Part 1

SYNNIN MITTA

Kertomus nykyaikaisesta Lapista

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

I.

Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista, ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.

Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.

"Älähän huoli, Isokorva", ajatteli Aslak, "Vankan aitassa on jäkälää yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti päästy."

Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään, lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli pitkällä.

Aslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään, joka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui kilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana. Aslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen, jonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.

Hän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki tunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian kuin mahdollista.

Kaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut poroparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut kulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi lyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli käynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt. Hän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan. Kruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä. Niillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin enemmän milloin vähemmän, omaan eloon. "Aslak Rosto kartuttaa laumaansa rehellisellä tavalla", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja niitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: "Mistäs rahat tulevat?" "Mitä niitä houkkia!" "Aslak Rosto on kätevin porovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei ole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina peittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan."

Metsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä kaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan valkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi jyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi korkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen vaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa rantatörmässä kiinni.

Aslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia kerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja hänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen pojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.

Kotona oli.

Aslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän, että eläimellä oli nälkä.

— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli asettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.

Pojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle, joka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.

Aslak astui sisään.

— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä tovereitaan.

Toiset nyykäyttivät päätään. He kyllä tiesivät sen.

— Se on rikas! kehui kauppiaan poika.

Senkin toiset tiesivät.

— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi kauppiaan poika yhä itsetietoisempana.

— Äläs väärti, Rosto-Aslak! virkahti yksi joukosta halveksivasti.

— Rosvo-Aslak! ilkkui toinen.

— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän poroja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.

— Varastaa, huomautti taas joku joukosta.

— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun valmiina karkaamaan toisten kimppuun.

— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!

— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.

— Valekristitty!

Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.

Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä. Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.

Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää oli takakenossa, vähän kallellaan.

— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme kaikki—kaikkivaltias..."

— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.

Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja virkkoi haukotellen:

— Päivää... mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.

Aslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy suupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta kauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta. Rupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.

— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen jokaista sanaa.

— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät, vastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.

— Niin, teillähän on uusi pappi. Minkälainen on miehekseen?

— Hyvä mies, todella hyvä mies. Ja kristitty, todella kristitty.

Kauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän hämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?

— Mistäpäin sinä nyt ajelet? kysyi hän muuttaen puheenainetta.

— Peeratunturin laidasta...

Kauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti toisen asian täydelleen.

— Vai niin... no paljonko sinulla on tällä kertaa?

— Kymmenen poron lihat, ihan verekset...

— Jaa, jaha... Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta satakunta.

— No eläähän sitä täytyy minunkin, sanoi Aslak leveästi hymyillen.

— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä nilkkarautoja, hah, hah!

Silloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa loistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?

— En minä aio sinun kanssasi kaatua.

Kauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai puolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias väitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän suostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että Aslak oli saanut lihat niin "halvalla", piti sadassaviidessäkymmenessä olla riittävästi.

Vankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi lähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.

— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu purnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti Aslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta hän on rajoilla parastaikaa.

— Kummajärven Salkko on Könkään markkinoilla, tiesi Vankka.

— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki merkitsevän liikkeen kädellään.

Hän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa vieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat jo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.

Aslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen hänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti, sillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät pienimmästäkin liikahduksesta.

— Sanoivat sinua "Rosvo-Aslakiksi", mutta minä ajoin pakoon joka sorkan, lausui poika miehekkäänä.

Aslak katseli hämmästyneenä poikaa ja murahti:

— Vai niin. Kuka se semmoista sanoi?

— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua. Sanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?

— Olenpa tietenkin. Vai sanoi papin poika niin.

— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole enemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin kristitty, eikö olekin?

— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa ympärille.

— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?

— Tietysti.

Aslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.

Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin pappa... Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa", niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että kolahti.

II.

Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia. Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli. Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies, jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon, että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan. Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.

Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse, joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän näköinen mies kerrassaan.

Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa hän huomasi viisikymmenkruunusen.

Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan ja työnsi sen papin eteen.

— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle... sellainen pieni uhri, sanoi hän, katsoen pastoria hymyillen.

— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?

— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa, että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi... niinkuin jonkunlainen kiitosuhri... Jumalalle.

Pastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!

Hän nousi ja kiitti oikein kädestä.

— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.

— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.

Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli iloa lapinkylässä... Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti. Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera... Pitäisi vain tulla katsomaan.

Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.

Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi", mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa, joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".

Nytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut oven.

— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen maksaa, päivitteli hän.

— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin, — varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.

Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.

Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha, repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat paikatut päreillä.

Se oli Rauna-muorin talo.

Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.

Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.

— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä sinä nyt liikut?

— Synninretkillä... Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.

— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?

Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä omassaan.

Tämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:

— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.

— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.

Synnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta asiasta...

Aslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.

— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se tehtäisiin?

— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen luoksensa seuroissa ja tunnusta... joka poro... joka nahka.

— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

Aslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka silmäkulmassa.

— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi kristitty? Mitä luulet, Aslak?

— Mikä ettei olisi? Tietysti on.

— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty! Kyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietää Nikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?

Poika muikisti suutaan ja katsoi hämillään vuoroin muoria, vuoroin Aslakkia.

Nikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän poikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen anastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli kristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden ja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli kristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut katsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä. "Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!" Sen oli isoäiti, Rauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää, että asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen sekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta joka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut voiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan tapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt hänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä johtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä lattialle ja yhtyä toisten leikkiin.

Muori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai vielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!...

Aslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään. Virkkoi sitten yht'äkkiä:

— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä täytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja esimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka "lainailee" poroja, niinkuin suruton lappalainen konsanaan?

— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä on täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään vetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi, niinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.

— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi sinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.

Aslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa jälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun verran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä hän sai kuulla "synnin mitasta", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon vaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.

Hän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia ihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin, ja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen jälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen jalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti kengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman kerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset. Levottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja hän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän silmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän oli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan verenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja yhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä jalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli mätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli hän kolean äänen huutavan: "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Siitä säikähti hän niin, että lähti hätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi. Kohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi, että metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi metsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään olevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä loi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne kasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella kankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti niin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta kamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa. — Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli vielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen koskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi tuho. — Siihen hän oli herännyt.

Rauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan. Aslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli vähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin. Vaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään, minkävuoksi.

— Se oli minun kuppini, sanoi Rauna-muori. — Tuo toinen oli sinulle.

— Minä join jo pappilassa...

Hän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti täyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.

— No mikä sinuun nyt meni, kun ei kahvi kelpaakaan?

— Enpä häntä... on sitä juotukin.

Hän sanoi hyvästit ja Rauna-muori huusi perään:

— Tule illalla seuroihin!

Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.