Part 8

— Mukiin menee, ajatteli hän hetkellisen turhamaisuuden valtaamana, mutta hymyillessään hän näki nuo syvät, synkät kurtut, jotka ulottuivat silmistä nenän ohitse suupieliin asti.

— Kurtut tekevät kasvot mieltäkiinnittäviksi, lohdutteli hän itseänsä.

Siitä hetkestä alkaen hän mietti herkeämättä, mitä osaa hänen oli juhlassa näytteleminen. Hän harjoitteli peilin edessä tekemään säännöllisen kumarruksen, tarkasti joka aamu juhlavaatteensa ja koetti parannella kuluneita paikkoja takissa hankaamalla niihin mustaa väriä.

Kutsu oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen hänen mielessään. Se oli hänelle tervehdys ilon luvatusta maasta, jonka hän oli nähnyt ainoastaan etäältä niinkuin Mooses muinoin. Ja hän oli kaksikymmentä vuotta vanha.

Juhlapäivä tuli.

Sisaret olivat pukeutuneet valkoisiin hameihinsa ja pistäneet tummat ruusut hiuksiinsa. He hyppivät peilin edessä ja kysyivät: Olenko kaunis? Ja vaikka he myöntävästi vastasivatkin, niin heillä tuskin oli aavistustakaan, kuinka kauniit he todella olivat. Äiti istui nurkassa ja katseli hymyillen heitä.

Paul juoksi edestakaisin mieli tuskaisena ja ihmetteli, että niin iloinen tapaus saattoi herättää niin suurta levottomuutta. Hän oli viime hetkellä opetellut kaikellaisia kauniita puhetapoja, joita hän aikoi käyttää juhlassa. Ne koskivat ihmisonnea, turveviljelystä ja Heinen "Laulujen kirjaa". Hän kyllä oli näyttävä, että hän osasi olla miellyttävä hienossa naisseurassakin.

Nuoret ajoivat juhlaan avonaisissa vaunuissa, jotka olivat jäännöksiä entisestä komeudesta. Kotiin heidän piti palata jalkaisin.

Taloon tultaessa Paul näki puiden takana vilisevän kirjavia pukuja ja kuuli iloisia tytönääniä. Tämä enensi hänen mielialansa apeutta.

Herra Douglas otti heidät vastaan verannalla iloisesti nauraen. Hän nipisteli siskoja poskiin, taputti Paulia olkapäälle ja sanoi:

— No, nuori ritari, tänään kai ansaitsette itsellenne kannukset.

Paul pyöritti lakkia kädessään ja puhkesi typerään nauruun, joka suututti häntä itseänsä.

— Ja nyt naisten luo! Allons! huusi herra Douglas tarjoten käsivartensa sisarille, ja Paul sai yksin laputtaa perässä.

Naurun hihitys kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi — iloisia miehenääniäkin kuului joukosta — ja Paulista tuntui, kuin kulkisi hän mestattavaksi. Hänen silmäinsä eteen laskeutui ikäänkuin sumuverho, ja vain hämärästi hän eroitti tuon kirjavan elämän nurmikolla. Puhetta turveviljelyksestä, joka johtui hänen mieleensä, ei hän voinut tässä käyttää.

Sitten hän näki Elisabetin kasvojen sukeltavan esiin sumusta... Hänellä oli rintaneula, jossa oli sinisiä jalokiviä, ja hän hymyili ystävällisesti; mutta sittenkin tuntui tyttö hänestä vieraammalta kuin milloinkaan.

— Herra Paul Meyhöfer, lapsuuteni ystävä, esitteli hän ja johdatti Paulia kädestä ympäri koko piirin.

Paul kumarteli kaikille tahoille ja epämääräisesti tunsi näyttävänsä hyvin naurettavalta.

— Kas vaan, tuossahan on itse herra Mallikelpoinenkin! kuului Leo serkun hilpeä ääni, ja naiset nauraa sihistivät.

Sitten häntä pyydettiin istumaan ja hänelle tarjottiin kahvia.

— Äiti on mennyt hieman lepäämään, kuiskasi Elisabet; hän ei ole oikein terve tänään.

— Eikö? sanoi Paul ja hymyili typerästi.

Leo serkku oli koonnut ympärillensä joukon nuoria neitosia ja kertoi heille hullunkurisia kaskuja. Tytöt olivat naurusta läkähtyä.

— Jospa osaisi kertoa tuolla tavalla! ajatteli Paul, ja kun hän ei keksinyt parempaa, niin hän söi leivoksen toisensa jälkeen.

Pari nuorta herraa oli heti ottanut hoimiinsa sisaret, jotka katsoivat rohkeasti heitä silmiin eivätkä suinkaan jättäneet heitä vastausta vaille. Sisaret näyttivät Paulista heti korkeamman maailman olennoilta.

— Nyt ryhtykäämme erääseen hupaiseen leikkiin, sanoi Leo serkku lyöden jalkansa ristiin ja heittäytyen huolettomana taaksepäin tuolillaan. Leikin nimi on "rukkasten saanti". Naiset menevät yksitellen kävelemään ja herrat samoin. Herra kysyy vastaan tulevalta naiselta: "Est ce que vous m'aimez?" (rakastatteko minua?) ja nainen vastaa joko: "Je vous adore" (rakastan teitä) — ja heistä tulee pari — tai antaa vaiti ollen rukkaset. Se, jolle on annettu useimmat rukkaset, saa pitää koko illan tupsumyssyä päässään. Naiset pitivät leikkiä erittäin hupaisena, ja kaikki nousivat kohta aloittaaksensa. Paulkin kohosi seisomaan, vaikka hän mieluummin olisi pysynytkin syrjässä.

Kuinkahan nuo vieraskieliset sanat kuuluivat?, tuumi hän itsekseen; hän olisi mielellään tiedustellut joltakin herralta, mutta ei kehdannut paljastaa tietämättömyyttänsä ja siten tuottaa sisarillekin häpeää. Elisabetilta hän mieluimmin olisi kysynyt, mutta tämä oli jo mennyt pois toisten tyttöjen kanssa.

Alakuloisena hän hiipi toisten perässä; mutta nähdessään etumaisen naisen tulevan, hän joutui niin hämilleen, että äkkiä vetäytyi polulta syrjään ja piiloittihe tiheimpään pensaikkoon.

Paikka, johon hän joutui, oli palanen viljelemätöntä luontoa. Nokkoset ja sananjalat kohosivat hoikkarunkoisina, ja kummallisen näköiset tyräkkikasvit taistelivat ylivallasta leveälehtisten takkiaisten kanssa. Sinne hän lyykistyi istumaan, nojasi kyynärpäät polvia vasten ja mietti.

Tuollaistako siis on se, jota ihmiset sanovat huvittelemiseksi? Olihan hyvä tietää se, mutta häntä ei se miellyttänyt. Kotona oli kuitenkin parempi — ja kukapa sitä paitsi voi tietää, ehtivätkö tytöt saada kaikki peratuksi?... läjättiinkö turpeet liian märkinä?... Kotona oli niin paljon tekemistä, ja hän juoksenteli huvittelemassa ja yhtyi narrimaisiin leikkeihin... Jollei Elisabetia olisi ollut... mutta mitäpä tyttö oikeastaan oli hänelle?... Hän hymyili hänelle samalla lailla kuin kaikille muillekin. Ja kuinka rohkeasti Leo serkku häntä ja muita tyttöjä imarteli... Oi, kuinka maailma on katala ja kuinka petollisia ovat kaikki, kaikki!

Hän kuuli huudettavan nimeänsä, mutta hän ryömi sitä syvemmälle piiloonsa. Täällä hän ainakin oli pilkalta suojassa. — Ilma tuntui hiottavalta, ja unisesti surisevat mettiäiset pysyttelivät maassa; näytti olevan ukkonen tulossa.

— Saman tekevä minusta, ajatteli Paul. Minulla ei ole mitään menetettävänä, ja — talviruiskin on jo katon alla.

Puutarhassa oli melu tauonnut — etäältä vain kuului lasilautasten ja teelusikkain kilinää, johon välisti sekoittui hiljaista naurun kaikua.

Paul saattoi tuskin hengittää. Mitä kauemmin hän oli piilossaan, sitä masentuneemmaksi kävi hänen mielensä — lopulta hänestä tuntui, kuin hän olisi koulupoika, joka oli kurituksen pelosta mennyt opettajaansa pakoon. Rikkaruohon haju kävi äikeämmäksi, ja kosteasta maasta nousi tukehuttavaa höyryä. Teräksensinisiä pilviä vyöryi taivaalle, ja kauempaa kuului jo ukkosen jyrinää.

— Tämä se nyt on huvia, ajatteli Paul.

Oksat alkoivat suhista. Raskaita vesipisaroita putoili lehdille. Silloin Paul, arkana kuin pahantekijä, ryömi esiin piilostansa. Verannalta tervehdittiin häntä remuavalla naurulla.

— Tuolta tulee Aujust! [Klovnin nimi. Suom. muist.] virkkoi eräs herroista, joka oli käynyt Berliinissä ja nähnyt siellä sirkuksen.

— Arvoisa herrasväki! huusi Leo ja hyppäsi tuolille seisomaan: Tämä herra Mallikelpoinen, jota myös Paul Meyhöferiksi nimitetään, on anteeksiantamattomalla tavalla vetäytynyt pois seuran tuomiovallan alaisuudesta. Kun hän kaukosilmällään huomasi, että useimmat rukkaset lahjoitettaisiin hänelle, niin on hän halveksittavalla pelkurimaisuudella...

— En tiedä, miksi teette minut huonommaksi kuin olen, sanoi Paul loukattuna, sillä hän piti kaikkea täytenä totena.

Uusi, hirveä naurun remahdus tuli vastaukseksi.

— Ehdotan siis, että hänelle rangaistukseksi määrätään tupsumyssy. Tahdotaanko muodostaa tuomioistuin?

— Mitä se hyödyttäisi? Otan myssyn ilmankin, vastasi Paul ärtyneenä.

Hänen tarvitsi nyt vain avata suunsa, herättääksensä iloa. Juhlallisesti hän kruunattiin yömyssyllä. — Mahdan näyttää hullunkuriselta, ajatteli hän, sillä kaikki nauroivat kovasti — kaikki paitsi kaksoissisaret, jotka häpeästä punehtuneina katselivat helmoihinsa, ja Elisabet, joka katseli Pauliin hämillään ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Aujust! äännähti jälleen joku herroista. Samassa alkoi ukkonen käydä. Kaikki pakenivat sisään. Nuoret naiset kalpenivat, useimmat olivat peloissaan, ja yksi meni tainnoksiin.

Leo esitti, että istuttaisiin piiriin ja jokainen kertoisi jutun; se, jolla ei ollut mitään kerrottavaa, saisi antaa pantin. Ehdotus hyväksyttiin. Arpa määräsi vuoron, ja eräs herroista teki alun kertomalla hyvin hauskan ylioppilashistorian, jossa kertoja itse oli ollut muassa. Sitten seurasi pari nuorta tyttöä, jotka mieluummin antoivat pantin, ja sitten huudettiin Paulin nimi. Herrat rykivät pilkallisesti, ja tytöt nyhjivät toisiansa kyynärpäillä. Silloin valtasi hänet närkästys, ja vetäen otsansa ryppyihin hän alkoi umpimähkään:

— Oli kerran eräs, joka oli niin hullunnäköinen, että tarvitsi ainoastaan nähdä hänet saadaksensa nauraa tarpeeksensa. Mutta hän itse ei ymmärtänyt sitä, sillä hän ei ollut vielä koskaan elämässänsä nauranut...

Piirissä syntyi haudan hiljaisuus. Hymy katosi kasvoilta, ja siellä täällä katse painui maahan.

— Jatka! sanoi Elisabet ja nyökkäsi kehoittavaisesti päätään.

Mutta Paul häpesi sitä, että hän oli uskaltanut paljastaa sisimmän itsensä näille vieraille ihmisille.

— Minä en tiedä enempää, sanoi hän ja nousi seisomaan.

Tällä kertaa ei kukaan nauranut, ja hetken aikaa vallitsi äänettömyys; sitten tuli se tyttö, joka oli valittu panttienkokoojaksi, hänen luoksensa ja sanoi kohteliaasti niiaten:

— Teidän täytyy antaa pantti.

— Mielelläni! vastasi Paul ja irroitti kellonsa vitjoista.

— Ikävä ihminen! kuuli hän jonkun nuorista herroista kuiskaavan naapurilleen.

Sitten tuli Leon vuoro, ja hän lasketti erinomaisen hauskan kaskun, mutta ilo ei enää oikein ilolle tuntunut.

Sade ropsi ikkunoita, mustat pilven varjot pimittivät huoneen... Oli kuin harmaja hengetär olisi liidellyt ilmassa ja tummalla hunnullaan hipaissut nuoria, nauravia kasvoja, niin että ne saivat totisen ja vanhan ilmeen...

Vasta kun Elisabet avasi pianon ja alkoi soittaa hilpeätä tanssisäveltä, heräsi jähmettynyt ilo uudelleen. Paul seisoi nurkassa ja katseli pyörinää. Hän sai olla aivan rauhassa, ainoastaan silloin tällöin sattui häneen arka katse.

Kaksoiset riehuivat tanssilattialla — heidän kiharansa hulmusivat ja silmänsä hehkuivat tulta.

— Riehukoot nyt vaan, ajatteli Paul. Ajoissa kyllä he saavat palata takaisin surkeuteen.

Hän ei ollenkaan ajatellut, että surkeus oli heille kokonaan vierasta. Kun Elisabet vapautettiin soittajan toimesta, tuli hän Paulin luo ja sanoi:

— Sinun on varmaan hyvin ikävä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Tämä kaikkihan on minulle uutta.

— Ole iloinen! pyysi tyttö. Elämmehän vain yhden kerran!

Samassa tuli Leo, joka kietoi kätensä tytön vyötäisille ja pyöri pois.

— Hän on kuitenkin vieras minulle! ajatteli Paul. Kun Elisabet seuraavan kerran kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän salaperäisesti:

— Mene tuohon viereiseen huoneeseen! Minulla on sinulle puhumista.

— Mitä hänellä on minulle puhumista? ajatteli Paul, mutta teki niinkuin käsketty oli.

Hän odotteli, puoleksi uudinten verhossa, mutta tyttöä ei kuulunut. Hetkestä hetkeen lisääntyi hänen katkeruutensa. Hän muisti kauniit puheensa turveviljelyksestä ja Heinen runoista, ja hän kohautti ivallisesti olkapäitään omalle tyhmyydellensä. Tämän iltapäivän kuluessa hän tunsi tulleensa vuosia vanhemmaksi.

Ja äkkiä johtui hänen mieleensä kysymys: Mitä minä etsin täältä? Mitä minulla on tekemistä noiden iloisten ihmisten parissa, jotka nauravat ja koettavat miellyttää toisiansa ja mitään ajattelematta antavat päivien kulua. Narri, raukka minä olin uskoessani, että minullakin oli oikeus iloita ja olla niinkuin toisetkin.

Lattia poltti hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui synnin tekemiseltä viipyä hetkeäkään enää tässä paikassa. Hän hiipi kuistille, missä hänen lakkinsa oli.

— Sanokaa sisarilleni, virkkoi hän palvelustytölle, että minä menin kotiin hankkimaan heille vaunuja.

Hän hengitti kuin vapautettuna ulko-oven mennessä lukkoon.

Rajuilma oli tauonnut; vienoa jälkisadetta vihmoi alas taivaalta, tuuli humisi vilvoittaen tasangolla, ja taivaan rannalla, missä iltarusko oli katoamaisillansa, välkkyilivät etääntyvän ukkosen leimaukset tulipunaisista pilvistä.

Ikäänkun takaa-ajettuna hän riensi sateen liottamalla tiellä metsää kohden, joka pian sulki hänet humisevaan, rauhaisaan syliinsä. Kostea sammal tuoksui, ja kuusten neulasissa kiilsi vesipisaroita.

Tullessaan aukealle ja nähdessään kotinsa hän levitti kätensä ja huusi tuulen huminaan:

— Tuolla on minun paikkani, tuonne minä kuulun! Ja kelvoton olen, jos vielä kerrankin etsin iloa vieraalta maalta. Minä vannon jättäväni kaiken turhanaikaisuuden ja kaikki mielettömät harrastukset. Nyt tiedän, mikä olen; ja mikä minulle ei sovi, sen hautaan unhotukseen. Amen!

Niin hän otti jäähyväiset nuoruudeltansa ja nuoruutensa unelmilta.

XIII.

Aamulla herätessänsä hän näki äitinsä istuvan vuoteen vieressä.

— Sinä jo ylhäällä? sanoi hän kummastuneena.

— En ole voinut nukkua, vastasi äiti hiljaisella äänellänsä, joka aina kuului siltä, kuin pyytäisi hän anteeksi sitä, mitä sanoi.

— Miksi et? kysyi Paul.

Äiti ei vastannut, vaan silitteli hänen tukkaansa ja hymyili surullisesti. Silloin Paul huomasi, että kaksoiset olivat kielitelleet ja että mielipaha hänen tähtensä oli vienyt äidiltä unen.

— Se ei ollut niin vaarallista, äiti hyvä! sanoi hän lohdutellen. He huvittelivat vähän minun kustannuksellani — siinä kaikki.

— Elisabetkin? kysyi äiti ja katseli häneen suurin, tuskaisin silmin.

— Ei, ei hän — mutta...

Paul vaikeni ja kääntyi seinään päin.

— Mutta? kysyi äiti.

— En tiedä, mutta jokin "mutta" siinä on, vastasi Paul.

— Sinä ehkä teet vääryyttä hänelle, sanoi äiti; katso, mitä hän lähetti sinulle tyttöjen mukana.

Äiti veti esiin pitkulaisen esineen, joka oli huolellisesti kiedottu silkkipaperiin. Se oli huilu, joka oli tehty eebenholtsista ja jonka läpät olivat hopeata. Paul punehtui häpeästä ja ilosta, ja kun hän hetken oli katsellut soittokonetta, sanoi hän:

— Mitä sillä nyt teen?

— Opettelet soittamaan, vastasi äiti, ja äänessä oli pieni ylpeyden vivahdus.

— Se on liian myöhäistä, vastasi Paul surullisesti päätänsä ravistaen; minulla on nyt paljon muuta ajateltavaa.

Hänestä tuntui, kuin olisi häntä pakoitettu repimään haudasta jotakin kuollutta. —

— No, sinä kuulut häväisseen itsesi eilen oikein kelpo lailla, sanoi isä suuruspöydässä.

Paul hymyili itseksensä, ja isä murisi jotakin kunniantunnon puutteesta. — Kaksoisten silmät olivat suuret, haaveksivat, ja kun he katsoivat toisiinsa, levisi autuuden loiste heidän kasvoilleen. He ainakin olivat onnelliset. — — —

Viikot kuluivat.

Viljat saatiin vahingoittumattomina korjuuseen Paulin väsymättömän huolenpidon kautta. Tuli hyvä vuosi, parempi kuin pitkiin aikoihin. Isä jo laski, kuinka saalista voisi paraiten käyttää hänen turvekeinotteluihinsa.

Hän rehenteli entiseen tapaansa, ja mitä vähemmän herra Douglas antoi itsestään kuulumisia, sitä enemmän Meyhöfer kapakoissa lörpötteli naapurusten yhtiöstä. Kun hän kerran oli ryhtynyt huijaukseen, oli hänen pakko kulkea valheesta valheeseen ja aina yhä suurempaan. Herra Douglas lopulta toden teolla suuttui siihen vallattomuuteen, jota hänen niinellänsä harjoitettiin.

Eräänä aamupäivänä elokuun lopulla näki Paul, joka oli työssä Mikael rengin kanssa pihassa, kookasvartaloisen naapurin suuntaavan kulkunsa peltojen poikki suoraan taloa kohden.

Paul pelästyi, sillä tämä vieraissakäynti ei saattanut tietää hyvää. Douglas tervehti häntä ystävällisesti, mutta hänen jääharmaiden, tuuheiden kulmakarvainsa alta leimusi tuhoa ennustavia salamoita.

— Onko isänne kotona? kysyi hän ärtyneellä äänellä.

— Hän on asuintuvassa, vastasi Paul levottomana; jos suvaitsette, niin näytän teille tien.

Nähdessään odottamattoman vieraan hypähti vanha Meyhöfer hieman hämillään tuoliltansa, mutta pian hän tointui ja lausui suurisuisella tavallaan:

— Olipa hyvä, että tulitte, herra... Minulla on paljon tärkeätä puhuttavaa teille.

— Niin minullakin teille! vastasi Douglas ja asettui jykevänä seisomaan aivan Meyhöferin eteen. Mikä teidät on saanut, rakas ystävä, niin väärin käyttämään minun nimeäni?

— Minä teidän nimeänne, herra?... Kuinka te uskallatte?... Mene ulos Paul!

— Olkoon hän sisällä vaan, sanoi Douglas.

— Mutta hänen täytyy mennä ulos! kirkaisi vanhus. Enkö enää ole herra talossani, kuuletteko?

Paul lähti huoneesta. Kuistilla hän tapasi äidin, joka kädet ristissä ja tuijottavin silmin katseli oveen päin. Nähdessään Paulin hän puhkesi kyyneliin ja väänteli käsiänsä.

— Hän riistää meiltä ainoan ystävän, joka meillä on maan päällä, nyyhkytti äiti ja vaipui pojan syliin vavahtaen joka kerta, kun miesten vihaiset äänet selvemmin kaikuivat hänen korviinsa.

— Tule pois, äiti! pyysi Paul. Sinä tulet vain kiihdyksiin, emmekä kuitenkaan voi olla miksikään avuksi.

Hervottomana hän antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen.

— Anna minulle vähän etikkaa! Muuten pyörryn. Paul teki niin, ja hieroessaan äidin ohimoita hän puhui kovalla äänellä, jottei miesten kirkuna kuuluisi. Äkkiä lyötiin ovet auki — hetken aikaa oli hiljaista — kamalan hiljaista — sitten kuului kahleiden kalinaa ja isän raivosta käheä ääni:

— Sulttaani! Käy kiinni!

— Hyvä Jumala... Hän usuttaa koiran hänen kimppuunsa! huusi Paul ja syöksyi ulos.

Hän tuli hyvään aikaan saadaksensa nähdä, kuinka Sulttaani — suuri, kiukkuinen koira — hyppäsi Douglasin niskaan Meyhöferin juostessa perässä piiska pystyssä. Mikael Raudszus seisoi kädet housun taskuissa ja katseli.

— Isä, mitä sinä teet? huusi Paul ja repäisi piiskan hänen kädestänsä juostaksensa koiran perään, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, makasi peto jo maassa ja oikoili raajojaan jättiläisen nyrkin huumaamana.

Verta vuoti Douglasin kaulasta ja käsistä. Hänen vihansa näkyi haihtuneen. Hän jäi seisomaan, pyyhki käsiänsä nenäliinaan ja puhui suopeasti hymyillen:

— Eläin parka mahtoi uskoa asiaansa.

— Te olette haavoitettu, herra Douglas, sanoi Paul.

— Koira piti minun niskaani vasikan koipena... Seuratkaa minua vähäsen ja auttakaa minua peseytymään, etteivät naiset kotona aivan pahasti säikähtäisi.

— Antakaa hänelle anteeksi! rukoili Paul. Hän ei tietänyt, mitä hän teki.

— Tule takaisin, lurjus! kuului isän ääni. Tahdotko sinä pitää yhtä sanapaton kanssa?

Naapurin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi väkinäisesti naurahtaen:

— Menkää takaisin! Pojan tulee olla isänsä luona.

— Minä tahtoisin sovittaa... sammalteli Paul.

— Vehkeilijä! Konna! jyrisi takaapäin.

— Menkää takaisin, sanoi Douglas hammastansa purren, ja rauhoittakaa häntä! Muuten hänen käy huonosti.

Sitten Douglas alkoi kaikin voimin viheltää marssia, jottei hän kuulisi parjaushuutoja, ja asteli pyylevänä kotiinsa päin.

Vanhus pauhasi pihassa kuin hullu, heitteli kiviä, heilutteli vaununaisaa ilmassa ja potki oikealle ja vasemmalle. Kun hän tapasi Paulin, tahtoi hän käydä hänen kurkkuunsa kiinni, mutta äiti juoksi parkaisten väliin. Äiti tarttui Pauliin molemmin käsin, hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pelko teki hänet mykäksi; hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa mieheensä.

— Hameväkeä! jupisi tämä halveksivaisesti ja kääntyi pois. Mutta koska hän tahtoi tyhjentää raivonsa johonkin, astui hän Mikael Raudszusin luo, joka juuri ryhtyi työhönsä.

— Mitä siinä töllistelet, senkin koira! huusi Meyhöfer hänelle.

— Teen työtä, herra, vastasi tämä ja loi terävän katseen mustien kulmakarvojensa alta. — Mikä estää minua ruhjomasta sinua mäsäksi! huusi vanhus ja pudisti nyrkkejään miehen nenän edessä.

Mies kumartui, mutta samassa isännän nyrkit iskivät hänen kasvoihinsa. Hän hoiperteli taaksepäin jokainen veripisara oli kadonnut hänen synkiltä kasvoiltansa — ja sanaa sanomatta hän tarttui kirveeseen.

Mutta samassa Paul takaapäin hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa, väänsi aseen irti ja heitti sen kaivoon.

Isä tahtoi uudestaan rynnätä miehen kimppuun, mutta Paul kävi päättäväisesti häntä vyötäisistä kiinni ja pannen kaikki voimansa liikkeelle kantoi käsin ja jaloin sätkyttelevän vanhuksen asuintupaan, jonka oven hän salpasi ulkopuolelta.

— Mitä olet tehnyt isällesi? vaikeroi äiti, joka kauhistuneena oli katsellut taistelua; hän ei voinut käsittää, että poika voisi tehdä väkivaltaa isällensä. Hän katseli arasti Pauliin ja toisteli valittaen: Mitä olet tehnyt isällesi?

Paul suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Rauhoitu, äiti! Minun täytyi pelastaa hänen henkensä.

— Ja nyt olet teljennyt hänet sisään?... Paul! Paul!

— Hänen täytyy olla siellä, kunnes Mikael on mennyt pois, vastasi Paul. Älä avaa ovea, sillä silloin saattaa täällä tapahtua onnettomuus.

Paul meni ulos pihaan. Mikael seisoi tallin oveen nojautuneena mustaa partaansa pureskellen ja katseli karsaasti tulijaan.

— Mikael Raudszus! huusi Paul.

Mies tuli lähemmäksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet sinisiksi pahkuroiksi. Paul ei uskaltanut katsoa häneen.

— Sinun jälelläoleva palkkasi tekee viisi markkaa neljäkymmentä pfennigiä. Tässä ovat rahat. Viiden minuutin kuluessa pitää sinun lähteä tästä talosta.

Mies antoi vastaukseksi niin uhkaavan synkän katseen, että Paul kauhulla ajatteli, kuinka kauan hän oli pitänyt miestä, tuntematta hänen oikeata mielenlaatuansa. Paul pelkäsi joka hetki päällehyökkäystä. Mutta mies kääntyi äänettömänä ympäri, meni talliin, josta hän otti tavaransa, ja lähti talosta. Koko tämän peloittavan kohtauksen aikana ei hän sanonut sanaakaan.

— Siinä se asia, ja nyt isän luo, ajatteli Paul. Hän oli päättänyt rauhallisesti ottaa vastaan kaikki lyönnit ja häväistyssanat, avasi oven ja odotti isän hyökkäystä. Mutta tämä istui sohvan kulmassa kokoon kyyristyneenä ja tuijotti eteensä. Hän ei liikahtanut silloinkaan, kun Paul astui sisään ja lausui suorien:

— En tehnyt sitä mielelläni, isä, mutta minun täytyi.

Meyhöfer vilkaisi häneen arasti ja sanoi katkeralla äänellä:

— Sinä voit tehdä, mitä sinua miellyttää... Minä olen vanha mies, ja sinä olet väkevämpi...

Sitten hän vaipui jälleen kokoon.

Mutta siitä päivästä lähtien Paul oli herrana talossa.

XIV.

Kolme viikkoa oli kulunut. Paul raatoi kuin orja, mutta sittenkin vaivasi häntä omituinen levottomuus. Kun hän joskus soi itsellensä hetken levähdysaikaa, ei hän viihtynyt kotona. Hänestä tuntui, kuin raukeisivat sen seinät hänen päällensä. Hän kuljeksi nummella tai metsässä tai lähellä Helenenthalia. Mitä varten hän sinne meni, sitä hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen. — Jos tapaisin Elisabetin, täytyisi minun häpeästä vaipua maahan, ajatteli hän — ja kuitenkin hän vakoili häntä kaikkialla vavisten pelonsekaisesta ilosta nähdessään jonkun naisolennon etäämpänä.

Hän ei välittänyt enää yölevostakaan. Kun toiset talossa olivat nukkuneet, hiipi hän ulos ja tuli usein kotiin vasta päivän kirkkaana paistaessa mennäksensä työhön pää kipeänä ja jäsenet kangistuneina.

— Minä tahdon hyvittää... hyvittää, jupisi hän itseksensä; mutta kuinka — siinä kysymys. Hän ei edes tietänyt, olivatko koiran puremat tehneet Douglasille mitään vahinkoa.

Kerran hänen ollessaan hämärässä toisella puolen metsää näki hän Mikael Raudszusin tulevan Helenenthalista. Hänellä oli olkapäällä lapio, jossa riippui mytty. Paul katseli häntä silmäänsä räpäyttämättä, sillä hän odotti hyökkäystä, mutta mies vain vilkaisi häneen arasti ja vältti kiertämällä vastatusten tulemista. — Tuo mies näyttää siltä, kuin olisi hänellä pahat mielessä, ajatteli Paul.

Douglas oli ottanut Mikaelin palvelukseensa, niinkuin eräs päiväläinen tiesi kertoa, ja kun Meyhöfer sai sen kuulla, nauroi hän ja sanoi: Se on niin tuon kavalan heittiön kaltaista; kyllä ne mahtavat keittää minulle hyvän sopan.

Meyhöfer oli varmasti vakuutettu, että Douglas jättäisi asian yleisen syyttäjän haltuun, ja jonkinlaisella nautinnolla hän ajatteli sitä, että hänet tuomittaisiin — "väärin", tietysti —; mutta kun haaste viipyi päivästä päivään, sanoi hän ivallisesti: Armollinen herra suvaitsee viivyttää hirttämistä.