Part 11

Mutta yhtäkkiä hän muisti, että oli unhottanut lähettää nikkaria noutamaan, jotta mitta saataisiin ottaa ajoissa. Arkun piti oleman yksinkertainen, mustaksi maalattu — ja yltympäri kanervakukkaköynnös, sillä tuosta vaatimattomasta kasvista äiti oli enimmin pitänyt.

— Mitähän arkku tulee maksamaan? ajatteli hän sitten ja pelästyi, sillä hänellä ei ollut rahaa hautauskustannuksiin. Hän mietti ja laski, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Tämä on ensi kerta kun äiti tarvitsee jotakin itsellensä, sanoi Paul hiljaa ja ajatteli noita kuluneita vaatteita, joita äiti oli pitänyt vuodesta vuoteen.

Hän laski yhteen saatavat, joita nyt kiireessä voitaisiin periä, mutta summa oli pieni eikä läheskään riittänyt kustannuksiin. Eivät ne turvekuormatkaan, joita hän huomenna ja ylihuomenna aikoi lähettää kaupunkiin, voisi asiata auttaa. Hän otti paperipalasen ja alkoi yhteenlaskea kustannuksia:

Arkku.......... 15 taalaria Hauta.......... 10 taalaria Lukkarille...... 5 taalaria Kangasta käärinliinoihin 2 taalaria.

Sitten itse hautajaisjuhlallisuudet, jotka isä luultavasti tahtoi niin suuremmoisiksi kuin mahdollista:

10 pulloa portviiniä 10 taalaria 1 laatikko sikareja. 2 taalaria 2 astiaa olutta..... 2 taalaria.

Ja sitten leivoksiin... Vehnäjauhoja kyllä oli kotona, mutta sokeria, rusinoita, manteleita ja paljon muuta täytyi hankkia. Kuinka paljon tuohon kaikkeen menneekään? Hän ei saanut laskujaan selville. — Äiti kyllä voi sen sanoa, ajatteli hän ja aikoi juuri kysyä — kun hän näki, että äiti oli kuollut.

Kauhu valtasi hänet. Vasta nyt, kun hänen mielikuvituksensa jälleen elpyi, hän käsitti, että oli kadottanut äitinsä. — Hän oli vähällä kirkaista, mutta hillitsi itsensä, sillä laskut olivat vielä kesken.

— Anna anteeksi, äiti hyvä, sanoi hän, silittäen vainajan kylmiä poskia. En voi surra sinua vielä; minun täytyy ensin haudata sinut. — — —

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hautajaiset.

Niinkuin Paul oli aavistanut, tahtoi isä valmistaa ne hyvin juhlallisiksi. Kaikille kaupunkilaisystävillensä hän lähetti kutsumuksia, jotka olivat kirjoitetut hienolle sormenlevyisillä surureunuksilla varustetulle paperille. Näissä kutsukirjeissä hän toi esiin surunsa mitä kauniimmilla sanoilla, ja nimikirjoituksensa perään hän oli aina vetänyt mahtavan kiemuran.

Illalla ennen hautajaispäivää saapuivat veljet, juuri kun ruumis oli saatu puetuksi. Moneen vuoteen he eivät olleet käyneet kotona, jonka tähden Paul ei ollut tuntea heitä. Opettaja oli arvokkaan ja ankaran näköinen mies, ja hänen vatsansa oli jo alkanut kasvaa. Hän toi muassaan nuoren, suruharsoon puetun naisen, joka oli hänen morsiamensa. Tämä silmäili kummeksien matalaa, yksinkertaista huonetta ja yritti kasvonilmeissään osoittaa sitä ystävällisyyttä ja surua, jota hänen asemansa vaati. Kauppias-veli tuli perässä. Hänen näössään oli kevyttä huikentelevaisuutta, ja hänen surunsa osoittautui enemmän vastenmielisyyden tunteeksi kuin mielenkaihoksi.

Molemmat veljet syleilivät juhlallisesti isää, ja vieras neiti kumarsi ja suuteli hänen kättänsä ja otsaansa. Sitten he tervehtivät kaksoisia, jotka suruvaatteissaan näyttivät entistä tuoreemmilta ja miellyttävämmiltä. Paulia, joka hämillään seisoi ovella lakkiansa hypistellen, he eivät olleet huomanneet.

Viimein Gottfried kysyi:

— Missä on velimiehemme?

Tämä astui esiin ujona ja tarjosi kätensä. Kolme silmäparia tarkasti häntä. — Kunpa pääsisin täältä pois, ajatteli Paul ja käytti ensi tilaisuutta livahtaakseen talliin. Mutta opettaja seurasi perässä. Paul säikähti, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua tuolle hienolle miehelle.

— Rakas veli! sanoi tämä. Minulla on eräs pyyntö sinulle: etkö voi hankkia morsiamelleni hauskempaa asuntoa. Tyttöjen kamarissa on niin kovin ahdasta.

— Minä luovutan hänelle huoneeni, sanoi Paul.

— Olisin hyvin kiitollinen, jos sen tekisit.

Sitten hän teki muutamia kysymyksiä äidin taudista, karjasta ja niistä kiinnityksistä, jotka rasittivat tilaa.

— Teillä raukoilla, sanoi hän, on ollut paljon suruja. Koetitko myös keventää äitivainajamme viimeisiä päiviä voimiesi mukaan?

Paul vakuutti, että hän oli tehnyt sen.

— Se ilahuttaa minua, vastasi veli ankaralla äänellä; jos olisit sen jättänyt tekemättä, olisi se ollut suurta velvollisuuksien unhotusta. Ja nyt menkäämme kirkastetun maallisten jäännösten ääreen, jotta hän saisi nähdä taivaastaan kaikki omaisensa koolla.

Hän tarjosi Paulille kätensä ja vei hänet huoneeseen, missä äiti lepäsi kukkien ja kynttilöiden keskellä ja minne toiset olivat jo kokoontuneet. Paul seisahtui ovelle. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut hetkisen aikaa olla yksin kuolleen kanssa, mutta kun se ei ollut mahdollista, niin hän hiipi hiljaa ulos ja asettui vierasten töllisteleväin kyläläisten joukkoon ikkunan edustalle, ikäänkuin hän olisi ollut yksi heistä...

Vähän myöhemmin tuli kauppias-veli hänen luoksensa ja sanoi tuttavallisesti:

— Minulla olisi pyyntö sinulle, rakas veikko! Kurkkuni on aivan kuivunut maantien tomusta ja itkusta. Etkö voi hankkia minulle pisaraa olutta?

Paul vastasi, että hänellä kyllä oli kaksi astiallista, mutta että hän aikoi avata ne vasta hautajaisissa huomenna.

— Anna tappi vain minun käsiini, vastasi veli, tämän asian minä ymmärrän. Olut on huomenna silti yhtä raitista.

Kun Paul oli myöntynyt, meni veli matkoihinsa.

Kello yhdentoista aikaan sammutettiin kynttilät arkun ympäriltä. — Sitten mentiin levolle.

Koska Paulille ei ollut jäänyt sijaa, meni hän tallin parvelle, missä hän istui valveilla koko yön ja mietti.

Kello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna saapuivat ensimäiset vieraat; ne olivat väkeä, jota ei oltu kutsuttu eikä odotettu. Kun Paul näki heidän tulevan, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: olenkohan hankkinut tarpeeksi ruokaa ja juotavaa? Ja mitä useampia vaunuja ajoi pihaan, mitä useampia vieraita mustahansikkaisia käsiä hänelle ojennettiin, sitä levottomammaksi hän kävi, ja sitä selvemmin soivat hänen korvissaan sanat: ei riitä.

Isällä oli jälleen yksi hänen suuruutensa päiviä. Hän istui kantotuolissaan kuin valtaistuimella — molemmat vanhimmat pojat vasalleina ympärillä — ja antoi ihailla itseänsä ja suruansa.

Uuden vieraan tullessa hän puristi molemmin käsin vieraan kättä, ikäänkuin hän olisi ollut se, joka valitti surua, taivutti kaihoisana päätänsä ja puhui murheellisella äänellä katkonaisia lauseita: Niin, hän on poissa!... Poissa on poissa... Sydämen haavoille ei löydy mitään voidetta... Antakoon taivas hänelle, mitä maailma ei antanut! — ja paljon muuta sellaista. Välillä hän huuteli Paulille: Poikani, pidä huolta viinistä!... Poikani, herra Wegmann tahtoo saada sikarin... Poikani, katso, että vieraat saavat virvokkeita!

Paul juoksi yhden luota toisen luokse niinkuin viinuri, laski tuskallisesti pulloja, joiden luku kovin nopeasti väheni, ja kadehti sisaria, jotka sievissä mustissa puvuissaan saivat istua rauhassa ja itkeä tarpeeksensa vieraan kälyn lohdutellessa. Surupukuja hän ei ollut huomannut laisinkaan ottaa laskuihinsa, ja sisaret eivät olisi voineet näyttäytyä, jollei kauppias olisi uskonut velaksi.

Paul itse huonoissa harmaissa vaatteissaan ei näyttänyt ollenkaan sureviin kuuluvalta, ja useimmat oudot vieraat huomasivat hänet vain silloin, kun hän tarjosi heille viiniä tai sikareja.

Pihaan oli kokoontunut joukko vieraita naisia, jotka olivat pitäneet vainajasta hänen hiljaisen, suoran olentonsa tähden ja jotka, kuulumatta varsinaiseen suruväkeen, tahtoivat kuitenkin liittyä hautajaissaattoon. Isän sotapäällikönsilmä havaitsi heidät heti. — Paul, poikani! huusi hän. Pyydä naiset sisään!

Vitkastellen Paul totteli käskyä, sillä hän ei tietänyt, kuinka hän pyytäessään sanansa asettaisi. Tultuansa portaille hän näki ensimäiseksi Elisabet Douglasin, joka mustiin puettuna seisoi kylän naisten joukossa ja kantoi valkoisista ruusuista tehtyä seppelettä. Nähdessään Paulin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Paul tunsi halun kätkeä kasvonsa hänen vaatteidensa poimuihin ja itkeä, mutta vieressä seisoi toisia, jotka katselivat häneen. Kömpelösti kumartaen hän sanoi:

— Isä pyytää kysyä, ettekö tahtoisi tulla katsomaan vainajaa.

Naiset astuivat hiljalleen sisään, ainoastaan Elisabet epäröi.

— Etkö sinäkin tule sisään?

— Rakas Paul parka! sanoi tyttö ja tarttui hänen käteensä.

Paul sulki silmänsä ja horjahti pari askelta taaksepäin. Sitten hän sanoi:

— Tulehan katsomaan häntä — hän piti niin paljon sinusta.

— Paul, poikani! Missä olet? kuului isän ääni sisästä.

— Paul! sanoi Elisabet väräjävästi ja kyynelet silmissä; et saa joutua epätoivoon — on muitakin, jotka... pitävät sinusta.

— On, sanoi Paul, sen tiedän... Mutta tule nyt! Minun täytyy tarjota viiniä.

Elisabet huokasi syvään, meni arasti Paulin perässä ja katosi vierasten naisten joukkoon.

— Paul, tule tänne! kutsui isä, joka tänään näytti elävän entisissä suuruutensa päivissä. Paul kumartui, ja isä kuiskutti hänen korvaansa:

— Kuulen, että viini on lopussa... Mitä se semmoinen? Tahdotko häväistä meidät tällä tapaa?

— Luulen löytyvän vielä pari pulloa, vastasi Paul.

— Laita, että ne riittävät kunnes pappi tulee! Tarjoa naisillekin lasi, kuuletko.

— Jospa pappi tulisi pian! huokasi Paul ja täytti lasit vain puolilleen.

Ja vihdoin pappi tuli. Hautajaisvieraat tunkeutuivat hänen perässään huoneeseen, missä kuollut oli. Koko huone oli auringon paistetta tulvillaan, ja lehmuksen lehvien läpi tunkeuvat säteet leikkivät iloisesti vainajan marmorinkalpeilla kasvoilla.

Paul oli apuna isän kantotuolia nostettaessa arkun pääpuoleen, sitten hän vetäytyi vierasten selkäin taakse vähäsen levähtämään, sillä hän oli väsynyt paljosta juoksemisesta. Mutta hän ei saanut levätä.

— Missä on nuorin poika? kysyi pappi, joka tahtoi koko perheen ympärillensä.

— Paul, lapseni, missä olet? huusi isä.

Silloin hänen täytyi astua esiin ja asettua isän tuolin viereen seisomaan. Vieraiden joukosta kuului supinaa; useat eivät olleet tietäneet, että hänkin oli talon poika, ja pitivät käytöstään loukkaavaisena.

Pappikin oli huomannut auringon säteet ja otti siitä aineen puheeseensa. Loistihan meidänkin aurinkomme kirkkaasti ja iloisesti, mutta taivaallisen auringon paisteeseen verrattuna se on vain pimeys. Sitten hän ylisteli kuollutta, ylisteli jälkeenjääneitä, erittäinkin uskollista puolisoa ja vanhempia poikia, perheen uhkeita pylväitä; saipa Paulkin pienen osansa kiitoksesta talonvoutina, jonka hänen herransa oli huomannut uskolliseksi aina kuolemaan asti.

Vahinko vaan, että Paul ei kuullut mitään tästä mesikielisestä puheesta. Ajattelematta mitään hän tuijotti tuohon silkkiseen nauharuusuun, joka kohosi äidin päähineestä ja liikahteli hiljaa papin häilytellessä käsiänsä. Nauhojen liikunto muistutti valkoista perhosta, joka liehuttelee siipiänsä kohotaksensa ilmoihin.

Sitten laulettiin virsi ja arkun kansi painettiin kiinni. Samassa kuului takimaisista riveistä vihlova huuto:

— Äiti! Äiti!

Pelästyneinä ja kummissaan kaikki kääntyivät katsomaan. Elisabet Douglas siellä oli kirkaissut ja vaipunut taintuneena vierikumppaninsa käsiin.

Paul ymmärsi Elisabetin hyvin. Tämä oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin musta kansi laskettaisiin oman äidin kuolleiden kasvojen peitteeksi. Ja Paul teki hiljaisen lupauksen olla silloin tytön uskollisena lohduttajana. Isäkin katsoi ylös, ja hänen kasvoistaan saattoi lukea kysymyksen: Onko tuokin täällä?

Elisabet kannettiin viereiseen huoneeseen, ja kaksi naista jäi hänen luoksensa, kunnes hän oli toipunut. Arkku kannettiin ulos ruumisvaunuihin. Paulin piti juuri ottaa lakkinsa, kun Gottfried pisti hänen käteensä jotakin pehmoista ja mustaa.

— Sido edes tämä harso käsivarteesi, kuiskasi hän Paulille.

— Miksikä?

— Ihmiset saattaisivat luulla, että sinä et tahdo kantaa surua.

Paulia säikähytti tämä ajatus, ja hän teki niinkuin käskettiin. Jälestäpäin häntä harmitti, että veli noin oli saattanut hänet häpeemään, ja vasta paljon myöhemmin kävi hänelle selväksi, kumpi veljistä oli syvemmin surrut.

Hautausmaa oli keskellä aukeata nummea. Kolme yksinänsä seisovaa kuusta ilmaisi paikan jo kaukaa; sitä ympäröitsevällä vallilla kukoisti orjantappurapensaita. Sinne kulki surusaatto. Pojat astuivat kohta arkun perässä; isä ajoi kaksoisten kanssa pienissä vaunuissa.

Paul tuijotti eteensä; hän ajatteli hiekkaa, jossa hän kahlaili... viiniä... Elisabetia... isän kantotuolia... ja kanervakukkaseppeltä, joka oli osaksi irtautunut arkusta ja riippui. Hän päätti pitää varalla, ettei seppelettä haudattaisi maahan.

Haudalla hän ei tuntenut muuta kuin että ohimoita poltti, ja papin lukiessa siunaustansa juolahti hänen mieleensä, että hän hyvin olisi voinut tarjota olutta viinin asemesta. Sitten hän piti silmällä kaksoisia, jotka murheessaan tekivät hulluuksia ja tahtoivat hypätä arkun perässä hautaan. Hän otti heidät syliinsä, suuteli heitä ja painoi heidän päänsä rintaansa vasten. He sulkivat silmänsä ja hengittivät kuin nukkuvat.

Kun ensimäiset multalapiolliset kalahtivat arkun kannelle, valtasi hänet vastenmielinen tunne — hänestä tuntui, kuin kieritettäisiin keilapalloja hänen päässään — ja kun alaston hautakumpu alkoi kohota, ajatteli hän: Huomenna täytyy tuoda viheriäisiä turpeita tuohon peitteeksi...

Väkijoukko hajaantui; isä kannettiin vaunuihinsa, ja pojat kulkivat jalan kotiin päin. Max ja Gottfried puhuivat hiljaa juhlallisella äänellä varhaisimmista muistoista, joita heillä vainajasta oli, mutta Paul oli vaiti ja ajatteli: Jumalan kiitos, että olen saanut hänet maahan!

Yhä vielä työskentelivät hänen aivonsa sairaloisesti, ei vieläkään hän ollut käsittänyt, tahtonut käsittää... Mutta kun hän tuli pihaan, joka pärekattoisine ulkorakennuksineen ja palon jättämine merkkeineen oli hänen edessään harmaana ja lohduttomana, valtasi hänet salaman voimalla uusi ajatus: äiti on poissa! Hän kääntyi, hapuili käsillään ilmaa ja vaipui maahan niinkuin salaman iskemänä...

XVII.

Kesä kului, ja sijaan tuli syksy sumuineen. Aurinko aleni likemmäksi metsän rantaa, ja kellokanervain purppuraiset päät kallistuivat maahan päin.

Tähän aikaan alkoi Meyhöferin talosta kuulua kummallista ääntä. Kuului niinkuin vasaran kalketta ja kellojen soittoa yhtaikaa, tahdinmukaisesti, milloin kimakammin, milloin kumeammin, mutta aina seurasi sointuva jälkikaiku, joka kauan värähteli ilmassa.

Kyläläiset seisahtuivat tielle ihmettelemään. Yksi kysyi: Mitähän Meyhöferillä tehdään? Ja toinen sanoi: Kuuluu siltä, kuin hän olisi rakentanut pajan. — Onneansa ei hän sillä kuitenkaan saa taotuksi, väitti kolmas, ja nauraen erosivat pakisijat toisistaan.

Isä, joka tapansa mukaan istui nurkassaan haukotellen ja nyrpeänä, hypähti ensimäisen helähdyksen kuultuansa ja huusi luoksensa kaksoiset saadaksensa selkoa asiasta. Mutta nämä eivät tietäneet muuta, kuin että aamulla aikaisin oli kaupungista tullut eräs käsityöläinen, jolla oli muassaan viiloja, vasaroita ja juotinkaluja. Hän oli puhunut kauan Paulin kanssa, joka oli näyttänyt kaikellaisia piirustuksia hänelle. Tytöt juoksivat ulos katsomaan ja näkivät kummia.

Vajan takana seisoi lauta telineiden ympäröimänä Musta Sussu ikäänkuin vannehameeseen puettu nainen. Paul ja käsityöläinen kapuilivat telineillä, nakuttivat, tarkastivat ja vääntelivät päätenauloja.

Kaksoiset katsoivat kummastellen toisiinsa; he aavistivat, että jotakin suurta oli tekeillä, mutta eivät pitäneet tarpeellisena mennä siitä isälle puhumaan - he näet muistivat, että kaksi pientä kirjettä piti kiireesti ja salaa palvelustytön mukana lähetettämän postikonttoriin.

Mutta Paul seisoi ylhäällä Mustan Sussun selässä savutorveen nojaten ja katseli ikävöivästi suolle päin niinkuin Kolumbus, joka tahtoo löytää uuden maailman.

Hän oli astunut ensimäisen askelen uskaliaalla tiellään. Kun noina pitkinä, unettomina öinä, jotka seurasivat äidin kuolemaa, suru ja tuska rautakourillaan runtelivat hänen sieluansa, silloin hän oli aina paennut kirjojensa turviin. Kuin myyrä hän kaivoi itselleen teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään! Jäsenet jännittyivät, tarmo terästyi, ja väsymättömän taistelun jälkeen selveni vaikea arvoitus täydelliseksi sopusoinnuksi; joka vivusta tuli jänne, joka putkesta suoni, ja kokonaisuus esiintyi viisaasti suunniteltuna niinkuin ikuisen Luojan kädestä lähtenyt ihmisruumis.

Viikkoja ja kuukausia kului siten. Niin kokonansa Paul syventyi tiedon- ja luomishalunsa tyydyttämiseen, että kaikki muu varjona katosi hänen mielenkiintonsa piiristä. Äidin kuva sai rauhallisemman muodon ja alkoi jo hymyillä. Vilja kasaantui latoihin ikäänkuin näkymättömien käsien kantamana, ja kun eräänä päivänä viimeinen kauralyhde tuli katon alle, löi Paul päähänsä kuin uneksija ja sanoi: Minusta tuntuu, kuin vasta eilen olisin nähnyt ensimäisen tähkän.

Mutta mitä enemmän hänen tietonsa kypsyivät, sitä enemmän hän oli peloissaan yrityksen onnistumisesta. Kun hän kirjoitti sepälle, tykytti hänen sydämensä niinkuin hänellä olisi ollut tutkintokuume. Hän kaihti valoa niinkuin pahantekijä, sillä hän pelkäsi ihmisten naurua. Vasta vasaran kalke antoi tiedon maailmalle.

Vieras mestari sai syödä perheen pöydässä. Isä osoitti häntä kohtaan paheksimistansa siten, ettei tervehtinyt häntä ja että yhäti mutisi itseksensä "narreista" ja "kuokkavieraista". Mutta kukaan ei välittänyt siitä, ja työ jatkui rauhallisesti.

Paulin ohjauksen mukaan hajoitettiin koko kone ja jokainen sen osa tutkittiin tarkasti. Vikaa, jonka ammattimies olisi heti huomannut, täytyi heidän etsiä pitkät ajat. Usein he väittelivät tuntikaudet jostakin pikkuasiasta.

Kerran mestari tokaisi kärsimättömänä: — Miksi hitossa ette ole konetta lähettänyt johonkin korjauspajaan!

Paul hämmästyi. Sehän oli mainio ajatus! Tänään se tuntui hänestä aivan uudelta, vaikka hän itse usein ennen oli samaa miettinyt. Mutta hän ei ollut koskaan pannut täytäntöön tätä ajatusta, sillä se oli näyttänyt hänestä sekä liian rohkealta että liian naurettavalta, — hän pelkäsi myös, että Musta Sussu lähetettäisiin takaisin parantumattomaksi tuomittuna. Hänen laitansa oli sama kuin tuon akan, joka mieluummin tahtoi itse puoskaroida miehensä kuoleman omaksi kuin antaa lääkärin julistaa hänet parantumattomaksi.

Kun mestari ja rengit pimeän tultua olivat lopettaneet työnsä, oli Paulin tapana vielä sen jälkeen kuljeksia ja nuuskia työpaikalla, ilman päämäärää ja ainoastaan sentähden, että hän ei tahtonut jättää Mustaa Sussua. Mieluimmin hän olisi seisonut yövahtina sen vieressä aina aamuun asti. Tällöin hän mielellään otti kainaloonsa myös jonkun piirustuksen tai pari kirjaa, niinikään ilman mitään tarkoitusta, koska jo oli pimeä — hän näet tahtoi, että kaikki olisi sievästi järjestyksessä. Kaikki tämä tapahtui suurimmassa salaisuudessa, sillä ei kukaan ollut lujemmin kuin Paul itse vakuutettu siitä, että hän oli täysi hullu.

Eräänä iltana, kun hän pimeässä haparoi jotakin kirjaa, jonka ottaisi mukaansa, sai hän laatikkonsa peränurkasta käteensä pitkulaisen ja liereän esineen, joka oli kääritty silkkipaperiin. Hän tunsi, kuinka hän punehtui pimeässä, sillä se oli Elisabetin lahjoittama huilu. Kuinka oli mahdollista, että hän niin harvoin oli ajatellut sitä jäsen antajaa? Surun varjo esti näkemästä tuota valoisaa olentoa, joka viimeksi oli hänelle näyttäytynyt tuona kaikista synkimpänä päivänä; ahkerat puuhat ja vaivat olivat olennon itsensä nyt karkoittaneet häneltä varjojen maahan. Ensi silmänräpäyksessä Paul ei voinut muistaa hänen kasvojensa piirteitäkään; vasta vähitellen hän sai uudelleen hänen kuvansa itsellensä selväksi.

Kirjan asemesta hän otti kainaloonsa huilun, hiipi vajan taakse ja asettui höyrypannulle istumaan. Hän kosketti uteliaana läppiä, asetti sitten huilun puhaltimen huulillensa, mutta ei uskaltanut puhaltaa, sillä hän ei tahtonut häiritä nukkuvia.

— Hauskaa olisi osata soittaa kauniisti ja sitä tehdessä ajatella Elisabetia, sanoi hän itseksensä. Silloin jälleen voisin tuoda ilmoille ajatukseni ja tuntea, että minullakin on oma, itsenäinen elämä maailmassa! Mutta olenko sitten itseäni varten maailmassa? tuumi hän taas ja piteli miettiväisenä erästä veiviä. Niinkuin tämä veivi kiertyy tietämättä, miksi, ja on itsessään kuollut kappale, niin täytyy minunkin kiertyä ja kääntyä kysymättä, miksi... Maailmassa sanotaan olevan ihmisiä, joilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja muodostaa maailma omien mielihalujensa mukaan, mutta he ovat toisenlaatuisia kuin minä, he ovat kauniita ja ylpeitä ja rohkeita ja heille paistaa aina aurinko. He saavat nauttia elämän riemuja ja seurata sydämensä ääntä. Mutta minä... oi, hyvä Luoja! — Hän katseli surumielin huilua, jonka läpät hohtivat himmeästi hämärässä.

— Jos olisin ollut yksi noista ihmisistä, jatkoi hän hetken kuluttua ajattelemistaan, niin olisin nyt kuuluisa soittotaiteilija. Minä tiedän, että povessani piilee paljon sävelmiä, joita ei vielä kukaan ole viheltänyt! Ja päämäärän saavutettuani naisin Elisabetin - ja isä tulisi rikkaaksi ja äiti onnelliseksi. Mutta nyt on toinen kuollut ja toinen raajarikko, Elisabet ottaa jonkun muun — ja minä istun tässä ja katselen huilua osaamatta puhaltaa sitä.

Paul naurahti ääneensä ja luisui likemmäksi savutorvea, jota hän taputti ja sanoi: Mutta tätä huilua tahdon oppia soittamaan, ja silloinpa ilo on ilolle tuntuva!

Siinä istuessaan hän oli kuulevinänsä puutarhasta hiljaista nauruntirskuntaa ja kuisketta. Hän kuunteli. Ei epäilemistäkään: siellä kuhersi rakastavainen pari tai useampikin, sillä hänen korviinsa kuului sipinää ja supinaa kuin varpusparvesta.

— Palvelustytöillä tuntuu olevan sulhasia, ajatteli hän; niille täytyy näyttää, missä veräjä on.

Hän sieppasi ruoskan, joka riippui tallin ovessa, ja kiipesi hiljaa aidan yli puutarhaan ajaaksensa pois kutsumattomat vieraat. Mutta yhtäkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä, hänen silmänsä teroittuivat, ja piiskan varsi vavahti hänen kädessään. Hän oli tuntenut sisartensa äänet.

Paul nojautui puunrunkoa vasten ja kuunteli.

— Saatteko nyt olla häneltä rauhassa? kuiskutti yksi rakastajista.

— Hänellä on nyt liian paljon tekemistä koneensa kimpussa, vastasi Kertun ääni. Suolattomat saarnansakin hän on unhottanut...

— Niistä te kai viisi veisasitte? Kerttu nauraa hihitti.

— Hölmö hän on mieheksi, tekeytyköön kuinka arvokkaaksi hyvänsä. Rakkautta hän ei ymmärrä hituistakaan. Niin pitkälle kuin muistan, on hän hiiviskellyt Elisabet Douglasin kinterillä, mutta luuletko, että hän kertaakaan on uskaltanut katsoa häntä silmiin? Ja tyttö tietenkin antaa palttua mokomalle nahjukselle... Leo, hänen serkkunsa, on aivan toista maata.

Paulin sydän oli lakata sykkimästä, mutta hän kuunteli edelleen.

— En ymmärrä, miksi te yleensä tottelette häntä, puhui miehen ääni. Me olemme aina antaneet hänelle selkään ja sitten päästäneet hänet menemään, ja kiitokseksi siitä hän on pyytänyt meiltä anteeksi. Sellaiselle jänishousulle tarvitsee vain näyttää hampaitaan.

— Odotapas, senkin yllyttäjä! ajatteli Paul, joka nyt tiesi, kenenkä kanssa oli tekemisissä.

Mutta Kerttu vastasi innokkaasti.

— Hyi sinua! Sitä hän ei ole ansainnut. Hän rakastaa meitä niin suuresti, että meidän oikeastaan pitäisi hävetä tahtoessamme pettää häntä... Mitä hän vain voi lukea silmistämmekin, sen hän meille antaa, ja minä voisin vannoa, että hän juuri rakkautensa tähden on niin surullinen. Kun oikein ajattelee, niin voihan sitä silloin tällöin ottaa vastaan nuhdesaarnan, erittäinkin kun ei siihen niin suurta arvoa pane.

— Hyvä tietää, ajatteli Paul ja hiipi kiertäen lehtimajan luo, jossa toinen pari oleskeli.

Tämä oli paljon hiljaisempi, ja ainoastaan suudelma tai lyhyt naurahdus katkaisi hiljaisuuden, kunnes hän kuuli Katrin äänen:

— Miksikä viime sunnuntaina tanssit niin paljon Matildan kanssa?

— Se on hävytön parjaus! sanoi toinen veljeksistä. Kuka kielikello on sinulle sellaista jutellut?

— Pappilan Hedvig.