Part 13

Louis itse alkoi ensin puhella tästä. Ei nyt, vaan auringon laskettua, kun hämärä alkoi meitä verhota, ja me kulimme yhä etelään päin uupuneilla hevosillamme tässä pitkässä rivissä, joka liikuskeli eteenpäin; Silloin hän yhtäkkiä sanoi: "Tiedätkö, Anne, mihin me menemme?"

Minä vavahdin ja minun piti vähän aikaa taistella omituista hämmennystä vastaan, ennen kuin vastasin. "Kotia", sanoin aivan sanoakseni.

"Kotia? Ei. Ja kuitenkin niin lähelle kotia. Cahorsiin", vastasi hän omituisen rauhallisesti. "Sinun kotiasi, poikaseni, en enään koskaan näe. Enkä myöskään Kitiä, omaa Kitiäni!" Nyt vasta ensi kerran kuulin hänen käyttävän tätä hyväilynimeä, jota me käytimme. Ja se mielenliikutus, joka sai hänen äänensä tärisemään ja jonka tuntui herättäneen ajatus onnellisemmista menneistä ajoista ja rakastetun naisen muisto järkytti kokonaan minun itsehillitsemisvoimani. Minä purskahdin itkuun. "Elä, elä, poikaseni", sanoi hän lempeästi nojaten sivulle, niin että hän voi laskea kätensä hartioilleni, "ollaan miehiä. Meidän täytyy pysyä urhoollisina. Kyyneleet eivät meitä auta, jätetään ne -- naisille."

Minä itkin vielä kiihkeämmin. Ja hänenkin äänensä vapisi kuin hän lausui viimeisen sanan. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä hän puhui taas tyyneesti. Minä olin mutissut jotakin, että Bezers ei uskalla tehdä mitään väkivaltaa, se oli liian julkista.

"Ei ole kysymys uskaltamisesta", vastasi hän. "Ja kuta julkisempaa se on, sitä parempana hän sitä pitää. He ovat uskaltaneet ottaa tuhansilta hengen sitten eilispäivästä. Kukaan ei voi vaatia tiliä häneltä, kun kuningas -- oma kuninkaamme, on julistanut jokaisen hugenotin lainsuojattomaksi ja antanut luvan tappaa heitä missä vain tavataan. Kun Bezers ryösti minulta aseeni siellä", hän näytti haavansa, "niin minä tietysti odotin kuolemaa siinä silmänräpäyksessä. Anne! Minä näin hänen silmissään veren! Vaan hän ei tappanut minua!"

"Minkä vuoksi?" kysyin hämmästyneenä.

"Minä voin ainoastaan arvata", vastasi Louis huoaten. "Hän sanoi, että minun henkeni oli hänen käsissään, vaan hän sen ottaa kun aika tulee. Sen enempää hän ei siitä sanonut. Sitten hän sanoi, että jos minä en antaisi hänelle sanaani, että seuraan häntä, niin hän minut heittää ulvoville koirille siellä ulkona. Minä annoin hänelle sanani. Tässä me nyt olemme maantiellä, ja eilen, Anne, vielä eilen tähän aikaan ratsastin Telgnyn kanssa kotia Louvresta, jossa olimme pallopeliä pelanneet kuninkaan kanssa! Ja maailma -- maailma silloin näytti niin kauniilta."

"Minä näin sinut, tai oikeammin Croisette näki", sopersin minä kun hänen surunsa, ajatellessaan ystäviään, pakotti hänet keskeyttämään. "Vaan, Louis, mistä tiedät, että olemme matkalla Cahorsiin?"

"Hän mainitsi minulle, kun ratsastimme kaupunginportin läpi, että hän oli nimitetty Quercyn kuvernööriksi, toimeenpanemaan julistusta hugenotteja vastaan. Etkö huomaa, Anne", lisäsi hän katkerasti, "että hänen kostolleen siitä olisi vähän tyydytystä tappaa minut kerralla? Hänen täytyy saada -- tai oikeammin sanoen hän tahtoisi jos voisi -- kiduttaa minua kuoleman tuskalla. Sitä paitsi minun mestaukseni on oleva loistava alku hänen toimelleen. Vaan minä en missään tapauksessa pelkää häntä", ja Pavannes kohotti ylpeästi päätään. "Minä en pelkää häntä hituakaan!"

Silmänräpäyksen ajaksi hän unhotti Kitin, toveriensa kohtalon ja oman kuolemantuomionsa. Hän halveksivasti puristi nyrkkiä vidamelle.

Mieleni masentui. Minä ajattelin, että vidamen raivo oli suunnattu pikemminkin serkkuani kuin hänen sulhastaan kohtaan; ja siinä valossa, jonka hänen uhkauksensa antoivat asialle, näin minä hänen tarkoituksensa selvemmin kuin Louis. Hänen tarkoituksenaan oli rangaista naista, joka oli leikkinyt hänen kanssaan, ja sitä varten hän nyt vei hänen sulhasensa Parisista mestatakseen hänen -- _annettuaan ensin siitä tiedon naiselle!_ Niin oli: annettuaan hänelle ensin tiedon, toimitettaisiin mestaus hänen läsnäollessaan! Hän aikoi hänet houkutella Cahorsiin ja sen jälkeen -- --

Minua pöyristytti. Minusta tuntui aivan kuin allani olisi auvennut kuilu. Hänen suunnitelmansa oli jotakin niin pirullista, niin siihen sopivaa, mitä olin kuullut kerrottavan Sudesta, että minä en voinut epäillä edellytysteni todellisuutta. Minä näin hänen pahat tarkoituksensa ja ymmärsin minkä vuoksi hän oli nähnyt niin paljo vaivaa meistä veljeksistä. Hän toivoi voivansa käyttää meitä välikappaleinaan houkutellakseen serkkumme Cahorsiin.

Tietysti en tästä puhunut sanaakaan Louisille. Minä salasin tunteeni niin hyvin kuin voin. Vaan minä tein itselleni pyhän lupauksen, että me yhdennellätoista hetkellä estämme Bezersin aikeet. Jos kaikki muut toiveet pettäisivätkin, niin me ainakin voisimme tappaa Bezersin, ja, vaikka itse tässä saisimmekin kuolemamme, niin tulisi kuitenkin Kitiltä säästetyksi tulikoe. Kyyneleeni kuivuivat aivan yhtäkkiä. Sydämmeni täytti jalo viha, niin ainakin minusta tuntui.

Minusta tuntuu, että ei mikään matka ole koskaan ollut niin omituinen kuin tämä, jonka nyt teimme. Samoja huvituksia oli nytkin, kuin Pariisiin mennessämme, vaan niissä ei ollut enää uutuuden viehätystä. Eikä nyt syntynyt enää hupaisaa keskustelua ystävällisten majatalo-isäntien ja iloisten emäntien kanssa, Meitä nyt oli niin suuri joukko, että meidän tulomme kievaripaikoissa synnytti enemmän pelkoa kuin iloa. Miten paljo Quercyn varakuvernööri tilasi kuninkaan nimessä ja miten paljo hän maksoi, sen voimme päättää ainoastaan synkistä silmäyksistä, jotka meitä aamuisin seurasivat kun lähdimme taipaleelle. Sillä tuollaisiin silmäyksiin luullakseni eivät olleet syynä yksistään uutiset Parisista, vaikka me olimmekin osaksi ensimmäiset, jotka niitä toimme.

Vaan pian, luullakseni se oli kolmantena matkapäivänämme, hovikuriirit kulkivat ohitsemme ja ehättivät ennen meitä. Muutaman näistä sanansaattajista -- joka, sen mukaan kuin kuulin niiltä, jotka olivat ympärilläni, oli menossa Cahorsiin kirjeitä viemään varakuvernöörille ja piispalle -- pidätti Bezers. Tämän tapauksen tuloksia en tunne, vaan minä luulen, että piispa ei ikinä saanut kirjeitään, joiden mukaan hänelle olisi tullut osa vallasta. Varmaa vain on, että me jätimme sanansaattajan -- joka oli kyllin viisas suojelemaan omaa nahkaansa -- hupaisaan majapaikkaan Limogesiin, josta hän Iuultavastikin palasi Parisiin sitten, kuin arveli sopivaksi.

Tämä ei kuitenkaan ollut omituisinta matkassamme, vaan retkeläisten keskinäinen suhde. Ensimmäisenä päivänä ratsastimme neljä yhdessä joukossa, eikä meitä kukaan häirinnyt, niin kauan kuin olimme keskellä hajallaan olevaa joukkoa. Bezers ratsasti aina yksikseen joukon edessä, synkkänä miettien kostoaan, niin kuin arvelen. Tällä tavoin hän väliin ratsasti päiväkauden yhtämenoa, niin että ei puhunut sanaakaan kenellekään tai antanut ainoatakaan käskyä. Väliin minua alkoi säälittää tuo mies, Hän oli rakastanut Kitiä despotisella tavallaan, niin kuin se, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa toteutetuksi, ja hän oli menettänyt tytön -- menettänyt ainaiseksi, kävipä miten hyvänsä. Ja muutamina hetkinä minä olin huomaavinani jotakin sanomattoman synkkää, surumielistä tuossa jättiläisessä, joka ratsasti yksinään edellä.

Harvoin hän puheli meille ja vielä harvemmin Louisille. Vaan kun hän sen teki, niin hänen karkea, ankara äänensä ja julmat silmänsä ilmaisivat synkkää vihaa, jota hän tunsi Louista kohtaan. Ruokaillessamme hän söi toisessa päässä pöytää, me neljän toisessa päässä, niin kuin kolme meistä oli tehnyt ensi iltana Parisiin tullessamme, Väliin minua pöyristyttivät uhkaavat silmäykset, joita hän salaa loi kilpailijaansa -- vankiinsa --. Vaan toisinaan huomasin hänen kasvoillaan, kun huomaamattaan katselin häntä, omituisen ilmeen, jota minä en voinut ymmärtää.

Varovaisin sanoin ilmoitin Croisettelle luuloni hänen tarkoituksistaan. Croisette ei näyttänyt niinkään hämmästyvän kuin minä olin luullut. Minä pian sain tietää syyn siihen. Hänellä oli oma käsityksensä asiasta. "Etkö luule sitä mahdolliseksi, että hän, Anne", kysyi hän minulta -- me tietysti olimme kahden silloin -- "että hän aikoo luovuttaa Louisin Kitistä?"

"Luovuttaa Kitistä?" huudahdin minä. "Millä tavoin?"

"Antamalla Louisin valita -- ymmärräthän?" Minä ymmärsin -- minä käsitin siinä silmänräpäyksessä. Minäpä olin ollut tylsä, kun en ollut tuota ennen huomannut. Bezers aivan varmaan aikoi menetellä seuraavalla tavalla: antaa herra de Pavannesin luopua sydämmensä valitusta ja pitää henkensä, tai kuolla ja menettää hänet.

"Minä ymmärrän", vastasin minä. "Vaan Louis ei koskaan luovu hänestä. Ei koskaan luovuta häntä."

"Louis kaikessa tapauksessa menettää rakastettunsa, tavalla tai toisella", väitti Croisette matalalla äänellä. "Vaan ei se pahinta. Louis on hänen, Bezersin, vallassaan. Otaksutaan, että Bezers aikoo panna Kitin ratkaisemaan, että hän Louisilta vaatii lunnaita ja lunnaiksi panee Kitin? Ja asettaa Kitin näin valitsemaan kahdesta: joko antamaan kätensä Bezersille ja pelastamaan Louisin hengen tai kieltäytymään siitä ja niin tuomitsemaan Louisin kuolemaan?"

"Croisette!" huudahdin minä. "Niin katala hän ei voi olla!" Ja kuitenkin, eikö tämäkin olisi parempi, kuin sokea kosto, jota minä olin kuvitellut hänen miettivän?

"Ehkä ei", vastasi Croisette tuijottaessaan pimeään. Me tällä kertaa ratsastimme joukon alkupäässä Bezersin takana, niin että me hyvin näimme hänen jättiläisvartalonsa, kun hän siinä hartiat kumarassa ratsasti yksinään edellämme. "Ehkä ei", toisti Croisette vaipuneena ajatuksiinsa. "Väliin minusta tuntuu, kuin emme oikein ymmärtäisi häntä, ja että on pahempiakin ihmisiä maailmassa kuin Bezers."

Minä katsoin terävästi poikaan, sillä minä en ollut tätä tarkoittanut. "Pahempia?" sanoin minä. "Sitäpä minä en usko."

"On varmaan!" vastasi hän ja pudisti päätään. "Muistatko, kun makasimme verhojen takana suuressa sängyssä Mirepoixin luona?"

"Muistanpa hyvinkin. Luuletko, että koskaan voisin unhottaa sitä hetkeä?"

"Ja kun rouva d'O tuli sisään?"

"Koadjutorin kanssa?" sanoin minä pöyristyen. "Muistan..."

"Ei, vaan toisella kerralla, kun hän tuli yksinään; Huoneessa oli melkein pimeä, niin kuin sinä muistat. Rouva de Pavannes oli akkunassa, jonne hänen sisarensa ei nähnyt häntä."

"Muistan senkin", sanoin kärsimättömästi. Minä ymmärsin hänen äänestään, että hänellä oli jotakin kerrottavaa rouva d'Osta, eikä minulla haluttanut kuulla. Minuakin pöyristytti kuulla tästä naisesta, joka, niin kaunis kuin olikin, liikkui rikosten ja uskottomuuden piirissä. Oliko se ujoutta vai pelkoa vai jotakin ritarillista tunnetta, joka valtasi mieleni silloin, kuin luulin olevani hänen aseystävänsä? Minä en tiedä sitä varmaan, sillä minä en ollut saanut siitä selvää vieläkään, oliko minun säälittävä vai inhottava häntä, oliko hän käyttänyt minua aseenaan vai olinko minä ollut uskoton hänelle.

"Hän tuli sänkyä kohden, niin kuin muistat, Anne", jatkoi Croisette. "Sinä makasit laitimmaisena. Hän ei erottanut sinua tarkoin ja luuli sisarekseen. Ja silloin minä syöksyin ylös."

"Minä muistan, että sinä niin teit!" huudahdin minä kiihkeästi. Minä olin unhottanut tämän ikävän tapauksen. "Sinä olit säikähyttää hänet kuoliaaksi. Minä en lainkaan voinut ymmärtää, mikä sinulla oli. -- Minkä vuoksi sillä tavoin teit?"

"Pelastaakseni sinun henkesi, Anne", vastasi hän juhlallisesti, "ja estääkseni häntä tekemästä rikosta, suunnatonta, luonnotonta rikosta. Hän oli tullut takaisin -- tuskin hirveän sanoa -- murhaamaan sisarensa. Sinä hämmästyt! Sinä et ehkä tahdo minua uskoa. Kuulustaakinhan se kovin kauhealta. Vaan minä näin paremmin kuin sinä. Hän seisoi sinun ja kynttilän välillä. Minä näin kun hän kohotti puukon! Minä näin hänen häijyt kasvonsa! Jos minä en olisi säikäyttänyt häntä, niin hän olisi iskenyt puukon sinuun. Häneltä putosi puukko lattialle. Minä otin sen. Kas tässä se on."

Minä silmäsin puukkoa, ja vavisten käännin katseeni siitä. "Minkä vuoksi", mutisin, "minkä vuoksi hän niin teki?"

"Niin kuin tiedät hän ei onnistunut saamaan sisartaan Pavannesin taloon, jossa hänen olisi ollut helppo murhata hänet. Bezers tunsi rouva d'On, ja esti hänet siitä. Silloin tuo pirullinen nainen hiipi takaisin, ajatellen, että yleisen murhaamisen aikana ei huomata hänen rikostaan, että sitä ei koskaan tutkittaisi, ja että Mirepoix olisi ääneti."

Minä en sanonut mitään. Olin joutunut niin hämmästyksiini, että en saanut sanaa suustani. Ja kuitenkin minä uskoin mitä olin kuullut. Kun minä ajatuksissani muistelin, mitä oli tapahtunut, niin huomasin, että koko joukko seikkoja, jotka minä olin jättänyt huomaamatta, ja tapausten niin joutuisasti vaihtuessa unhottanutkin, vakuutti tämän todeksi. Herra de Pavannes -- se toinen herra de Pavannes -- oli ollut oikeassa kälyään arvostellessa. Oliko tuo nainen siis huonompi kuin Bezers? Tuhat kertaa huonompi. Sillä uskottomuus on aina huonompaa kuin väkivalta, käärmeen säälimätön viekkaus pahempaa kuin suden raivo.

"Kun minä", lisäsi Croisette hiljaa, "huomasin, että sinä olit kadonnut hänen kanssaan, niin luulin minä, että en saa sinua enään koskaan nähdä. Minä pidin sinua menneenä miehenä. Onnellisin hetki elämässäni oli, kun sain taas sinut nähdä."

"Croisette", kuiskasin minä rukoilevasti poskieni hehkuessa, "ei puhuta enään koskaan tuosta naisesta." Emmekä puhuneetkaan hänestä moneen vuoteen. Vaan miten omituinen onkaan elämä! Hän ja tuo alhainen mies, johon hänen kohtalonsa näytti yhdistetyn, kulkivat mustaa polkuaan juuri silloin kun se oli mustimmillaan meidän tiemme poikki. He joutuivat, törmäsivät yhteen meidän kanssamme, ja vaikka me olimme vain vieraita poikia, niin me saatoimme heille perikadon. Minä olen usein tehnyt itselleni kysymyksen, miten minun olisi käynyt, jos olisin sattunut hänen kanssaan yhteen varemmin ja rauhallisempina aikoina -- kun hän oli kauneutensa huipulla, eikä minulla ole ollut kuin yksi vastaus. Minä olisin katkerasti katunut. Toivokaamme, ettei tuollaisia miehiä ja naisia enään ole olemassa. Ne kukoistivat ainoastaan näinä sotien ja hajaannusten onnettomina aikoina, vaan katosivat sen ajan kanssa, aivan kuin taistelutantereen hirvittävät yölepakot.

Vaan palatkaamme matkaamme. Auringon paistaessa kirkkaasti ei voinut muuta kuin tuta itsensä iloiseksi ja toivoa hyvää. Pahin koettelemukseni tuli aina auringon laskiessa. Sillä silloin -- me ratsastimme tavallisesti myöhään illalla -- Louis tuli minun vierelleni ratsaastamaan puhellakseen rakastetustaan. Ja miten hän hänestä puheli! Miten tahansa asioita hän käski minun sanoa! Hän muisteli entisiä onnellisia päiviä, kun me olimme suruttomia lapsia laskien leikkiä, nauraen ja kujeillen. Ja kyynelten vieriessä poskilleni, en voinut olla ihmettelemättä, miten Louis voi puhella hänestä niin tyyneellä äänellä, jossa ei ilmestynyt mitään kapinoimista kohtaloa, ei mitään napinaa kaitselemusta vastaan. Miten hän voi tehdä Kitille suunnitelmia ja ajatella hänet yksin jääneenä!

Nyt minä sen ymmärrän. Hän oli vielä kauhean vaikutuksen alaisena, jonka oli synnyttänyt ystävien murha. Hän oli vielä osaksi huumauksissaan. Kuolema hänestä näytti luonnolliselta ja tutulta, hän katseli sitä samoilla silmillä kuin se, joka on nähnyt toveriensa ja liittolaistensa kuolevan valmistuksetta. Kuolema hänestä oli ruvennut tuntumaan tavalliselta, elämä poikkeukselta, aivan niin kuin tuntuu lapsesta, joka ensi kerran näkee ruumiin.

Eräänä iltana sattui omituinen tapaus. Lähellämme vasemmalla näimme Auvergnen kukkulat, joiden yli kohosi korkealle Puy de Dome. Me neljä ratsastimme yhdessä ja tavan mukaan olimme joutuneet viimeisiksi joukossa, Tie tällä kertaa oli kapea polku, joka kulki rämeikön poikki ja molemmin puolin oli matalaa metsää ja pensaikkoa. Muu ratsujoukko oli jo melkein kokonaan näkyvistämme. Ainoastaan puolikymmentä ratsumiestä erotimme edessämme pitkän matkan päässä ja pari ratsumiestä takanamme yhtä kaukana. Minä katsoin kummallekin taholle ja tunsin sydämmeni omituisesti lyövän. Ensi kerran johtui mieleeni mahdollisuus paeta. Auvergnen ylängöille olisi helppo päästä. Jos saisimme parin virstan edun, niin meitä ei saavutettaisi ennen pimeää, jolloin voisimme kätkeytyä niin, ettei meitä löydettäisi. Minkä vuoksi emme kannusta hevosiamme ja lähde tiehemme?

"Se on mahdotonta!" sanoi Pavannes tyynesti.

"Minkä vuoksi?" kysyi kummastellen.

"Ensinnäkin siitä syystä", vastasi hän, "että minä olen Bezersille antanut sanani seurata häntä Cahorsiin."

Poskiani poltteli. Vaan minä huudahdin: "Mitä se merkitsee? Petoksellahan sinutkin vangittiin! Turvallisuuskirjaasi ei pantu mitään merkitystä. Minkä vuoksi sinä sitten olet niin tarkka? Vihollisesi eivät ole. Se on hullutusta!"

"Ei ole", vastasi Louis ja pudisti päätään. "Et sinä itsekään niin tekisi, jos olisit minun sijallani."

"Niin luulen, että tekisin", sopersin minä hämilläni.

"Et, sinä et tekisi niin, poikaseni, minä sinut tunnen liian hyvin. Vaan jos tahtoisinkin tehdä, niin olisi aivan mahdotonta." Hän kääntyi satulassaan ja nosti käden suojakseen viistoon tulevia auringonsäteitä vastaan ja silmäsi taakseen tarkkaavasti. "Niinpähän on kuin luulinkin", sanoi hän. "Toinen noista miehistä ratsastaa harmajalla Margotilla, joka, sen mukaan kuin Buré eilen sanoi, on nopein hevonen koko joukosta, ja mies sen selässä on kevyt kuin höyhen. Toisella on tuo kellertävän punainen normandilainen hevonen, jota aamulla katselimme. Näes, Anne, Bezers on virittänyt meille ansan. Jos me poistuisimme jonkun kymmenkunta syltää toiselle tai toiselle puolen, niin nuo kaksi olisivat jälessämme kuin tuuliaispää."

"Sinä uskot, että Bezers on ihan tarkoituksella antanut miestensä ratsastaa edelle?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Uskon hyvinkin", vastasi Louis. "Ei mikään hänestä olisi niin hauskaa kuin että saisi ottaa ensin minun kunniani ja sitten henkeni. Vaan, Jumalan kiitos, ainoastaan henkeni on hänen vallassaan."

Ja kun minä katselin ratsumiehiä edessäni, niin huomasin, että Louis oli oikeassa. Niillä näytti olevan joukon paraat hevoset ja he itse olivat joukon keveimmät miehet. Heistä aina joku silmäsi taakseen. Heti pimeän tullessa he asettuivat huolellisesti ympärillemme. Kun Buré tuli luoksemme, niin hänen silmissään näkyi petoksen viekas ilme. Hän huomasi, että me tiesimme hänen ajatuksensa, vaan hän ei puhunut siitä mitään.

Muut eivät välittäneet mistään mitään. Vaan ajatus, että jos minä olisin ollut yksinäni, niin olisin joutunut Bezersin viekkaasti viritettyyn ansaan, ja se lisäsi minun vihaani häntä kohtaan. Minä voin istua tuntikausia ja hautoa mielessäni huomaamatta mitä tapahtui lähistössäni, ja minä heräsin ajatuksistani vasta oikein, kun seuraavana päivänä iltapuoleen huudettiin, että me olimme tulleet Cahorsin näkyviin. Siellä se oli allamme matalalla pohjallaan viestävien kukkulain ympäröimänä. Kirkko, Vallandré silta, jokimutka, joka ympäröi kaupungin -- kaikki tämä oli minulle tuttua. Pitkä matkamme oli pian lopussa.

Mielessäni liikkui vain yksi ajatus. Vähän aikaa sitten olin Croisettelle ilmoittanut aikeeni -- viimeisenä keinona hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet miestensä keskellä. Nyt oli aika käsissä, jos mieli tätä aijetta koskaan toteuttaa, jollemme jo ole liiaksi viivytelleet. Ja minä katselin ympärilleni. Oli jonkun verran tungosta ja epäjärjestystä, kun pysähdyimme heti kukkulain juurella, jolloin kaksi miestä lähetettiin ilmoittamaan kuvernöörin tuloa ja Buré puolenkymmenen miehen kanssa ratsasti edelle etujoukkona.

Tie, jolla olimme, oli oikeastaan kapea polku, joka luikerteli kukkulain rinteitä. Hevoset olivat uuvuksissaan. Aika ja paikka ei ollut sovelias aikeeni toteuttamiseen, ja ainoastaan yön saapuva pimeä voisi suosia asiaani. Vaan minä olin epätoivoissani.

Ennen kuin kuitenkaan ryhdyin mihinkään, katselin tarkoin seutua, silmäsin vuoroon allamme olevia pieniä hedelmällisiä tasangoita, joita nyt auringon viimeiset säteet lämmittivät, alastomia kukkuloita, jotka toisin paikoin kylpivät illan ruskossa ja toisin paikoin olivat varjoisia, harvoja metsärypäitä ja pensaikoita, jotka olivat puron varressa siellä täällä, sekä rautatammien siimeksisiä käytäviä, joita oli vuorenharjun toisella puolen -- Caylusiin menevän tien kahta puolta. Näin lähellä kotia meidän täytyy saada apuakin. Jos se sananviejä, jonka me olimme ennen kotoa lähdettyämme lähettäneet vicomten luo, oli ehtinyt perille, niin enomme on varmaan palannut ja oli ehkä nyt Cahorsissa meitä vastassa.

Vaan ei mitään ratsujoukkoa näkynyt, enkä minä huomannut mitään paikkaa, jossa voisi maata suojassa. Minä muistin, että vicomte ei ole voinut saada tietoa tilastamme tai siitä mitä on tapahtunut. Toivo lannistui ja haihtui heti kun epätoivo oli sen synnyttänyt. Meidän itsemme tuli auttaa itseämme ja Kitiä.

Tämä oli puolustukseni. Minä kumarruin satulassani Croisettea kohden -- minä nimittäin ratsastin hänen vierellään -- ja sanoin: "Sinä muistat, mitä sanoin? Oletko valmis?"

Hän katsoi säikähtyneenä minua ja hänen kasvonsa loistivat hämärässä. Hän siirsi katseensa minusta yksinäiseen olentoon, joka liikkumattomana kuin kivipatsas istui satulassaan ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä meistä. "Meitä ei tarvitse kuin kaksi", kuiskasin minä ja irrottelin miekkaani. "Rupeatko sinä vai Marie toiseksi? Toisten täytyy koettaa päästä pakoon sekasorron syntyessä, mennä joen yli Arembalin lauttakohdalta, jos ei heitä sitä ennen kiinni saada, ja sen jälkeen rientää Caylusiin."

Hän epäili. Minä en tiedä vaikuttiko hänen epäröimiseensä se, että samalla kellot Cahorsin kirkossa alkoivat soida iltarukoukseen. Vaan hän todella epäröi. Hän -- Caylus. Minä käännyin uudelleen häneen ja malttamattomana kerroin kysymykseni. "Kumpi teistä? Silmänräpäyksen kuluttua lähdemme taas liikkeelle ja silloin se on myöhäistä."

Hän kiireesti otti suitsistani ja alkoi sekasotkuisen ja hajanaisen puolustuspuheen. Vaan minä kuitenkin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. "Siinä oli minulle kylliksi!" Minä keskeytin hänet suutuksissani, käännyin sitten Marieseen ja kysyin äkäisesti:

"Tahdotko sinä?"

Vaan Marie pudisti päätään ja vastasi samoin kuin Croisette.

Minä kysyin vielä toisen kerran, vaan sama juttu.

Kummallista! Vaan niin kummalliselta kuin tuntuikin, en minä kovinkaan sitä hämmästynyt. Muissa oloissa olisin joutunut ihan raivoon tällaisesta velvollisuuksien laiminlyömisestä. Vaan nyt minä olin puolittain odottanutkin tällaista päätöstä asialle, ja nuhdesanaa sanomatta pääni vaipui alas ja minä luovuin yrityksestäni. Bezers oli liian voimakas minun vastustajakseni. Hyödytöntä oli taistella häntä vastaan. Me olimme aivan kuin noidutut. Kun joukko lähti liikkeelle, seurasin minä äänetönnä ja tunnotonna.

Me kulimme Cahorsin kaupunginporteista, ja näky, joka meitä siellä kohtasi, kannattaa kuvata; vaan minä sitä katselin melkein välinpitämättömästi -- yhtä välinpitämättömästi kuin mies, joka joutuu kidutettavaksi, katselee kummallista kidutuslaitosta, kun otaksutaan, että hän ei ole sitä ennen nähnyt. Koko kaupungin väestö oli kokoutunut kaduille, joita me ratsastimme, ja katseli pelokkain silmin ratsujoukkoa ja uuden kuvernöörin ankaraa muotoa.

Me laskeusimme hevosenselästä linnankartanolla ja olimme juuri lähdössä sisään kun Buré meidät pidätti. "Herra de Pavannes syö illallisen yksinään", sanoi hän tunkeutuen jotensakin välinpitämättömästi meidän väliimme. "Te, hyvät herrat, olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä."

Minä seurasin vastustamatta. Sillä mitä siitä olisi hyötyä? Minä tiesin, että Bezers katseli meitä portailta, jotka johtivat suureen käytävään, ja sen vuoksi minä tyyneesti seurasin Buréta. Vaan minä kuulin Croisetten kiihkeästi jotakin vaativan.

Meidät vietiin matalasta portista muutamaan huoneesen rakennuksen pohjakerroksessa, huoneeseen, joka oli kuin vankikoppi. Täällä me äänettöminä söimme illallisemme. Ja sen jälkeen minä vetäysin veljistäni, pikemminkin surun kuin suuttumuksen valtaamana, ja heittäysin muutamalle vuoteelle, joita oli meitä varten tehty.