Part 9

Mutta Douglas ei näyttänyt välittävän koko loukkauksesta; hän ei edes vaatinut takaisin sitä summaa, jonka hän oli lainannut Meyhöferille.

Paul oli täynnä kiitollisuutta, ja mitä vaikeampi hänen oli löytää sille ilmaisukeinoa, sitä rajummin levottomuus häntä ajoi paikasta paikkaan.

Eräänä yönä hän jälleen seisoi Helenenthalin puutarha-aidan takana. Syyssumu peitti maan, ja lakastuva ruoho kahisi hiljaa. Valkoinen talo peittyi yön pimeyteen; ainoastaan yhdestä ikkunasta pilkoitti heikko, punertava valo.

Tuolla hän valvoo sairaan äitinsä luona, ajatteli Paul. Ja kun hän ei muulla keinoin voinut kutsua häntä puheillensa, niin hän vihelsi. Pari, kolme kertaa hän vaikeni kuuntelemaan. Ei ketään kuulunut, ja hänen tuskansa kasvoi.

Tunnustelevin käsin hän etsi sitä irtonaista sälettä, jonka Elisabet kerran hänelle osoitti, ja löydettyään sen hän tunkeutui sisään. Oksat repivät hänen vaatteitaan hänen pyrkiessään avonaiselle tielle. Viimein hän pääsi. Valkoinen hiekka levitti hämärää valoa, ja lampunvalkea sairaan huoneesta loisti kirkkaammin.

Hän istui puutarhasohvalle ja katseli ylöspäin. Näytti kuin joku varjo olisi liikkunut uudinten takana.

Silloin yhtäkkiä kaikki kävi valoisammaksi hänen ympärillänsä... Ruusupensasten rungot pistäytyivät näkyviin pimeydestä... hiekka loisti... seinä, joka äsken seisoi mustana, hohti nyt tummanpunaisena, niinkuin aamunkoitto olisi sen valaissut.

Ihmeissään hän kääntyi katsomaan... Veri hyytyi hänen suonissaan... Pimeälle taivaalle kohosi voimallinen tulenhehku. Mustat pilvet saivat leimuavat reunustat, ja korkealle lentelivät tuliset kielekkeet niinkuin revontulen säteet.

— Koti palaa! — — —

* * * * *

Raskaana vaipui hänen päänsä puutarhasohvan selkänojaa vasten — mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisomaan — hänen polvensa horjuivat, veri kiehui hänen ohimoissaan. — Eteenpäin, pelasta mitä on pelastettavissa! sanoi ääni hänen sisällänsä — ja hurjaa vauhtia tunkeutui hän pensaston lävitse, kiipesi yli aidan ja putosi toisella puolella olevaan ojaan.

Tulipalo valaisi aukean tasangon niinkuin nouseva aurinko. Pellon sänki välkähteli, ja synkkä metsä peittyi punertavaan hehkuun.

Asuinrakennus oli vielä vahingoittumatonna; sen muuriseinät välkkyivät kuin marmori, sen ikkunat säkenöivät kuin hohtokivet. Pihamaa oli valoisa kuin keskellä päivää. Aitta se siellä paloi — aitta, joka oli kattoon asti täynnä viljaa ja vuoden antimia. Paulin työ, hänen onnensa ja toiveensa — kaikki haihtui savuun ja liekkeihin.

Hän rohkaisi jälleen mieltänsä ja kiiti hurjaa vauhtia nummitasangon poikki. Rientäessään metsän ohitse hän oli näkevinänsä jonkun heittäytyvän maahan pitkällensä; mutta siihen hän ei tullut sen enempää huomiotansa kiinnittäneeksi.

Eteenpäin — pelasta mitä on pelastettavissa!

Pihasta kuului sekavaa huutoa ja hälinää. Rengit juoksivat silmittöminä edestakaisin, piiat vääntelivät käsiään, ja sisaret huusivat Paulia.

Kylässäkin oli päästy hereille. Maantie oli täynnä ihmisiä. Vesisankoja tuotiin, ja vanha ruiskukin tuli paikalle.

— Missä on herra? huusi Paul miehille.

— Kannettiin juuri sisään; hän on taittanut jalkansa, tuli vastaukseksi.

Onnettomuus onnettomuuden lisäksi!

— Antakaa aitan palaa! huusi Paul muutamille; jotka päättöminä tyhjensivät parin pienen sangon sisällyksen hehkuun. Pelastakaa elukat! Mutta katsokaa, etteivät ne syöksy liekkeihin.

Kolme, neljä miestä riensi navettaan.

— Toiset tänne asuinrakennusta suojelemaan! Älkää kantako mitään ulos!

— Älkää kantako mitään ulos! toisti hän vielä kerran ja tempasi parin vieraan henkilön käsistä esineet, joita he kantoivat asuinrakennuksesta.

— Mutta me tahdomme pelastaa.

— Pelastakaa rakennus!

Hän riensi portaita ylös. Ohi mennessään hän näki äidin mykkänä ja kyynelettömänä istuvan isän vieressä, joka lepäsi sohvalla ja uikutti.

Erään luukun kautta Paul kiipesi katolle.

— Letku tänne.

Heinähaarukalla nostettiin sen metallinen pää hänelle. Kihisevänä valui vesi kuumille kattotiilille. Hän istui katonharjalla, hänen vaatteensa kuumenivat, tulikipunoita lenteli hänen hiuksiinsa palavasta aitasta, hänen kätensä ja kasvonsa saivat pieniä palohaavoja. Hän ei tuntenut mitään ruumiillista kipua, mutta hän kuuli ja näki kaikki ympärillänsä — hänen aistimillansa näkyi olevan monin verroin suurempi tarkkuus kuin muulloin.

Hän näki tulen lennättävän ilmaan kekäleitä, jotka kauniissa kaarissa putosivat alas — hän näki hevosten ja lehmäin kirmaavan niitylle, jossa ne olivat suojattuina — hän näki koiran ulvoen kiskovan itseänsä irti kuumentuneista kahleistaan.

— Päästäkää koira irti! huusi Paul.

Hän näki pieniä, sinertäviä liekkejä hyppivän aitan päädystä viereiseen vaunuvajaan.

— Vaunuvaja syttyy tuleen! huusi hän alas. Pelastakaa mitä siellä on!

Pari miestä kiirehti vetämään ajokaluja ulos. Ja tohisten ja pihisten valeli vesisuihku kattoa, tunkeutui parruihin asti ja kattotiilten alustaan. Pieniä valkoisia savupilviä nousi ilmaan ja katosi näyttäytyäkseen jälleen toisessa paikassa.

Mutta yhtäkkiä tuli Paulin mieleen Musta Sussu, joka oli piilossa vanhan romun seassa vajan perimäisessä sopessa. Hän tunsi pistoksen rinnassaan. Hukkuisiko sekin, josta hänellä ennen oli ollut niin suuria toiveita?

— Pelastakaa lokomobiili! huusi hän.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Halu auttaa Mustaa Sussua valtasi hänet niin voimallisesti, että hän melkein olisi uhrannut asuinrakennuksen sen pelastamiseksi.

— Tulkoon tänne joku minun sijaani! huusi hän alas ihmisjoukolle, joka suurimmaksi osaksi töllisteli toimetonna.

Roteva muurari kiipesi ylös, kiskoi katosta irti kourutiiliä ja raivasi siten itsellensä tien harjalle asti. Hänelle Paul antoi ruiskunletkun ja luisui alas; hän ihmetteli suuresti, ettei hän siinä taittanut käsiänsä ja jalkojansa.

Sitten Paul tunkeusi vajaan, mistä tukehuttava savu tuprusi häntä vastaan.

— Kuka tulee mukaan? kysyi hän. Kaksi päiväläistä lupautui.

— Eteenpäin!

Niin mentiin savuun ja liekkeihin.

— Tässä on vedintanko. Käykää kiinni! Rivakasti ulos!

Ryskien ja kolisten lokomobiili vieri pihaan. Sen ja sen pelastajien takana rysähti vajan katto sisään.

* * * * *

Aamu koitti. Sinertävä hämärä loi valoansa raunioista nousevaan savuun. Siellä täällä leimahti liekki, mutta sammui jälleen.

Väkijoukko oli hajaantunut. Kolkko hiljaisuus vallitsi talossa; ainoastaan palopaikalta kuului hiljaista räiskettä ja pihinää, ikäänkuin liekeillä vielä olisi ollut jotakin sanomista toisilleen, ennenkuin kuolivat.

— Vai niin, sanoi Paul; näin nyt siis on käynyt!

Asuinrakennus ja navetta sekä kaikki elävät olennot olivat pelastuneet. Aitta ja vaunuvaja olivat tuhkaläjänä.

— Nyt olemme yhtä köyhät kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ajatteli hän ja siveli palohaavojansa; ja jollen minä olisi ollut ulkona kuljeksimassa, niin ei tätä kenties olisi tapahtunut.

Ovella istui äiti kokoonvaipuneena ja kädet ristissä. Hänen poskensa olivat vetäytyneet syviin kurttuihin, ja hänen silmänsä tuijottivat eteenpäin, ikäänkuin hän näkisi vielä liekkien loimottavan.

— Äiti! huusi Paul tuskan vallassa, sillä hän pelkäsi tämän jo olevan lähellä heikkomielisyyttä.

Äiti nyökkäsi jonkun kerran päätänsä ja sanoi:

— Niin käy tässä maailmassa! Niin, niin.

— Kaikki kääntyy hyväksi jälleen, sanoi Paul. Äiti katsoi häneen ja hymyili — tämä hymyily vihlaisi hänen sydäntänsä.

— Isäsi ajoi minut juuri ulos, sanoi äiti; mutta älä sinä tee sitä, pyydän sydämestäni.

— Äiti! Hyvä Jumala, miksi noin puhut!

— Se ei ole tosiaankaan minun syyni, sanoi äiti; en koskaan käy tulella aitassa.

— Mutta kuka on sen sitten sanonut?

— Isä sanoo minun olevan syynä kaikkeen ja että saan mennä hiiteen. — — Mutta älä tee hänelle pahaa.

Paul! pyysi hän tuskallisena nähdessään pojan nousevan. Älä käy kiinni häneen — hänellä on niin ankarat kivut.

— Lääkäri saapuu tunnin päästä; olen lähettänyt noutamaan.

— Mene isän luo, Paul, ja lohduta häntä... Tekisin sen itsekin, mutta hän on ajanut minut ulos.

Äiti vaipui jälleen kumaraan asentoonsa ja jupisi itseksensä:

— Hän on ajanut minut ulos... ajanut minut ulos...

XV.

Sanomaton kurjuus vallitsi Meyhöferin talossa. Asuintuvassa makasi isä vuoteellansa ja vaikeroi ja sadatteli ja kirosi sitä päivää, jolloin oli syntynyt. Lauhkeampina hetkinään hän tarttui vaimonsa käteen, pyysi kyynelsilmin häneltä anteeksi sitä, että oli yhdistänyt hänen kohtalonsa omaan kurjaan elämäänsä, ja lupasi tulevaisuudessa tehdä hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Ennen kaikkea rikkaaksi — rikkaaksi!

Mutta se oli myöhäistä. Miehen lempeät sanat eivät enää tehneet mitään vaikutusta häneen, ja Elisabet rouva vain odotti, että torat alkaisivat heti hyväilysanain perästä. Kuihtunein poskin ja silmät sumenneina hän hiipi toimissaan nurkumatta näyttäen äänettömyydessään kaksin verroin surkuteltavalta.

Mutta kukaan ei säälinyt häntä, ei Jumalakaan taivaassa. Päivä päivältä hän kävi väsyneemmäksi, hänen kalpealle, sinisuoniselle otsallensa oli kuolonenkeli jo lyönyt leimansa, ja tuo koko elinajan odotettu onni oli kauempana kuin koskaan.

Ainoa, joka olisi voinut lohduttaa, oli Paul, mutta hänen käytöksensä oli käynyt arastelevaksi kuin pahantekijän; hän uskalsi tuskin antaa aamuterveisiksi kättänsä äidille ja loi katseensa maahan, jos tämä häneen katsoi. Ellei äiti itse olisi ollut niin umpimielinen ja surun sortama, olisi hän huomannut, ettei pojan laita ollut oikea, mutta nyt hän murheessaan vain huomasi, että hän turhaan sai odottaa pojalta lohdutuksen sanaa.

Kerran hämärässä, kun Paul tapansa mukaan penkoili palaneita raunioita, tuli äiti hänen luoksensa ja koetti aloittaa keskustelua, mutta Paul väitteli häntä kuten ainakin.

— Paul, älä ole niin kova minua kohtaan! pyysi äiti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Enhän minä sinulle mitään tee, äiti, sanoi Paul ja puri hammastaan.

— Sinulla on jotakin minua vastaan, Paul!

— Ei, äiti.

— Uskotko minun olleen syynä tulipaloon?

Silloin Paul huudahti, syleili äidin polvia ja itki kuin lapsi, mutta kun äiti tahtoi silittää hänen hiuksiaan — hyväilytapa, jota he aina olivat keskenänsä käyttäneet — niin Paul hypähti ylös, työnsi äidin luotaan ja sanoi:

— Älä koske minuun, äiti! Minä en ansaitse sitä.

Sitten hän kääntyi ja läksi nummelle kuljeksimaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran oli herännyt palon jälkeen, oli hänellä ollut itsepintainen päähänpisto, josta hän ei millään päässyt vapaaksi: se näet, että hän yksin oli syynä kaikkeen.

— Olisin vain vartioinut taloa, niinkuin velvollisuuteni oli, enkä kuljeksinut ulkona, niin ei onnettomuus olisi koskaan tapahtunut. Näin hän ajatteli. Koko hänen salainen ikävöimisensä tuntui nyt hänestä rikokselta kotia vastaan. Omantunnon vaivat eivät suoneet hänelle hetkeksikään lepoa. Yhä vain leiskuivat liekit hänen silmissään, ja kun hän illalla levolle pantuansa tuijotti pimeyteen, niin hän oli näkevinänsä tulisia kieliä nousevan joka loukosta, ja hänestä tuntui, kuin olisi häntä ympäröitsevä pimeys ollut savua eikä yön synkkyyttä.

Tulipalon aikaansaajasta ei hän ollut muodostanut itselleen mitään ajatusta. Surut, jotka olivat kokoontuneet hänen niskoillensa, täyttivät hänet kokonansa; kostolle ei jäänyt mitään sijaa.

Talossa vallitsi suuri puute; töin tuskin saatiin rahaa lääkkeisiin. Paul mietti ja laski yöt ja päivät ja teki laveita suunnitelmia rahojen hankkimiseen. Veljillensäkin hän kirjoitti ja kysyi, eivätkö he voisi hankkia parin sadan taalarin lainaa kohtuullisella korolla. Nämä vastasivat suruisesti olevansa niin velkaantuneita, etteivät mistään enää voineet lainaksi saada. Max, opettaja, oli kyllä äskettäin mennyt kihloihin varakkaan tytön kanssa, ja Paul oli vakuutettu, että tytön isältä olisi saanut jonkun summan lainatuksi, mutta Max katsoi tämänlaisen pyynnön kautta joutuvansa ikävään suhteeseen ja pelkäsi ennen aikojansa paljastaa todellista tilaansa tulevalle apellensa.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että turnipsit oli ehditty myydä ja lähettää pois ja että perunat suurimmaksi osaksi vielä olivat maassa. Siten saatiin kokoon edes vähäsen rahoja tärkeimpiin tarpeisiin. Mutta aitan uudestaanrakentamista ei vielä voinut ajatella.

Keskellä noita surkeita raunioita törrötti Musta Sussu nokisena ja pitkäkaulaisena. Se — muutamia kurjia työvankkureja lukuunottamatta — oli ainoa kapine, joka oli vaunuvajasta pelastettu.

Kaksoiset, jotka näinä surullisina aikoina olivat menettäneet paljon iloisuudestansa ja ainoastaan salassa juttelivat ja tirskuivat, katselivat uteliaina lokomobiilia, ja kun isä ensi kerran nousi vuoteeltaan ja näki mustan kummituksen, niin hän nyrkkiänsä puiden kiljui:

— Miksei ole annettu tuonkin riivatun palaa?

Mutta Paul kiintyi siihen yhä hartaammin. — Nyt olisi sinun aika herätä jälleen eloon, sanoi hän, vääntäen ratasta ja tirkistellen pannun sisustaan; iltaisin hän alkoi veistellä lehmuksesta pieniä malleja, ja eräänä päivänä hän kirjoitti veljellensä, opettajalle: "Lähetä minulle koulun kirjastosta pari kirjaa, jotka koskettelevat höyrykoneiden rakennusta. Luulen niistä tulevan suurta hyötyä meidän kodillemme."

Veli antoi turhaan pyytää. Ensiksikin — väitti hän — oli vasten hänen periaatteitaan ottaa kirjastosta kirjoja, joita hän ei itse tarvinnut, ja toiseksi ei Paul voinut niitä käyttää hyödyksensä, koska hän ei ollut perehtynyt tieteelliseen fysiikkaan.

Sitten Paul kääntyi toisen veljen puoleen, joka heti lähetti paksun pakan komeakantisia kirjoja sekä viidenkymmenen markan laskun. Hän päätti pitää kirjat ja säästää kokoon viisikymmentä markkaa. — Mustan Sussun hyväksi ei mikään uhraus ole liika suuri, ajatteli hän.

Mutta Paul sai vielä uusiakin syitä levottomuuteen.

Eräänä aamupäivänä ajoivat pihaan vaunut, ja niissä istui, paitsi poliisia, kaksi vierasta herraa, joista toinen, hyvinvoipa keski-ikäinen mies, kultasankaiset rillit nenällä, esitti itsensä tutkintotuomariksi.

Paul säpsähti, sillä hän tiesi olevan paljon asioita, joita hän ei voinut ilmaista.

Ensin tutkintotuomari tarkasti palopaikan, teki pohjapiirustuksen siitä ja kyseli, missä ovet ja ikkunat olivat olleet, sitten hän kutsui kokoon palvelusväen ja kyseli tarkoin, mitä kukin oli tehnyt sinä päivänä aina palon syttymiseen asti.

Paul seisoi kalpeana ja vavisten vieressä, ja kun tuomari laski palvelusväen menemään ja kääntyi häntä kuulustelemaan, niin hänestä tuntui, kuin olisi maailmanloppu tulossa.

— Kävittekö palopäivänä aitassa? kysyi tuomari.

— Kävin.

— Poltatteko tupakkaa?

— En.

— Muistatteko pidelleenne tulta, tulitikkuja tai muuta sellaista aitassa?

— En; olen hyvin varovainen.

— Koska viimeksi kävitte aitassa?

— Kello kahdeksan aikaan illalla.

— Mitä teitte siellä?

— Olin tarkastuskulullani, jonka teen joka ilta ennen ovien sulkemista.

— Suljetteko itse ovet?

— Suljen, aina.

— Ettekö huomannut mitään erinomaisempaa sinä iltana?

— En.

— Ettekö nähnyt kenenkään kuljeksivan lähitienoilla?

Kysymys iski häneen kuin salama. Vasta nyt hän muisti varjon, jonka hän palon alussa oli nähnyt katoavan metsään. Mutta eihän se ollut lähitienoilla. Ja syvään hengähtäen hän vastasi: En.

Nyt se tulee! ajatteli Paul. Seuraavan kysymyksen täytyy tuoda ilmi hänen yöllinen kulkunsa, paljastaa salaisuus, jonka hän tähän asti oli kätkenyt syvälle sisimpäänsä.

Mutta niin ei käynytkään. Tutkintotuomari kääntyi äkkiä toisiin asioihin ja kysyi:

— Eikö teillä äskettäin ollut palveluksessa Mikael Raudszus niminen renki?

— Oli, vastasi Paul ja tuijotti suurin silmin tuomariin. Mikaelia siis epäiltiin.

— Mistä syystä eroititte hänet?

Paul kertoi tarkasti tuon kamalan tappelun, mutta vältti niin paljon kuin mahdollista puhua siitä kohtauksesta, joka oli edellä ollut Douglasin kanssa. Ensimäinen vaara oli voitettu, ja Paul oli rauhoittunut.

Kirjuri teki ahkeraan muistiinpanoja, ja tuomari kohotti kulmakarvojaan ikäänkuin kaikki jo olisi täydellisesti selvillä. Kun Paul oli lopettanut, antoi tuomari poliisille viittauksen. Tämä teki käännöksen ja poistui suunnaten kulkunsa Helenenthalia kohden.

— Ja nyt isänne luo! sanoi tuomari. Onko hänen tilansa sellainen, että häntä voi kuulustella?

— Menen katsomaan, vastasi Paul ja riensi sairaan huoneeseen.

Hän näki isän istuvan vuoteellaan. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kasvoissa kuvasteli vaivoin hillitty raivo.

— Anna heidän tulla sisään! huusi hän Paulille. Kaikki tietysti on vain ilveilyä, sillä oikeaan he eivät uskalla käydä käsiksi... mutta anna heidän tulla!

Isäkin kertoi taistelukohtauksen, mutta juuri sen kohdan, jonka Paul oli jättänyt mainitsematta, riidan Douglasin kanssa ja koiran usutuksen, sen ukko jutteli kerskuvan laveasti. Tuomari raappi korvallistaan, ja kirjuri teki innokkaasti muistiinpanoja. Kun Meyhöfer tuli siihen kohtaan, jossa hänen olisi pitänyt kertoa poikansa väliintulemisesta, vaikeni hän, ja hänen silmissään paloi mielikarvauden ja uhman liekki.

— Ja sitten? kysyi tuomari.

— Olen vanha mies, jupisi ukko hampaidensa välistä, älkää pakoittako minua tunnustamaan omaa häpeätäni!

Tuomari tyytyi siihen ja kysyi ukolta, eikö hän ollut epäillyt Mikaelia. Meyhöfer hymyili salaperäisesti ja kuiskasi:

— Hän ehkä oli välikappaleena, kurjana välikappaleena, mutta...

— Mutta?

— Vahinko vaan, herra tuomari — sanoi ukko ivallisesti — että oikeudella on side silmillä... Enempää en sano.

Tuomari ja kirjuri katsoivat toisiinsa päätänsä pudistellen, ja siihen loppui kuulustelu.

— Vangitaanko Mikael Raudszus? kysyi Paul herroilta, ennenkuin he astuivat vaunuihinsa.

— Toivon, että hän jo on kiinni, vastasi tuomari. Hän on humalapäissänsä puhunut kaikellaisia epäilyttäviä asioita, jotka lisättyinä siihen, mitä teiltä olemme kuulleet, antavat kylliksi aihetta kanteen nostamiseen häntä vastaan. Paljon on tosin vielä selville saatavaakin.

Ja sitten he menivät matkoihinsa.

Paul katseli kauan vaunujen jälkeen.

Tuomarin viimeiset sanat olivat uudestaan herättäneet levottomuuden hänessä eloon; ja viikkojen vieriessä ja valmistavia tutkimuksia tehtäessä hän istui kotona vavisten ja väristen, ikäänkuin tulisi tuomio musertamaan hänet, yksistään hänet.

Paul sekä äiti ja sisaret saivat kutsumuksen tulla valaoikeuden eteen; isä olisi saanut, jos olisi tahtonut, kotona tehdä valansa ja antaa todistuksensa. Mutta hän sanoi mieluummin tahtovansa vaikka kuolleena vaipua maahan oikeussalissa kuin istua kotona, sillaikaa kun hänen omaisuutensa tuhooja sai kulkea vapaana. Hän ei selittänyt, ketä hän tarkoitti näillä hämärillä puheillansa, mutta selvää oli vain se, ettei hän ajatellut vangittua renkiä.

Oikeudenkäyntipäivä koitti. Paul oli tehnyt isälle kantotuolin, jossa hän kannettiin vaunuihin ja sijoitettiin pehmeälle, heinistä tehdylle alustalle.

Hyvin kurjilla ajoneuvoilla kulki Meyhöferin perhe kaupunkiin, sillä paremmat olivat palaneet. Istuimina oli olkikupoja, joille Paul oli levittänyt haalistuneita hevosenloimia. Pohjissa makasi isäntä itse vaikeroiden, ja kiroillen; hänen vaimonsa istui ylempänä kalpeana ja kärsivänä kuin olisi hän ollut tämän kurjuuden hengetär; ikuisesti kukkiva nuoruus hymyili kaksoissisarten veitikkamaisista silmistä, ja edessä ohjaajana istui Paul katsellen surullisesti eteensä, sillä häntä hävetti se, ettei hän voinut tarjota parempia ajoneuvoja omaisillensa lähtiessään heidän kaikkien kanssa ensi kerran kotoa pois.

Marraskuun auringon raukeat säteet paistoivat kellastuneelle tasangolle, kanerva levitteli köynnöksiään ohuessa, kellertävässä ruohossa, siellä täällä läikähteli vesilätäkkö, ja tienreunan pajuissa värähtelivät yksinäiset lehdet niinkuin perhoset.

— Muistatko, kuinka me kaksikymmentä vuotta takaperin kuljimme tätä samaa tietä? sanoi Elisabet rouva miehellensä ja loi katseen Pauliin, jota hän silloin oli pitänyt sylissään.

Meyhöfer murahti itseksensä, sillä hän ei pitänyt sellaisista muistoista. Mutta Elisabet rouva pani kätensä ristiin ja mietti — ei kuitenkaan mitään surullista, sillä hän hymyili.

Mitä likemmäksi tultiin matkan päämäärää, sitä levottomammaksi Paul kävi. Hän väänteli itseänsä istuimellaan, ja vilun väreet kulkivat hänen lävitsensä. Kamala paloyö kuvastui selvänä hänen silmäinsä eteen, ja siihen levottomuuteen, minkä hänessä herätti tieto, että hänen täytyi puhua vieraille ihmisille, sekoittui jonkinlainen onnellisuuden tunne, kun hän muisteli, miten hän savun ja liekkien keskellä oli seisonut jyrkän katon harjalla rauhallisesti toimivana ja kaikkia hallitsevana tuossa yleisessä sekasorrossa. — Ehkäpä minä sittenkin olen mies paikallani, kun tosi tulee, ajatteli hän, mutta sitä lohduttomammalta tuntui hänestä hänen raskas ja iloton elämänsä. Se ei koskaan muutu toiseksi, paremmaksi — vaan pahemmaksi vuosi vuodelta, ajatteli hän, mutta samassa hän kuuli äidin huokaavan, ja äskeinen ajatus tuntui hänestä halpamaiselta, sydämettömältä itsekkäisyydeltä.

— Itsestäni en saa välittää, päätti hän ajaessaan kaupungin portista sisään.

Vaunut seisahtuivat oikeuslaitoksen punaisen talon eteen, jossa oli korkeat kiviportaat ja kaari-ikkunat. Lähellä odottivat myöskin eräät tutut ajoneuvot, ja kuskilla oli vielä sama tupsulakki, joka Pauliin ennen rippikouluaikana oli tehnyt niin mahtavan vaikutuksen.

Sittenkuin isä oli nostettu ylös, huomasi hänkin nuo ajoneuvot.

— Vai niin, tuo lurjus on täällä myöskin! Saapas nähdä, uskaltaako hän katsoa minua silmiin.

Paul kantoi sitten ukon erään oikeudenpalvelijan avulla portaita ylös todistajien huoneeseen. Äiti ja sisaret tulivat perässä, ja ihmiset seisahtuivat katselemaan tuota vaivaista kulkuetta.

Todistajien odotushuone oli täynnä ihmisiä, enimmäksensä Helenenthalin alustalaisia ja palvelijoita. Eräässä nurkassa seisoi muutamia kerjäläisiä; vaimo, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli olkapäänsä ylitse sitonut punaisen rääsyn, jossa sylilapsi nukkui. Repaleisia lapsia riippui vaimon kintereillä; ne repivät toisiansa tukasta ja sysivät toisiaan. Se oli syytetyn perhe, joka tahtoi todistaa, että isä oli paloyönä ollut kotona.

Meyhöfer väänteli ja ojenteli itseänsä tuolissaan ja loi uhkaavia katseita ympärilleen. Tänään jos milloinkaan hän oli suuri mies, sankari ja marttyyri samalla kertaa.

Ovi avattiin, ja Douglas sekä Elisabet astuivat sisään.

Meyhöfer loi häneen myrkyllisen katseen ja nauroi itseksensä ivallisesti. Douglas ei ollut häntä huomaavinansa, vaan istui vastapäiseen nurkkaan vieden Elisabetin muassaan. Tyttö näytti kalpealta ja heikolta, koko hänen käytöksensä oli arkaa ja tuskaisaa, joka kenties johtui vastenmielisestä ympäristöstä.

Hän nyökkäsi hymyillen tervehdykseksi äidille ja sisarille ja loi miettivän, tutkivaisen katseen Pauliin, joka katsoi maahan, sillä hän ei voinut kestää tuota katsetta. Äiti teki liikkeen mennäksensä Elisabetin puolelle, mutta Meyhöfer kävi kiinni hänen vaatteisiinsa ja sanoi äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista:

— Uskallapas vaan...

Paul oli kuin lamautunut. Hänen polvensa vapisivat, ja pää tuntui raskaalta.

— Sinä tuotat hänelle häpeätä, jupisi hän itseksensä tietämättä, mitä sanoi.

Sisällä alkoi todistajien kuulustelu. Yksi toisensa perästä huudettiin sisään. Ensin tuli päiväläisten vuoro, sitten ravintolanpitäjän, jonka kapakassa Raudszus oli puhunut varomattomia sanoja, ja sitten nurkassa olevien ryysyläisten. Eteishuone alkoi tyhjentyä. Jopa huudettiin herra Douglasin nimikin. Tämä kuiskasi tyttärensä korvaan muutamia sanoja, jotka näyttivät koskevan Meyhöferin perhettä, ja meni levein askelin sisään.

Elisabet istui nyt yksinänsä seinän vieressä kädet helmassa. Hänen poskillansa hohti syvä liikutuksen puna. Hän näytti niin herttaiselta levottomuudessaan, ja hänen suora, vakava olentonsa ilmeni jokaisessa hänen piirteessään.

Paulin äiti katsoi häneen herkeämättä, loi silloin tällöin silmänsä Pauliin ja hymyili kuin unessa.

Neljännestunnin kuluttua huudettiin Elisabetinkin nimi. Hän loi vielä ystävällisen katseen rouva Meyhöferiin ja katosi. Hänen kuulustelunsa ei kestänyt kauan.

— Herra Meyhöfer vanhempi! huusi oikeudenpalvelija ja riensi Paulin avuksi kantamaan ukon tuolia sisään.