Part 12

Hän pyörähytti hevosensa ja ajoi portaitten luo sille puolelle parveketta, jossa me olimme. Hän hyppäsi hevosen selästä, antoi välinpitämättömästi ohjasten pudota ja syöksähti notkeasti parvekkeelle, jota pitkin alkoi sitten juosta. Puolikymmentä ratsumiestä heitti hevosensa tovereilleen ja lähti juoksemaan päällikkönsä jälessä parvekkeelle, jossa heidän suuret saappaansa kolisivat lankkuja vasten.

Minä hengitin kiihkeästi ja lyhyeen, sillä minä näin, että nyt oli jotakin tulossa. Nyt oli kilpailu kahden puolueen, tai oikeammin sanoen, vidamen ja roistojoukon päällikön välillä. Roistojoukolla oli lyhempi tie. Vaan takaa tunkeva joukko teki ensimmäisille häiriötä, niin että nämät eivät päässeet varmasti jaloilleen kapeilla portailla, vaan kompastelivat ja kaatuivat ja siten menettivät aikaa. Bezers, jolla ei ollut mitään esteitä oli jo ehtinyt hyvän matkaa parvekkeelle ennen kuin toiset olivat saaneet jalkaansa sille.

Minä rukoilin taivasta -- keskellä tätä hurjaa melua -- että roistoväki ehtisi ennen! Jos vain syntyisi vähäksikään aikaa taistelu Bezersin miesten ja joukon välillä, niin Pavannes siitä syntyneen sekasorron aikana pääsisi pakenemaan. Minun toivoni heräsi tämän metakan aikana. Joukon ulvonnan yli kaikui parikymmentä jyrisevää ääntä: "Susi! Susi!" Minäkin menetin malttini, tempasin miekkani ja huusin kaikin voimin: "Caylus! Caylus!"

Tuhannet silmät, niin kuin minunkin, olivat kiinnitetyt tarkkaavasti henkilöihin, jotka kummallakin puolen olivat etevimpiä. He sattumalta tapasivat toisensa ovella, joka johti parvekkeelta taloon. Minä näin että roistoväen johtaja oli siro mies, nähtävästi pappi, vaikka ei ollutkaan papillisissa aseissa; hän oli avopäin ja takkinsa helmukset olivat käänteillä. Sen verran näin ensi katseella. Vasta toisella silmäyksellä -- jolloin näin kalpeilta synkiltä kasvoiltaan viimeistenkin verien katoavan, niin että hän kävi valkoiseksi kuin lumi, kun hänen silmistään liekehti kauhu ja hämmästys, kun takaa tunkeva joukko nosti hänet, niin että hän huomasi tilansa ja kuka oli häntä vastassa -- silloin hänen laiha ruumiinsa kutistui, kun hän tuskan valtaamana olisi tahtonut palata takaisin, vaan ei voinut -- silloin vasta tunsin, että se oli koadjutori.

Minä olin nyt ääneti ja seisoin suu auki. On sekunteja, jotka ovat pitkät kuin minuutti. Tällaisena sekunttina voi ihminen kuolla, toinen astua elämään. Tällaisen hetken ajan -- niin minusta tuntui -- nämät miehet seisoivat katsellen toistaan silmästä silmään epäröiden, vaikka itse asiassa toisen heistä oli mahdotonta epäröidä. Hän seisoi -- ja minä luulen, että hän itse sen huomasi -- paholaisen ja helvetin välillä. Kuitenkin hän näytti epäröivän sillä aikaa, kun kaikki, jopa tuo suuri joukkokin parvekkeen alla pidätti henkeään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Bezers asettivat olkapäänsä ovea vasten ja mulkoilivat toisiaan kuin kaksi yhteen kahlehdittua vihasta koiraa, ja olisivat samassa hetkessä kadonneet näkyvistämme, vaan samassa silmänräpäyksessä minä näin jotakin tapahtuvan. Bezersin käsi kohosi salaman nopeudella papin pään yli, hänen miekkansa kahva rämähti kauhistuttavan kovasti ja intohimoisesti johdettuna putosi toisen päälakeen! Onneton kaatui kuin puupölkky, ääntä päästämättä! Tuhansien kurkkujen kiljuessa raivoisasti, niin että voimakkainkin sydän siitä olisi vapissut, mustinkin poski siitä kalvennut, katosi Bezers ovesta.

Silloin näin, mikä voima kurilla on. Niin vähän kuin niitä ratsumiehiä olikin, jotka olivat seuranneet häntä -- ainoastaan kourallinen -- niin vähintäkään arvelematta syöksyivät roistoväen etujoukon kimppuun, joka jo epäjärjestykseen joutuneena kompasteli johtajansa ruumiiseen. Alhaalla olevalla joukolla ei ollut ampuma-aseita eikä voinut mitenkään auttaa. Parveke oli kapea, ja muutaman minuutin kuluessa Bezersin miehet olivat sen puhdistaneet ja ottaneet sen täydellisesti valtaansa. Muuan heistä otti papin ruumiin, josta en tiedä oliko elävä vai kuollut, ja heitti sen aitauksen yli aivan kuin se olisi ollut jauhosäkki. Se putosi moksahtaen maahan. Minä kuulin korvia särkevän huudon, jonka erotti muusta huudosta -- kimakan kirkasun! Ja roistoväki piiritti makaavan ruumiin ja peitti sen näkyvistämme.

Jos heillä olisi ollut ymmärrystä tulla oikeanpuolisille portaille, jossa me ja pari Bezersin miestä oli, niin he helposti olisivat voineet meiltä saada parvekkeen valtaansa, kun meitä oli estämässä hevoset, ja silloin he kummaltakin puolelta olisivat voineet ahdistaa pientä joukkoa. Vaan väkijoukolla ei ollut johtajaa eikä toimintasuunnitelmaa. He vain kävivät käsiksi muutamiin hajalla oleviin ratsumiehiin, jotka he raastoivat hevosen selästä ja kauheasti kostivat heille. Vaan useimmat sveitsiläisistä pääsivät pakoon, kun joukko oli niin kiintynyt katsomaan talolle ja mitä tapahtui parvekkeella. Ja ne ratsumiehet, jotka pääsivät näin pakoon, tulivat meidän luo, niin että vähitellen muodostui portaitten ympärille pieni kehä tuimia olentoja. Vähän aikaa epäröittyämme, ja kun muutakaan keinoa ei ollut, liityimme mekin heidän seuraansa, jolloin me kenenkään estämättä hyppäsimme joutilaitten hevosten selkään.

Kaikki tämä tapahtui pikemmin kuin minä voin kertoa, ja kun me parahiksi olimme saaneet jalat jalustimiin, niin ilmoitti meille äkkiä syntynyt hiljaisuus, jota sitten seurasi sitä kiihkeämpi ulvonta, että Bezers oli taas näkyvissä. Sen aikainen Parisin roistoväki oli sanomattoman uskonkiihkoinen ja sen lisäksi julma, kostonhimoinen ja aina verenjanoinen. Ja tämä mies ei ollut tappanut ainoastaan sen johtajan vaan samalla papin. Hän oli häväissyt pyhyyttä. Mitä aikoivat he tehdä? Nojautumalla eteenpäin sovin näkemään osan parvekkeen toisesta sivusta, ja näky, jonka näin, oli sellainen, että minä unhotin oman vaarani.

Ei varmaankaan koko välinpitämättömässä elämässään Bezers liene niin hallinnut asemaansa kuin nyt -- ei koskaan esiintynyt niin edukseen kuin juuri tällä hetkellä, kun hän tyyneenä, pää pystyssä ja huulillaan halveksiva hymy seisoi katsellen hurjaa joukkoa, joka uhkasi hänen henkeään. Tyyni uhka hänen järkähtämättömässä katseessaan lumosi minutkin. Ihmettely ja ihailu tukehduttivat minussa vihantunteen. Minä en voinut olla uskomatta, ettei tässä pelkäämättömässä sielussa kuitenkin olisi jotakin hyvää. Ainoastaan yhdet ainoat -- yhdet ainoat kasvot koko maailmassa -- olisivat voineet vetää minun silmäni hänestä. Vaan ne kasvot minä näinkin hänen vierellään. Minä tartuin Marien käsivarteen ja viittasin avopäistä olentoa Bezersin oikealla puolen.

Se oli Louis ilmielävänä. Vaan se ei ollut iloinen ja kaunis ritari, jonka viimeksi näin ratsastavan Caylusin katua, hymyillen kääntyvän taakseen katsomaan meitä ja viittaavan hyvästijätöksi rakastetulleen. Vidamen vierellä hän näytti pieneltä ja heikolta. Kasvonsa, joilla minä aina olin nähnyt loistavan vilkkauden, olivat nyt lumivalkoiset ja jäykät. Hänen kaunis kiharainen tukkansa riippui nyt suorana, märkänä ja tahraisena verestä, jota tihkui päässään olevasta haavasta. Miekkansa oli poissa, vaatteensa revityt, epäjärjestyksessä ja tomussa. Huulensa vapisivat. Vaan hän oli pystypäissä, hän näytti sittenkin urhoolliselta ja rohkealta, että minä olin melkein tukehtua, ja sydämmeni oli pakahtua, kun minä näin hänen siinä seisovan aseetonna ja avutonna. Minä tiesin, että jos Kit olisi nyt nähnyt hänet, niin hän olisi mielellään kuollut hänen kanssansa, ja minä kiitin Jumalaa että hän ei ollut näkemässä. Vaan Louisin urhoollisuudessa oli rauhallista tyyneyttä, niin että hänen näkönsä oli toisellainen kuin Bezersin. Niin kuin sopikin sille, joka aseettomana näki varman kuoleman edessään, hän ei hymyillyt halveksivasti niin kuin jättiläinen hänen sivullaan.

Mitähän Bezers aikoi tehdä? Minua pöyristytti, kun minä tein itselleni tuon kysymyksen. Ei suinkaan hän heitä häntä roistojoukolle? Ei, ei. Minä olin varma, että hän ei jätä kostoaan muiden täytettäväksi, hänen ylpeyteensä se ei soveltunut. Ja kun minä vielä sitä mietiskelin, niin viimeinenkin epäilys tässä suhteessa haihtui. Minä näin Bezersin kohottavan kätensä erityisellä tavalla. Heti kuului kova huuto yli muun melun, ja nyt se ratsumiesjoukko, joka oli puhdistanut parvekkeen toisen pään, hyökkäsi toiseen päähän. Heitä ei ollut kuin kymmenkunta, vaan hänen nähtensä he syöksyivät joukon kimppuun kuin heitä olisi ollut tuhat. Väkijoukko peräytyi ja pakeni sivuille. Nopeasti kuin ajatus ratsumiehet pyöräyttivät hevosensa, laukottivat missä väkijoukko oli harvinta ja pysähtyivät meidän luo.

Se oli hyvin kekseliäästi tehty, ja tällä aikaa Bezers ja hänen miehensä, sekä ne jotka olivat olleet tarkastamassa taloa, kiiruhtivat parvekkeelta meidän luoksemme. Sotamiesten teeskennellyn hyökkäyksen kautta he olivat suojatut joukon ryntäykseltä takaapäin. Ratsumiehet, jotka olivat jättäneet hevosensa, tulivat tappeluhalusta hehkuvin silmin parvekkeelta ja sieppasivat hevosen mistä saivat. Heidän joukkoonsa katosi näkyvistäni Louis vähäksi aikaa, vaan pian taas näin hänet kalpeana ja hämmentyneenä istuvan muutaman hevosen selässä sotamiehen takana. Meidänkin hevostemme selkään hyppäsi ratsastajat, istuivat satulaan etupuolellemme murahtaen vähän kun tapasivat siinä istujan jo ennaltaan. Vaan eivät kysyneet mitään, sillä siihen ei ollut aikaakaan, roistojoukko alkoi tointua hämmennyksestään, ja joka minutti se sai uusia voimia, ja sen raivo oli vain kasvanut tepposesta, joka sille oli tehty.

Kaikkiaan meitä ei ollut kuin neljäkymmentä, ja muutamat meistä ratsastivat kaksittain hevosen selässä. Bezersin silmä nopeasti mittasi pienen joukon voiman ja pysähtyi sitten meihin veljeksiin. Hän kääntyi ja antoi lähimmälle miehelleen määräyksen. Mies kannusti hevostaan, joka oli oikein kelpo kaunis kimo, ja ratsasti Croisetten luo, kiersi tämän ympäri kätensä ja nosti hänet hyvin taitavasti omaan satulaansa. Minä en ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, vaan minä näin Croisetten asettuvan istumaan Blaise Burén taakse -- sillä tämä oli hän -- ja minä otaksuin, että tämä ei ollut tapahtunut missään pahassa tarkoituksessa. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kiidimme väkijoukon läpi.

Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä paikaltani -- me ratsastimme ratsujoukon keskellä -- en nähnyt muuta kuin hevosia, jotka hurjasti kohoilivat takajaloilleen, ja ratsumiehiä, jotka huojuivat edestakaisin satulassaan, ja silloin tällöin vilahdukselta kalpeita, vihaisia muotoja ja kohotettuja käsiä. Kerran muutaman kapean katukujan suussa näin Bezersin hevosen kompastuvan ja kaatuvan keskelle tungosta ja kuulin kovan parkauksen. Vaan voimakkaalla tempauksella nosti Bezers hevosensa pystyyn taas. Ja minuuttia myöhemmin ratsumiehet sivullani tekivät kierroksen, ja silloin minä näin jotakin, jota en koskaan voi unhottaa.

Koadjutorin ruumis makasi selällään kadulla, silmät auki ja hampaat näkyvissä. Hänen päällään makasi nuori nainen, jonka tukka punaisena kultana valui hartioille ja jonka niska oli valkoinen kuin maito. Minä en tiennyt oliko hän elävä vai kuollut, vaan sen huomasin, että hänen toinen käsivartensa pistihe jäykkänä kuin keppi, ja arvelin, että väkijoukko, joka pakeni hevosten tieltä, oli polkenut hänet jalkoihinsa, jos ei häneen liene sattunut hevosten kaviotkin. Vaan sen mitä pikimmältään näin, kun hevonen, jonka selässä minä olin, syöksähti syrjään, ei hänessä ollut mitään haavaa eikä loukkauksen merkkiä. Toinen kätensä oli papin rinnalla, ja kasvonsa olivat käsivarren nojassa. Vaan minä kaikesta huolimatta hänen tunsin -- tunsin, ja minua pöyristytti tämä nainen, jonka laittamat merkit minulla vieläkin olivat, ja jonka lahja minulla oli kupeellani, ja minä muistin papin kehuvat sanat, jotka tämä oli lausunut naisen läsnäollessa muutamia tunteja sitten: "Ei koko Parisissa ole -- ei miestä eikä naista -. joka tänä yönä voisi estää minun aikeitani!" Se todellakin oli ollut turhaa kehumista. Ei kenenkään käsi koko tässä tuhansien joukossa ollut heikompi kuin hänen kätensä nyt, olipa tehtävänä hyvää tai pahaa! Ei aivoja, jotka olisivat olleet tylsemmät, ei ääntä, jota vähemmin kuultiin. Hän muuten oli saanut ansaitun palkkansa. Hän oli kuollut miekkaan, johon oli ruvennut -- oli, vaikka pappi olikin, kuollut väkivaltaisen kuoleman! Risti, jonka hän oli kieltänyt, oli hänet musertanut. Ja kaikki hänen aikeensa ja ajatuksensa, joita varmaankin oli ollut paljo, olivat rauvenneet hänen kanssaan. Hänen työnsä ja ajatustensa tuloksena oli vain se, että nyt Parisissa oli pahoja ihmisiä yhtä vähemmän -- hengettömiä tomuläjiä yhtä enemmän.

Mitä naiseen tulee -- naiseen hänen vierellään -- niin, ken mies voi tuomita naista, jonka hän tuntee? Ja sitä vähemmän naista, jota hän ei tunne. Vaan tällä kertaa minä irroitin hänestä ajatukseni, sillä minä olin väsynyt ja viluissani.

Me olimme päässeet väkijoukosta ja ratsastimme nyt esteettömästi muuatta kivitettyä katua, ennen kuin olin päässyt täydellisesti kauhistuttavasta näystä, jonka olin kohdannut. Sen sijaan tulivat mietteet siitä, minne olimme matkalla. Bezersin taloonko? Rohkeuteni masentui ajatellessani sitä mahdollisuutta. Ennen kuin ehdin ajatella jotain toista mahdollisuutta, niin huomasin olevamme muutaman portin luona, jonka sivuina oli suuret pyöreät tornit, ja vidamen vaihtaessa muutamia sanoja Burén kanssa, pysähdyimme siihen. Kului odotellessa monta minuuttia, sitten aukaistiin portti, ja kaksittain ajoimme kapeaa holvikäytävää. Portin arvelin olevan jonkun linnoituksen tai vankilan tai linnatornin tai palatsin portin.

Vaan mihinkään sellaiseen emme tulleetkaan, vaan avonaiselle likaiselle torille, jossa oli kaikellaista roskaa ja laitamilla luhistuvia mökkejä ja suojia. Ja sen takana -- Jumalalle kiitos -- sen takana oli maaseutu!

Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni, olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa. Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon -- pakoon kauheilta kaduilta.

Minä silmäsin Parisia -- tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen. Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin, kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä, paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja -- jotka kaikeksi onneksi heille itselleen -- olivat piiloutuneet S:t Germainin etukaupunkiin.

Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali Coligny, kuningas Henrik kolmas -- kaikki nämät aikansa etevimmät miehet -- kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon -- puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.

Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia, kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.

Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa ijässämme.

Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin -- vaan omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa, että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen juuri kun hän oli portille menossa.

YHDESTOISTA LUKU.

Surun yö.

"Louis! Louis!"

Kuullessaan minun ääneni hän kääntyi vikkelästi, ja hänen kasvoilleen leimahti ilo ja -- eipä kumma -- mitä suurin hämmästys. Hän luuli meidän olevan kymmenien peninkulmana päässä. Ja kas! tässä me nyt olimme toistemme vierellä, ja me puristimme kättä pitkään ja kovasti, ja hänen silmänsä, jotka täyttyivät kyynelillä, viipyivät kauan kasvoillani, aivan kuin hän niistä olisi etsinyt rakastettunsa piirteitä. Joku oli toimittanut hänelle hatun ja saattanut hänet tilaisuuteen järjestämään pukunsa ja hoitamaan haavansa, joka muuten ei ollut paha, ja nämät muutokset olivat paljon vaikuttaneet hänen muotoonsa. Ja kun ilo kohtauksestamme karkoitti hetkeksi hänen kasvoiltaan surun ja synkkyyden varjon, niin minä taas tunsin hänessä entisen Louisin, jonka muistin Caylusista kun hän palasi jahdista tai hupaisilta metsäretkiltämme. Vaan nyt hänellä ei ollut miekkaansa!

"Ja kerro nyt minulta kaikesta", sanoi hän päästyään ensi hämmästyksensä kuohusta. "Miten ihmeessä olet tullut tänne? Tälle paikalle ja minun vierelleni? Onko Caylusissa kaikki hyvin? Neiti ei liene --."

"Neiti voi hyvin, aivan hyvin! Ja ajattelee sinua, sen vannon!" vastasin minä innokkaasti, "Mitä meihin tulee", jatkoin minä karttaen tätä puheainetta -- miten minä siitä voin puhua päivän valolla ja lisäksi vieraitten korvien kuullen -- "niin Croisette ja Marie ovat heti takanamme. Me lähdimme Caylusista kahdeksan päivää sitten. Me saavuimme Parisiin eilen illalla. Me emme ole nukkuneet yötä! Me olemme viettäneet sellaisen yön, jota en ikinä --"

Hän teki keskeyttävän liikkeen. "Hiljaa!" sanoi hän kohottaen kättään. "Elä puhu siitä, Anne!" ja minä näin, että muisto hänen ystäviensä kohtalosta oli vielä niin tuore, ja kauhu, jolla hän oli herännyt näihin kamaliin näkyihin ja kauhistuttavaan meteliin, vielä oli niin elävänä mielessä, että hän ei voinut kestää viittauksiakaan niihin. Vaan ratsastettuamme jonkun matkaa ääneti -- jolloin hänen huulensa vapisivat -- kysyi hän taas minulta, mitä varten olimme tulleet Parisiin.

"Me tulimme sinua varottamaan -- tuolta tuolla", vastasin minä ja viittasin Bezersiä, joka mustana ja synkkänä ratsasti pienen joukon edessä. "Hän -- hän sanoi, että Kit ei koskaan saa sinua, sanoi mitä hän aikoo tehdä sinulle ja pelotti Kitiä. Ja kun me tiesimme, että hän matkustaa Pariisiin, niin lähdimme hänen jälestään varoittaaksemme sinua vaarasta, joka sinua uhkasi, ymmärräthän." Ja minä kerroin hänelle lyhykäisesti seikkailumme ja kuvasin kummalliset erehdykset, jotka tuona kauheana yönä olivat meitä viivyttäneet tunti tunnilta, kunnes me emme enään voineet toimittaa mitään.

Hänen silmänsä loistivat ja lämmin väri peitti hänen poskensa kun minä kerroin historiamme. Hän puristi kättäni ja katsoi taakseen hymyilläkseen ystävällisesti Marielle ja Croisettelle. "Se oli teidän tapaistanne!" sanoi hän liikutettuna. "Se oli hänen serkkuinsa tapaista! Reippaita ja rohkeita poikia! Vicomte on elävä saadakseen ylpeillä teistä. Te vielä kerran toimitatte suuria töitä! Minä sen ennustan!"

"Vaan, ah Louis!" sanoin surullisesti, vaikka sydämmeni sykkikin ylpeydestä, kuultuani hänen niin puhuvan. "Jos me olisimme joutuneet ajoissa! Jos olisimme tavanneet sinut kahta tuntia ennemmin!"

"Se ei olisi paljoa auttanut, luulen minä", sanoi hän pudistaen päätään. "Meidät jätettiin kuin ryöstösaalis viholliselle. Varoituksia? Me saimme varoituksia yllin kyllin. De Rosny varoitti meitä, vaan me ivasimme häntä. Kuninkaan silmät varoittivat meitä, vaan me luotimme häneen. Vaan -- --" ja Louisin vartalo kohosi ja hän kohotti kätensä, ja jatkoi, jolloin minä ajattelin hänen serkkunsa ennustuksia, "sellaista ei enään koskaan tapahdu Ranskassa, Anne! Ei koskaan! Kukaan ei tästä lähtien luota toiseen! Ei ole enään mitään kunniaa, mitään uskollisuutta, ei sääliä, ei rauhaa. Ja mitä tulee Valoisin, joka on kaiken tämän saanut aikaan, niin ei miekka koskaan luovu hänestä. Se on minun vakuutukseni! Niin minä uskon järkähtämättä!"

Me tiedämme nyt, että hän puhui totta. Sillä kahdenkolmatta vuoden kuluessa tästä elokuun neljännestäkolmatta päivästä 1572 ei miekka levännyt kuukauden aikaa Ranskassa. Parisin kaduilla, Arquesissa ja Coutrasissa ja Ivryssä virtasi verta kuin vettä, jotta Perttulijuhlan veri olisi peittynyt. Viimeinen Valoisin suvusta kannettiin S:t Denisin hautaholviin, ja vielä suurempi kuningas, ensimmäinen kaikista ranskalaisista, niin elävistä kuin kuolleista, urhoollisin ja viisain koko maassa, seurasi häntä. Vaan hänenkin saavutti murhamiehen puukko maalle onnettomalla hetkellä, ennen kuin kauhun valtaama Ranska karkoitti luotaan petoksen ja pahuuden.

Kun minä puhelin Louisin kanssa, niin ei ollut luonnotonta -- päin vastoin luonnollinen seuraus asiain tilasta -- että minä huolellisesti vältin muuatta erityistä ainetta. Ja kuitenkin se aina oli mielessäni. Mitä Bezers aikoi? Mikä oli tarkoituksena tällä kummallisella matkalla? Mikä kohtalo odotti Louista? Hyvistä syistä olin tekemättä nämät kysymykset. Sillä vaikka olinkin nähnyt hymyn Bezersin otsalla, niin oli kuitenkin niin vähän toivoa, että minä en uskaltanut sitä ajatellakaan. Minä sellaisilla kysymyksillä olisin vaivannut sekä häntä että itseäni.