Part 11

"Näyttäkää kirjoja, jos joku ahdistaa teitä", sanoi Croisette pojalle kekseliäästi. Croisette itse oli vielä niin poikanen, kaunis, vaalea tukka kuin kunniakehä kalpeitten kasvojen ympärillä, niin että tämä näky, kun toinen antoi toiselle neuvoja, oli minusta niin kaunis. "Näyttäkää kirjoja ja osottakaa ristiä, ja taivas auttakoon teitä pääsemään koulullenne!"

"Minä haluaisin saada tietää nimenne", sanoi poika. Hänen tyyneytensä ja arvokkaisuutensa hämmästyttivät minua, sillä ne tuntuivat minusta niin ihmeteltäviltä tällaisissa oloissa. "Minä olen Maximilian de Bethune, paroni Rosnyn poika."

"Silloin on toinen palvelus toisen arvoinen", sanoi Croisette vilkkaasti. "Teidän isänne varoitti meitä eilen Etampesissa -- ei, se oli toissapäivänä, vaan me emme sen jälkeen ole nukkuneet -- sillä -- --"

Hän keskeytti samassa puheensa ja huuti: "Juoskaa tiehenne, juoskaa!"

Poika ei tarvinnut kahta käskyä. Hän lähti kuin nuoli kiitämään katua, sillä hän niin kuin mekin näimme, että kolme heittiötä, jotka kiertelivät ympäriinsä etsien uhreja, hyvin salaisesti lähestyivät meitä. He huomasivat pojan ja heitä näytti haluttavan lähteä jälkeen, vaan meitä oli kolme ja kyllin kykeneviä vastustamaan heitä. Katu oli tällä kertaa muuten aivan tyhjä väestä, ja me estimme heidät seuraamasta poikaa.

Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää. Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman ministerinsä, Sullyn herttuan.

Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta, inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme oli vain yksi asia -- tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme voivamme hengittää vähän vapaammin.

"Tämä pitäisi olla meidän katumme", sanoi Croisette.

Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä, Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.

Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa, ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja niitä pitkin valui tummanpunanen virta -- jähmettyäkseen vähitellen katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.

Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi. Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän oli kuollut.

Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä. Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.

"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo, Kit, Kit!"

KYMMENES LUKU.

Hau, Hau Huguenots!

Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs -- urhoollisin mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen -- ei koskaan voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen -- hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.

Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista -- paitse hänen hellätuntoisuutensa -- ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!

Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin, tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!

Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt, herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.

Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!" kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin ilme, kun hän katsoi Croisettea.

"No, mikä on?" sanoin minä konemaisesti.

"Onko hänet saatu kiinni?" mutisi hän.

"Ketä te tarkoitatte?" kysyin tylsästi.

Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi: "Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän, "hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he ajoivat häntä kuin rottaa!"

Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?" kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"

"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla -- hän nyt makaa rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä -- puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"

"Ja hän pääsi pakoon?"

"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi. "Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten levottomuudesta ja tuskasta -- mieheni nyt on vuoteessa, joka on turvallisin paikka hänelle -- pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä sitä pahoin pelkään."

"Onko siitä kauankin?"

"Noin puoli tuntia. Te ehkä olette hänen ystäviään?" lisäsi hän.

Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa. "Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä vanhus oli sanonut.

Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa, kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa hänet!"

Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme, Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme. Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt kadonnut -- muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet levänneet emmekä syöneet --, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli päässyt vihollisiaan pakoon.

Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä väkijoukkoa. Edessämme oli silta -- Pont au Change, luullakseni, -- ja sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa siihen, mitä siellä tapahtui.

Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme -- pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää, hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan -- me olimme jo vähän päässeet tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan, aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan -- tässä niin kuin muissakin tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään toiveita.

Jokaisen kasvot ympärillämme olivat suunnatut samalle taholle, kaikki katsoivat muutamaan talorypääseen, joka oli jokea vastapäätä. Tori näiden edustalla oli tyhjä, sillä väkijoukkoa piti siitä ulohtaalla parikymmentä, jonkumatkan päähän toisistaan riviin asetettua jousimiestä ja parikymmentä ratsastajaa, jotka ajoivat edestakaisin pieksäin miekanlappeilla niitä, jotka olivat niin rohkeita, että yrittivät tunkeutumaan läpitse. Tällä tavoin muodostui aita ja sen molemmissa päissä oli ratsumiehiä, noin seitsemän kummassakin ryhmässä. Ja yksinään keskellä avonaista paikkaa kookas, aseellinen ja pitkävartisilla kaulussaappailla varustettu mies ratsasti edestakaisin katse kiinnitettynä taloryhmään. Minä en erottanut hänen kasvojaan, vaan minun ei tarvinnutkaan. Minä tunsin hänet ja oihkasin ääneen. Se oli Bezers!

Minä ymmärsin koko tämän menon paremmin. Ratsumiehillä, jotka enimmäkseen olivat partaisia sveitsiläisiä ja halveksien katselivat väkijoukkoa ympärillään eivätkä säästelleet iskuja ja lyöntejä, oli saman väriset univormut kuin päälliköllään ja olivat varustettuja kiireestä kantapäähän. Tämä järjestys ja sotakuri oli hänen työtänsä: niin kostokin. Meidän ystäväparkamme oli aivan kuin rautakourassa, ja minä nyt tunsin, että kaikki hänen toivonsa pelastumisesta oli mennyttä. Louis de Pavannes voisi yhtä hyvin maata pitkällään kynnyksellä kuolleen palvelijansa vierellä kuin koettaa päästä tästä järjestetystä miekkakehästä.

Epätoivon silmäyksillä me katselimme näitä vanhoja puurakennuksia. Ne kerrassaan näyttivät kumartavan edessämme, sillä ne olivat niin vanhuuden heikkoja ja luhistumaan valmiita, että niiden ylikerrat olivat paljo leveämmällä alikertoja. Niiden katot olivat yhtenä sekasortona kattokouruja, mutkikkaita päätyjä, vinoja savutorvia, pieniä torneja ja lahoja hirsiä. Niiden seassa arvelin Kitin sulhasen olevan piilossa. Niin, olihan tämä hyvä paikka leikkiä piilosilla -- kun ei leikkitoverina olisi ollut kuolema. Rakennusten alikerroissa ei ollut akkunoita eikä ovia, siitä syystä -- niin kuin sittemmin kuulin -- että joki usein nousi tulvilleen ja kohosi silloin aina talojen kivijalkain tasalle. Vaan pitkin rakennusten pitkää sivua kulki poikkihirsien nojassa parveke noin miehenpituuden korkuisella maasta, ja parvekkeen kummassakin päässä nousivat portaat parvekkeelle. Tämän alimman parvekkeen päällä oli toinen, jonka yläpuolella oli akkunarivi päätyineen. Rakennusryhmässä -- joka näytti olleen siinä joen varrella jonkun kahdeksankymmentä vuotta -- oli neljä taloa, joista jokainen oli varustettu ovella, mikä johti alimmalle parvekkeelle. Minä ymmärsin, että jos ei Bezers olisi ryhtynyt tällaiseen järjestykseen, niin Louis olisi hyvin helposti voinut päästä pakoon. Jos roistojoukko olisi kerran päässyt päistikkaa syöksemään tällaiseen huone- ja käytäväsokkeloon, niin hän olisi varsin helposti voinut, huomaamatta ja tuntemattomana, sekaantua heihin ja heidän vetäytyessä takaisin päästä pakoon.

Vaan nyt oli vahtimiehiä asetettu jokaiselle parvekkeelle ja katollekin. Heti kun joku näistä liikahti tai näytti katsovan sisään -- jossa, mikäli minä huomasin, etsittiin parhaillaan -- jos vain vähän päätäkään käänsi, niin aivan kuin vavistus kävi yli koko väkijoukon ja syntyi hälinä, joka pari kertaa paisui hurjaksi ulvonnaksi, samallaiseksi kauheaksi ulvonnaksi, joka kerran ennen oli saanut minut vapisemaan. Tällaiseen suurempaan meteliin minusta alku kuulusti lähtevän aitauksen toisesta päästä. Sinne näytti pahimmat ainekset kokoutuneen ja monta kertaa näin Bezersin sotamiesten tappelevan joukkoa vastaan. Samalla ruvettiin laulamaan hurjaa lauluakin, johon koko joukko yhtyi ja jota he nyt ulvoivat sanomattomaa kauhua herättävällä tavalla:

"Hau! Hau! Huguenots! Faites place aux Papegots!"

[Huuti hugenotit, pois paavilaisten tieltä!]

Tämä oli väännös vanhasta laulusta, joka sanottiin olleen yleinen protestanttien kesken.

Me olimme tunkeutuneet niin kauaa, että olimme väkijoukon eturinnassa, jossa me pysähdyimme ja katselimme toisiamme kysyvin katsein. Vaan ei edes Croisettella ollut vastausta. Eikä voinut ollakaan kuin yksi vastaus. Mitä me voimme tehdä? Emme mitään. Me olimme tulleet myöhään. Taaskin myöhään. Ja miten kauheaa oli kuitenkin seisoa toimetonna julman roistoväen seassa, ja katsoa kun se huvikseen tappaa meidän ystävämme, jonka kädenpuristuksen me niin hyvin tunsimme! Nähdä heidän tappavan hänet kuin rotan, niin kuin vanha eukko oli sanonut, ja tietää, ettei koko joukossa kukaan muu kuin me tunne vähintäkään sääliä hänen vuokseen! Ei yksikään kauhistuisi kuullessaan hänen kuolemanhuutonsa tai pöyristyisi nähdessään hänen kuolemaan sammuvat silmänsä! Todella kauheaa!

"Niin", kuiskasi minun vierelläni muuan toverilleen nainen -- joukossa oli useita naisia -- "nyt ovat hugenotit lopussa, uskon minä! Tuo Lorraine on kelpo mies! Vaan tuo raukka, jota ne nyt ajavat, on kuitenkin kaikessa tapauksessa kaunis ja kelpo mies, Margot! Minä näin hänet äskettäin hyppivän katolta katolle pitkin kadun vartta, aivan kuin pyhimykset olisivat häntä kannattaneet. Ja ajatella, että hän on kerettiläinen!"

"Se on vain velhotemppuja ja muuta sellaista", vastasi toinen tehden ristinmerkin.

"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun rangaistuksensa!"

Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen. Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.

Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy, Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani. Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka, läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.

"Croisette!" kuiskasin -- hän seisoi meidän toisten takana -- "kumarru. Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"

Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään, mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat heidät palautetuiksi takaisin.

Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt, mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta, etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin minä olen saanut koko seuran haltuuni."

Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin -- kuitenkin --

Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi, ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.

"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä puhutte, herra Croisette -- niin minä -- ei, minä en teitä tapa. Se teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt, ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."

Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli -- niin kuin hukkuva tarttuu olenkorteen -- alentunut rukoilemaan heidän puolestaan.

Me seisoimme keskellä ratsujoukkoa, joka oli oikealla rivin päässä. Ja yhtäkkiä Marie tarttui minua käsivarteen. Hän tuijotti vahtiin, joka oli katolla ulommaisen talon kohdalla. Mies viittoi siellä hurjasti. "Hän näkee Louisin!" kuiskasi Marie. Minä nyökäytin päätäni melkein välinpitämättömänä. Vaan tylsyyteni katosi ja minä vavahdin ehdottomasti ja minua pöyristytti, kun hurja ulvonta äkkiä keskeytti hiljaisuuden, ja kulki kuin aaltoillen väkijoukossa. Mitä se oli? Muuan mies, joka oli vahdissa akkunan luona ylimmällä parvekkeella tähtäsi keihäällään jotakin, joka oli sisäpuolella. Muuta emme nähneet.

Vaan ne, jotka olivat ulompana näkivät enemmän, paljo enemmän kuin vidame olisi toivonut, niin kuin seuraavassa silmänräpäyksessä huomattiinkin. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, miten helposti roistoväessä, joka on saanut maistaa surmaamisen huvitusta, raivo ja intohimot leimahtavat. Minä näin, miten toisessa päässä joukko alkoi aaltoilla ja liikkua edestakaisin. Sadottain käsiä kohosi pystyyn ja samalla puhkesi hurja huuto. Ratsumiehet syöksyivät joukkoon iskien, vaan heidän täytyi peräytyä verkalleen, sillä heidän ponnistuksensa olivat turhat. Riemuisella melulla hurja ihmisjoukko tunkeutui heidän väliinsä ja saattoi heidät siten voimattomiksi sekä syöksyi portaita kohden kuin sulkunsa särkenyt vesiputous. "Taivas ja helvetti!" huusi Bezers ja kiroili niin synkeästi, että tuskin hänen itsevaltijaansakaan olisi siinä voinut hänen kanssaan kilpailla. "Nuo roistot aikovat hänet ryöstää minulta!"