Part 10
Meyhöfer voihki ja pullisti poskiansa, sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan hiljaa ähkyen, jonka piti ilmaista miehekästä kärsimisvoimaa. Hän oli sydämestään iloinen saadessaan näytellä niin vaikuttavaa osaa. Paul eroitti hyvin hämärästi suuren salin ja taajaan sulloutuneet kasvot, jotka katselivat häneen tai isään; sitten hän sai astua ulos.
Sisaret, jotka tähän asti olivat uteliaina katselleet ympärillensä, alkoivat pelätä. Haihduttaakseen levottomuuttansa he söivät mukaanotettuja voileipiä. Paul rohkaisi heitä ja kieltäytyi ottamasta makkaraa, jota tytöt hänelle jalomielisesti tarjosivat.
Äiti oli vetäytynyt nurkkaansa, värisi ja arveli itseksensä: Mitähän he minusta tahtovat?
— Herra Meyhöfer nuorempi! kuului ovelta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Paul keskellä suurta, ihmisiä täynnä olevaa huonetta korokkeella sijaitsevan pöydän edessä, jonka ääressä istui muutamia totisen ja ankaran näköisiä miehiä; ainoastaan eräs, joka istui vähän sivulla toisista, hymyili yhtenään. Se oli yleinen syyttäjä, jota kaikki pelkäsivät. Salin oikealla puolella niinikään korokkeisilla paikoilla istui joukko arvoisia porvareita, joilla näytti olevan hyvin ikävää ja jotka sentähden koettivat kuluttaa aikaansa leikkimällä kynäveitsillä, paperipaloilla y.m. He olivat valamiehiä. Vasemmalla puolella suljetussa penkissä istui syytetty. Hän silmäili katselijoita ja näytti siltä, kuin asia olisi koskenut jotakin toista eikä häntä. Niin ystävällisen näköisenä ei Paul vielä koskaan ollut tuota synkkää miestä nähnyt.
— Teidän nimenne on Paul Meyhöfer, syntynyt silloin ja silloin, evankeelinen j.n.e., kyseli suuresta vihosta lukien keskimäinen tuomari, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja terävä nenä. Hän puhui hyvätuulisesti jupisten, mutta äkkiä hänen äänensä kävi teräväksi ja purevaksi kuin veitsenterä ja hänen silmänsä iskivät tulta.
— Ennen kuulustelua, herra Paul Meyhöfer, tahdon huomauttaa teille, että teidän täytyy jälkeenpäin vahvistaa puheenne valalla.
Paul värähti. Sana "vala" kävi häneen kuin pistos. Hän olisi mieluummin vaipunut maahan kuin ollut tuossa kaikkien katseltavana.
Ja hän tunsi kummallisen muutoksen tapahtuvan itsessään. Töllistelevät silmät katosivat, salin sisusta häipyi sumuun, ja mitä kauemmin tuomarin selvä ja terävä ääni puhui uhkauksia taivaallisista ja maallisista rangaistuksista, sitä enemmän Paul tunsi olevansa yksin tuon miehen kanssa suuressa salissa, ja kaikki hänen ajatuksensa kärjistyivät haluun antaa sellaisia vastauksia, että Elisabet pysyisi erillään koko jutusta. — Nyt, nyt sinulla on tilaisuus osoittautua mieheksi! sanoi ääni hänelle. Hänellä oli samallainen tunne kuin tulipalossa katolla istuessaan; hänen henkensä teroittui, ja tuo raskas paino, joka häntä aina rasitti, hävisi, niinkuin olisi kahleet riisuttu häneltä.
Hän kertoi rauhallisesti ja selvästi, mitä hän tiesi syytetystä ja hänen luonteestansa; sitäkään, että hän tunsi itsensä hyvin hänen kaltaiseksensa, hän ei jättänyt mainitsematta.
Hänen tätä sanoessaan kulki sorina läpi salin, valamiehet jättivät rauhaan paperilippunsa ja muutamat naksauttivat kynäveitsensä kiinni.
— Mitä tapahtui, kun herra Douglas oli joutunut riitaan teidän isänne kanssa? kysyi puheenjohtaja.
— Sitä en voi sanoa, vastasi hän päättävästi.
— Miksi ette?
— Minun täytyisi puhua pahaa isästäni, vastasi hän.
— Mitä tarkoitatte sanalla "pahaa"? kysyi tuomari. Tahdotteko sillä sanoa, että isänne mahdollisesti joutuisi rangaistuksen alaiseksi?
— Tahdon.
Jälleen kulki salin läpi sorina, ja takanansa Paul kuuli isänsä kiristelevän hampaitaan ja sanovan:
— Kelvoton lurjus!
— Laki myöntää teille vaitiolon oikeuden sellaisessa tapauksessa, jatkoi puheenjohtaja. Mutta mikä oli syynä, että isänne kävi Mikael Raudszusin kimppuun?
Pysähtymättä Paul kertoi asian, kunnes hänen tuli todistaa, kuinka hän oli kantanut isänsä sisään; tässä hän kääntyi taaksepäin, ikäänkuin pyytääksensä isältään anteeksi.
Vanhus puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitansa. Hänen täytyi kuunnella, kuinka oma poika repi sankariseppeleen hänen päästään.
— Ja sitten kun olitte eroittanut rengin, ette nähnyt ettekä kuullut hänestä mitään? kysyi puheenjohtaja.
— En.
— Mitä näitte ensin herätessänne tuona paloyönä? Pitkä äänettömyys. Paul tarttui molemmin käsin otsaansa ja horjahti pari askelta taaksepäin. Kaikki läsnäolijat tunsivat sääliä. Ei kukaan voinut uskoa muuta, kuin että tuon hirveän hetken muisto valtasi nuorukaisen.
— Vastatkaahan!
— Minä... en... nukkunut.
— Olitte siis hereillä... Makuuhuoneessanneko olitte huomatessanne tulen? — En.
— Missä sitten?
Pitkä äänettömyys. Olisi kuullut lehden putoavan maahan, niin hiljaista oli salissa.
— Ettekö ollut kotona?
— En.
— Missä sitten?
— Olin... Helenenthalin... puutarhassa...
Syntyi epäjärjestys, joka yltyi meluksi, kun Douglas nousi istuimeltaan ja kumajavalla äänellään huudahti: Mitä teillä oli siellä tekemistä? Vanha Meyhöfer päästi kirouksen, Elisabet kalpeni ja vaipui penkin nojaa vasten.
Oikeuden puheenjohtaja soitti kelloa.
— Pyydän todistajia olemaan hiljaa, sanoi hän; minä täällä kysyn. Jos vielä tapahtuu häiriötä, niin käsken ulos salista... Siis, herra Paul Meyhöfer, mitä teitte Helenenthalin puutarhassa?
Perällä syntyi jälleen melua, ja todistajat kertyivät Elisabetin ympärille.
— Mitä siellä on? kysyi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä, joka oli tarkasti seurannut asiain menoa, kumartui puheenjohtajaan päin ja kuiskasi merkitsevästi hymyillen:
— Naistodistaja on mennyt tainnoksiin.
Silloin hymyili puheenjohtaja ja koko oikeus. Elisabet lähti salista isänsä tukemana.
Nyt nousi pieni, teräväpiirteinen mies, joka istui syytetyn edessä ja oli koko ajan leikkinyt avainkimpullaan, ja sanoi:
— Pyydän herra puheenjohtajan keskeyttämään kuulustelun hetkiseksi, koska neiti Douglasin läsnäolo on tärkeä.
Paul katsoi arasti tuohon mieheen. Kuulustelu keskeytettiin viideksi minuutiksi, jotka Paulista tuntuivat iankaikkisuudelta. Hän istui todistajien penkille ja kohtasi isän raivoisan katseen. Elisabet tuotiin takaisin saliin kalpeana kuin ruumis, ja Paul astui jälleen paikalleen.
— Kehoitan vielä kerran, alkoi puheenjohtaja, teitä pysymään kiinni totuudessa, sillä joka sana todistuksestanne kuuluu valanne sitoumukseen.
— Tiedän sen, sanoi Paul.
— Kuitenkin, niinkuin tiedätte, on teillä oikeus jättää mainitsematta semmoista, jonka luulette tuottavan rangaistuksen teille itsellenne tai omaisillenne. Haluatteko ja voitteko nyt käyttää tätä oikeutta?
— En.
Hän sanoi sen vakaalla, selvällä äänellä, sillä hän oli varma, että Elisabetin kunnia saisi tahran, jos hän nyt olisi vaiti. — Mutta jos minusta tulee väärän valan tekijä, muistutti omatunto. Se oli myöhäistä.
— Siis: mitä teitte puutarhassa?
— Tahdoin hyvittää sitä, mitä isäni oli tehnyt Douglasille.
Läsnäolijat jupisivat odotuksessaan pettyneinä ja epäilevinä.
— Ja sentähden hiivitte vieraaseen puutarhaan? Halusin tavata jonkun, jolta voisin pyytää anteeksi.
— Ja siihen valitsitte juuri yöajan?
— En saanut unta.
— Ja levottomuus ajoi teidät sinne?
— Niin.
— Kohtasitteko ketään puutarhassa?
— En.
— Olitteko jo ennen ja samaan aikaan ollut siellä?
Pitkä äänettömyys; sitten Paul jälleen sai sanotuksi: En. Mutta tällä kertaa tuli vastaus hiljaa ja verkalleen, ikäänkuin hänen ensin olisi täytynyt taistella omantuntonsa kanssa...
Jännitys, joka oli kiinnittänyt läsnäolijoiden mieliä, alkoi laimentua, puheenjohtaja selaili papereitansa, ja Elisabet katseli Pauliin herkeämättä suurin, loisteettomin silmin.
— Missä olitte ensiksi nähdessänne tulen?
— Noin parikymmentä askelta Helenenthalin asuinrakennuksesta.
— Mitä sitten teitte?
— Pelästyin kovasti ja aloin rientää kotiin päin.
— Mitä tietä lähditte puutarhasta?
— Aidan yli.
— Te siis ette avannut sitä porttia, joka vie puutarhasta pihamaalle.
— En.
— Ettekä kulkenut päätyseinän ohi?
— En.
Uusi levottomuus syntyi salissa. Pieni mies, jolla oli avainkimppu, nousi seisomaan ja sanoi:
— Pyydän herra puheenjohtajan kysymään vielä kerran neiti Douglasilta, mitä hän tuona yönä sanoo kuulleensa.
— Olkaa hyvä, neiti Douglas! sanoi puheenjohtaja. Luoden pitkän katseen Pauliin hän astui esiin. He seisoivat nyt vierekkäin avarassa, ihmisiä täynnä olevassa salissa, ikäänkuin he kuuluisivat yhteen.
— Mihin suuntaan katosivat ne askelet, jotka te kuulitte tulen loisteesta herättyänne?
— Pihaan päin, vastasi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti.
— Kuulitteko selvästi veräjän linkun louskahtavan?
— Kuulin.
— Ajatelkaas, jos olisitte kuullut väärin.
— En kuullut väärin, vastasi hän hiljaa, mutta varmasti.
— Kiitoksia. Saatte istua.
Horjuvin askelin kulki Elisabet paikallensa. Siitä asti, kun Paul oli sanonut viimeisen kerran "en", riippui hänen katseensa kiinni Paulissa niinkuin lumouksen sitomana. Hän näytti unhottaneen kaiken muun.
— Mihin suuntasitte kulkunne kiivettyänne aidan yli? kyseli puheenjohtaja Paulilta.
— Nummen poikki.
— Tulitteko metsään?
— En; juoksin parin, kolmen sadan askelen päässä siitä.
— Tapasitteko matkallanne ketään?
— Näin varjon, joka liikkui metsään päin ja katosi äkkiä minun lähestyessäni.
Kuulijoissa syntyi liikettä, syytetty kalpeni ja mulkoili levottomana eteensä. Yleinen syyttäjä ei siirtänyt silmäänsä hänestä.
Vastattuansa muutamiin sivukysymyksiin sai Paul istua. Äiti ja sisaret huudettiin esiin, mutta heillä ei ollut mitään asian valaisemiseksi sanottavaa. Sisaret katselivat ympärillensä uteliaina, melkein rohkeina. Äiti itki kertoessaan heräämisestänsä.
Paul oli ylpeä ja onnellinen siitä, ettei ollut saattanut Elisabetia ilmi. Hän hymyili ja iloitsi rohkeudestaan. Mutta kun todistajat kutsuttiin tekemään valaa ja hänen piti kohottaa kätensä, niin tuntui hänestä, kuin riippuisi siinä hirveä paino, ja hän oli kuulevinänsä hiljaisen, surullisen äänen kuiskaavan: Älä vanno!
Hän vannoi.
Kun hän istui paikallensa, sanoi jälleen sama ääni: Ehkä teit väärän valan? Paul kohotti päätänsä ja oli näkevinänsä harmaan varjon vilahtavan ohitsensa ja vienon ilmanhenkäyksen koskettavan otsaansa.
Uhmaillen hän rypisti kulmiaan. Ja vaikkapa olisinkin valapatto, hän ajatteli — mitä sitten? Hänen tähtensä se tapahtui! Hurja riemu täytti hetkiseksi hänen sydämensä, mutta pian se laskeutui painona hänen rinnalleen, oli kuristaa hänet ja sitoi häneltä jalat ja kädet, niin että hänestä tuntui, kuin ei hän enää pääsisi liikkumaan.
Hän kuuli puhujien yksitoikkoisella äänellä antavan lausunnoitansa, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiotansa. Kerran hän kuitenkin hätkähti, kun avainkimppua pitelevä puolustaja osoitti häntä ja lausui ohuella, purevalla äänellään: Ja mitä arvoa voivat herrat valamiehet panna tämän todistajan puheisiin, joka öisin hyvin salaperäisellä tavalla kuljeksii vieraissa puutarhoissa ja tuo esiin kaikellaisia sielutieteellisiä tekosyitä peittääksensä yöllisten seikkailujensa helliä syitä? Pitääkö uskoman hänen kertomustansa varjoista, joita hän on nähnyt ilmestyvän ja katoavan — varjoista, joita hänen liiaksi kuumenneet aivonsa helposti saattavat synnyttää? Mitä hänellä oli tekemistä puutarhassa, herrat valamiehet? Jätän nämä kysymykset teidän terävä-älyisyytenne ja elämänkokemuksenne ratkaistaviksi, ja mitä todistajaan itseensä tulee, niin olkoon hänen omana asianansa sovittaa yhteen valansa ja omatuntonsa.
Paul vaipui kokoon aivan hervottomana...
Valamiehet lausuivat päätöksensä sanalla: "syyllinen", ja Mikael Raudszus tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.
Samalla hetkellä kuin puheenjohtaja julisti oikeuden päätöksen, kajahti ivallinen nauru salissa. Se lähti Meyhöferin suusta. Hän oli kohentanut itseänsä tuolissaan ja ojentanut käyristyneet kätensä Douglasia kohden ikäänkuin kuristaaksensa hänet.
Kun häntä kannettiin ulos, huusi hän yhtä mittaa: — Pienet murhapolttajat hirtetään, suuret saavat käydä vapaina!
Raihnaan ukon nauru kaikui kamalana avarissa käytävissä.
XVI.
Talvi tuli ja meni... Maa peittyi lumeen ja viheriöitsi jälleen... Leiniköt kohottelivat kultaisia päitänsä, katajapensaisiin puhkesi hentoja vesoja, ja leivoset livertelivät sinisellä taivaalla.
Mutta Meyhöferin kolkossa talossa ei kevät ollut keväälle tuntua. Paul oli kyllä, vaikkapa vaivallakin, saanut hankituksi siemenjyviä, ja palopaikalla kohoili jo uusi rakennus, mutta parempien aikojen toivo ei ollut vielä palannut. Ilotonna Paul teki velvollisuutensa, ja otsan kurtut painuivat syvemmiksi ja syvemmiksi. Enemmän kuin milloinkaan hän vaipui mietiskelyyn ja suri sitä, että oli tehnyt väärän valan.
Kuukausia kului, ennenkuin hänelle selvisi, ettei hänen levottomuutensa ollut muuta kuin houretta, jonka oli synnyttänyt hänen taipumuksensa turhantarkasti punnita joka sanaa. Hän ajatteli sitä kysymystä, jonka oikeuden puheenjohtaja oli tehnyt hänelle, ja huomasi, ettei hän olisi voinut toisin vastata. Ensi kertaahan hän silloin itse asiassa oli tunkeutunut vieraaseen puutarhaan; mitä kerran eräänä riemuisena kuutamoyönä oli tapahtunut toisella puolen aitaa — mitä oikeusherrojen siihen tuli?
— En, valapattoinen en ole, sanoi hän itsellensä, mutta kehno pelkuri, joka säikähtää jo paljaasta työn varjosta. Eikö minun olisi pitänyt ylpeänä ja ilomielin tehdä väärä vala Elisabetin tähden? Se olisi ollut jotakin, mutta minä elän tässä tylsänä ja alakärsänä kuin päiväläinen.
Ja "mallikelpoisen" aivoissa heräsi hehkuva halu olla suuri pahantekijä, jotta hän saisi toimittaa jotakin, mitä hyvänsä. Noihin kahteen hetkeen, palavan talon katolla ja oikeudessa, sisältyi hänestä kaikki maailman onnellisuus, ja mitä enemmän hän teki työtä ja puuhasi, sitä hyödyttömämpänä hän piti itseänsä.
Isä oli yhä vielä sidottu kantotuoliinsa, jossa hänen kaikesta päättäen oli edelleenkin pysyminen, sillä loukkaantunut jalka ei ottanut täysin parantuakseen. Hän istui äreänä ja joutilaana, selaili toisinaan jotakin vanhaa kalenteria ja haukkui jokaista, joka läheisyyteen sattui. Paulia kohtaan oli hänessä jotakin vastentahtoista kunnioitusta, hän murisi itseksensä nähdessään poikansa, mutta ei uskaltanut enää asettua vastarintaan. Ja äiti!
Hän oli käynyt hieman väsyneemmäksi, hieman hiljaisemmaksi — muuten ei ollut tapahtunut muutosta hänessä, mutta joka kuunteli tarkemmin, saattoi kuulla ilmasta suhinaa. Vaaniva korppikotka siellä lenteli talon yläpuolella ja teki kierroksensa yhä pienemmiksi ollaksensa jonakin päivänä valmis syöksymään saaliinsa niskaan. Äiti kuuli itse siipien suhinan ja ymmärsi sen merkityksen, mutta hän oli vaiti, niinkuin oli ollut ikänsä kaiken.
Eikä onni ollut vielä tullut...
Huhtikuun alussa hän joutui vuoteen omaksi. "Yleistä heikkoutta", selitti lääkäri ja kehoitti tekemään kylpymatkan. Äiti hymyili ja kielsi lääkärin puhumasta kenellekään tästä, sillä hän tiesi, että Paul raataisi itsensä pilalle tehdäksensä tämän matkan mahdolliseksi.
Parannuskeino, joka ei kuitenkaan auttaisi! Äiti tiesi, mitä hän tarvitsi: auringon paistetta! Surutar oli niin tarkoin peittänyt hänet huntuunsa, ettei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan hänen sieluunsa.
Kaksoiset saivat nyt hoitaa emännyyttä. Ja rivakasti kävikin heiltä työ, se täytyi Paulinkin tunnustaa. Jos he olivat lyöneet jotakin rikki, niin he nauroivat, ja jos heiltä kiellettiin kävelymatka, niin he itkivät, mutta itku muuttui pian nauruksi, eikä koskaan ennen saatu pöytää niin nopeasti katetuksi, eivätkä koskaan ennen maitoastiat olleet niin puhtaita kuin nyt. Äiti huomasi kaiken tämän ja sanoi:
— Minun on jo aika lähteä pois — enhän enää ole miksikään hyödyksi.
Helluntain aikaan alkoi hän käydä unettomaksi ja saada kuumetta.
— Miksikä kiniini on niin kallista! huokaili Paul lähettäessänsä rengin apteekkiin.
Apua etsien hän katseli Mustaa Sussua, mutta se ei liikahtanut. Usein täytyi keskeyttää peltotyöt, jotta turpeen kokoomisella olisi saatu rahaa talon tarpeisiin.
Äitiä rupesi vaivaamaan tuskaisa levottomuus, ja hän tahtoi, että joku valvoisi öisin hänen kanssansa. Mutta kaksoiset päivän puuhista väsyneinä nukkuivat sairaan viereen, vieläpä välisti vaipuivat poikkiteloin hänen vuoteelleen, niin että vanha, heikko nainen sai kantaa nuorten, kukoistavien ruumiiden painoa.
Paul lähetti sisaret levolle ja alkoi itse valvoa.
— Mene nukkumaan, poikani! sanoi äiti. Sinä tarvitset lepoa enemmän kuin kukaan muu meistä.
Mutta hän jäi. Ja toukokuun öinä, kun kukkaset toisilleen kuiskailivat puutarhassa ja seljapensaan tuoksu tunkeusi sisään kaikista raoista, istuivat he molemmat usein tuntikausia käsi kädessä ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin heillä olisi ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa. Sellainen aina oli ollut äidin ja pojan väli. Tuo yli reunojensa kuohuva rakkaus etsi sanoja, mutta suru oli ryöstänyt heiltä kielen.
Aamulla auringon noustessa Paul huuhteli päänsä kylmällä vedellä ja meni työhönsä.
Hänen läsnäolonsa rauhoitti äitiä niin, että hän välisti saattoi nukkua. Silloin Paul hiipi huoneeseensa ja toi sieltä fysikaaliset kirjansa, joissa niin oppineesti ja vaikeatajuisesti selitettiin höyrykoneiden rakennetta. Hänen valvomisesta väsyneen ja henkiseen työhön tottumattoman päänsä oli tukala käsittää noita vaikeita sanoja — mutta hänellä oli hyvää aikaa, ja lannistumatta hän kulki eteenpäin sivu sivulta, niinkuin peltomies kivistä kenttää kyntäessään.
Avatessaan silmänsä kysyi äiti:
— Kuinka kauas olet ehtinyt?
Paulin täytyi silloin kertoa, ja äiti oli ymmärtävinänsä.
Mutta jos hän kysyi: Miksi luet tuota kaikkea? — niin Paul vastasi viekkaan näköisenä: Opettelen kultaa tekemään.
— Poika parka! vastasi äiti ja silitti hänen kättänsä.
Eräänä yönä kohta helluntain jälkeen ei hän jälleen saanut unta silmiinsä.
— Lue minulle noista oppineista kirjoista! sanoi hän. Ne ovat niin soman ikävystyttäviä. Ehkä siten saan unta.
Paul totteli, mutta kun hän oli lukenut tunnin verran, huomasi hän äidin katselevan häneen suurilla, kuumeesta loistavilla silmillä, valppaampana kuin ennen.
— Tästäkö sinä siis teet kultaa? kysyi hän.
— Niin, äiti, vastasi Paul säikähtyneenä nähdessään kuumeen jälleen palanneeksi.
— Kuinka se tapahtuu?
— Saat sitten nähdä, vastasi Paul, kuten tavallisesti.
Mutta tällä kertaa ei äiti tyytynyt tähän, vaan sanoi:
— Kerro rakkaani! Kerro heti! Kuka tietää, mitä tapahtuu... Tarvitsisin edes pienen lohdutuksen, ennenkuin nukun.
— Äiti! huusi Paul pelästyneenä.
— Rauhoitu, lapseni! Mitä siinä piilee? Kerro, kerro!
Hän pyysi niin tuskallisesti, ikäänkuin seuraavana minuuttina jo olisi liian myöhäistä. Hengästyneenä ja sekavin sanoin puhui Paul mielijohteistaan — kuinka hän tahtoi herättää eloon Mustan Sussun jäsen avulla kaivaa suon tyhjiin — mutta keskellä kertomustaan valtasi hänet levottomuuden tuska, hän heittäysi nyyhkien polvillensa vuoteen viereen ja painoi kasvonsa äidin rintaa vasten.
Äiti pyysi häntä nousemaan ja sanoi:
— Väärin tein, kun peloitin sinua. Kaikkihan on Jumalan kädessä... Mitä olet kertonut minulle on ilahuttanut minua. Tiedän, että mihin sinä ryhdyt, sitä et kesken jätä. Soisin vaan eläväni niin kauan...
Niin hän rohkaisi poikaansa, hiljaa ja huomaamatta; itsestään ei hänellä enää ollut mitään toiveita.
Eräänä toisena yönä, kun Paul oli uupuneena nukahtanut tuolillensa, huusi äiti hänen nimeänsä.
— Mitä tahdot, äiti? kysyi Paul säpsähtäen.
— En mitään, sanoi äiti. Suo anteeksi! Minun ei olisi pitänyt herättää sinua... Mutta kuka tietää, kuinka kauan vielä saamme puhua toistemme kanssa — ja minä tahtoisin käyttää aikaa hyväkseni.
Paul oli tällä kertaa liiaksi uninen käsittääksensä noiden sanojen merkitystä. Hän muutti aivan sairaan viereen istumaan ja tarttui hänen käteensä, mutta silmät painuivat jälleen kiinni.
Äiti luuli Paulin olevan hereillä ja alkoi puhua:
— Minä olin kerran hyvin iloinen nuori tyttö, melkein kuin sisaresi... Sydämeni oli haljeta ilosta, ja silmäni tähystivät aina etäisyyksiin, ikäänkuin täytyisi sieltä ilmestyä jotakin äärettömän kaunista -prinssi tai sellaista. Kerran syttyi lempi rinnassani - tuo suuri, taivaallinen lempi, joka vie mukaansa niinkuin kohtalo. Mutta hän ei välittänyt minusta — hän oli hoikka, vaaleaverinen, ja hänellä oli syylä leuassa. Halusin aina suudella tuota syylää, mutta en koskaan saanut. Hän huomasi lempeni, ja eräänä päivänä, kun hän oli erittäin vallaton, sulki hän minut syliinsä, ja päästi sitten menemään taas... Mutta minä iloitsin ja riemuitsin siitä, että hän edes kerran oli minut syliinsä ottanut.
Äiti vaikeni. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskiinsa lennähti vieno, miltei tyttömäinen puna - hän näytti ihmeellisen nuorentuneelta. Nähtyänsä, että Paul oli nukkunut, hän vaikeni, ja suru tunki mieleen. — Paul heräsi ja sanoi:
— Minusta tuntui, kuin olisit kertonut jotakin...
— Näit kai unta, sanoi äiti hymyillen, mutta sillä aikaa liitelivät hänen ajatuksensa kauemmaksi ja kauemmaksi läpi koko hänen elämänsä ja poimivat joka loukosta kaikki ne ilon murut, jotka hänen osallensa milloinkin olivat tulleet.
— En tiedä, puhui hän, miksi koko elämäni olen ollut murheellinen. Ajatellessani taaksepäin ei minua oikeastaan koskaan ole kohdannut mikään suuri onnettomuus. Hupaista ei juuri ollut jättää Helenenthalia, ja kun näin palavan aitan tulipunaisen loimon valaisevan huonettani, pelästyin, mutta yleensä on kaikki kuitenkin käynyt jotenkin hyvin. Olen saanut nähdä teidät, lapseni, varttuvan aikaihmisiksi, eikä kuolema ole ainoatakaan ryöstänyt — ruokaa ja juomaa on meillä aina ollut kylläksi. Isä on tosin usein murissut, mutta semmoistahan on avioelämä — sen saat kerran itse kokea. Te kaikki lapset olette pitäneet minusta. Pojista on tullut kelpo miehiä, ja tytöistä tulee kelpo naisia, jos Jumala suo ja sinä pidät heistä huolta. Mitä voisin enempää pyytää?
Niin koetti tuo kuoliaaksi kiusattu vaimo raukka saada selville, mikä se hänet oli kuolon omaksi murjonut. Verkalleen kohotti Surutar huntuansa hänen päästänsä, jotta kuolema saisi hengittää häntä suoraan kasvoihin.
Ja eräänä iltana hän kuoli... Huomaamatta silmät painuivat umpeen. Lääkäri, joka avuksi kutsuttiin, puhui voimattomuudesta ja verettömyydestä; ainoastaan tunteelliset sanovat tällaisissa tapauksissa: Sydän murtui.
Katkerasti itkien polvistuivat kaksoiset äidin vuoteen viereen; isä, joka tuolissaan kannettiin sisään, nyyhkytti ääneensä ja tahtoi väkisin herättää vainajan eloon; Paul seisoi päänpuolella ja puri huultaan.
— Minä olin sittenkin oikeassa, ajatteli Paul. Hän kuoli, ennenkuin onni tuli. Nälkäisenä hän lähti elämän juhla-aterialta, niinkuin ennustin.
Hän ihmetteli, ettei hän tuntenut niin suurta murhetta, kuin oli odottanut. Mutta kaikellaiset sekavat, omituiset ajatukset, jotka liitelivät hänen päässään niinkuin yölepakot hämärässä, ilmaisivat, kuinka hänen mielentilansa laita oli.
Oli jo puoliyö, kun isä sanoi:
— Menkäämme levolle, lapset! Nukkukoon se, joka voi... Raskaat päivät odottavat meitä.
Hän syleili kaksoisia, pudisti Paulin kättä ja antoi kuljettaa itsensä huoneeseensa.
— Kuinka hyvä isä on tänään! ajatteli Paul. Sellainen hän ei ole koskaan ollut.
Sisaret riippuivat itkien hänen kaulassaan ja pyysivät häntä jäämään heidän luoksensa. He pelkäsivät niin kovasti. Paul lohdutteli heitä ja vei heidät heidän suojaansa, luvaten hetken kuluttua tulla heitä katsomaan.
Kun hän sitten tunnin päästä kynttilä kädessä hiipi heidän vuoteensa viereen, näki hän heidät nukkuneina toistensa syliin, ja kyynelet olivat vielä kuivumattomina heidän punaisilla poskillansa.
Sitten hän kuunteli isän ovella, mutta kun huoneesta ei mitään ääntä kuulunut, hiipi hän varpaillansa vainajan luo. Hän tahtoi vielä kerran valvoa hänen vieressään.
Sisaret olivat levittäneet valkoisen liinan äidin kasvoille. Paul otti sen pois ja katseli ristissä käsin, miten kynttilän häilyvä valo kuvastui noissa vahapiirteissä. Niissä ei ollut tapahtunut suurta muutosta; ainoastaan nuo siniset suonipahkurat ohimoilla näkyivät selvemmin, ja silmäripset loivat syvemmän varjon kuihtuneille poskille.
Hän sytytti yölampun, joka äidin sairauden aikana oli palanut joka yö, istui tuolille, jossa hän tavallisesti oli istunut, ja aikoi pitää hiljaisen hartaushetken.