Part 2

Isompia veljiänsä hän jumaloitsi. Heidän kaltaiseksensa kun voisi tulla, se näytti hänestä olevan inhimillisten toiveiden viimeinen päämäärä. Ratsastaa hevosella — oikealla suurella hevosella, eikä vaan puisella, — luistella, uida ilman vyötä ja korkkityynyä, käyttää valkoista, kankeata paidanedustaa, joka oli nauhoilla kiinni sidottu, voi, sepä vasta olisi!

Mutta sitä varten piti ensin tuleman suureksi, lohdutteli hän itseänsä. Nämä ajatukset hän piti muilta salassa, äidille hän ei tahtonut niitä ilmaista eikä veljillekään, jotka eivät hänestä paljoa välittäneet. Hän oli heidän silmissään sellainen mitätön kääpiö, ja kun äiti käski heidän ottaa hänet mukaansa johonkin, niin he tekivät sen vastahakoisesti, sillä silloin heidän tuli pitää huolta hänestä ja jättää paraimmat kepposet tekemättä hänen tyhmyytensä tähden. Paul tunsi tämän hyvin, ja välttääksensä heidän ilkeitä katseitaan ja vielä ilkeämpiä tyrkkäyksiänsä hän useimmiten sanoi mieluummin tahtovansa jäädä kotiin, vihlaisi sydäntä kuinka paljon hyvänsä. Silloin hän asettui kaivon vivulle istumaan ja siinä hiljalleen keinuessaan uneksi ajoista, jolloin hän voi tehdä samoin kuin veljetkin.

Oppimisessakin hän tahtoi olla heidän kaltaisensa. Eikä se ollutkaan mitään vähäpätöistä, sillä molemmat, niin Max kuin Gottfriedkin, olivat koulun ensimäisiä ja toivat lupa-ajoiksi aina hyvin kauniit todistukset kotiin. Kuinka kauniit ne olivat, näkyy siitä, että ne tuottivat veljille hopearahan mieheen ja äidiltä hunajaa leivälle.

Kerran sellaisena ilopäivänä hän kuuli isän sanovan:

— Jospa vain voisin pitää vanhimmat pojat hyvässä koulussa, niin heistä tulisi jotakin, sillä he ovat perineet minun hyvän pääni, mutta kerjäläisiä kun olemme, täytynee meidän kasvattaa heidätkin kerjäläisiksi.

Paul ajatteli paljon tämän johdosta, sillä hän jo tiesi, että Max oli syntynyt sotamarsalkaksi ja Gottfried tykistön päälliköksi. Kerran näet oli kuvalehti, joka sisälsi kuvia Itävallan armeijasta, hairahtunut tuohon yksinäiseen taloon, ja silloin vanhemmat veljet olivat keskenänsä suostuneet jakamaan päällikkyyden molemmat korkeimmat arvot, mutta pikku veli sai tyytyä aliluutnantin asemaan. Sittemmin oli tosin seurannut aika, jolloin toinen tunsi itsellään olevan kutsumuksen metsästäjäksi ja toinen intiaanipäälliköksi, mutta Paulin ajatukset pysyivät kiintyneinä noihin kullalla kirjailtuihin sotilaspukuihin, joille eivät puiset keihäät ja kankaantilkuista kyhätyt anturakengät, jommoisia veljet käyttivät leikeissä — viimeksi mainittuja he sanoivat "mokassiineiksi" — voineet vertoja vetää. Minkätähden he sittemmin tahtoivat tulla luonnontieteilijöiksi ja piispoiksi oli myöskin hänestä käsittämätöntä — kuvalehden sotilaspuvut, ne ne vasta jotakin olivat.

Samaan aikaan kaksoiset alkoivat oppia kävelemään. Katri, vanhempi — hän oli tullut kolme neljännestuntia aikaisemmin maailmaan — teki alun, ja Kerttu seurasi esimerkkiä kolmen päivän perästä.

Tämä oli tärkeä tapaus Paulin elämässä. Äkkiä sitoivat hänet uudet velvollisuudet, joistahan ei niin pian vastaisuudessa irti päässyt.

Ei kukaan ollut käskenyt häntä valvomaan pikku siskojen ensi askeleita, mutta niin itsestään selvää kuin aina oli ollut, että hän ruokkosi kenkänsä jo illalla ja samoin veljienkin, että hän asetti nuttunsa nelikulmaan poimutettuna vuoteen päänpuolen viereen ja sukkansa ristiin sen päälle, ettei hän tehnyt tahroja pöytäliinaan, että hän sai varoituksen isältä, jos sama onnettomuus jollekin toiselle veljelle sattui, — niin itsestään selvää oli sekin, että hän otti pikku sisaret hoitoonsa ja valvoi heidän ensimäisiä uhkarohkeita seisomis- ja käymiskokeitaan.

Niin tärkeäksi hän katsoi tämän uuden toimensa, että koulunkaipauskin laimeni, ja jos hän vain vielä olisi osannut — viheltää, niin olisi hänen toiveidensa mitta ollut täysi.

Niin, osata viheltää niinkuin Janne renki tai edes niin hyvin kuin vanhemmat veljet, se oli nyt hänen unelmiensa päämäärä, hänen uupumattomien harjoitustensa tarkoitus. Mutta vaikka hän miten olisi supistanut suutansa ja kostutellut huuliaan saadakseen ne nuorteiksi, ei äännähdystäkään syntynyt. Jos hän veti ilmaa sisään, silloin sentään vähän kävi laatuun - saipa hän kerran pihistyksi alkusävelet siihen lauluunkin, joka alkaa jotta "Putos' vetehen juutalainen". Mutta jokainen taitava viheltäjä tietää, että ilmaa on puhallettava ulos suusta, ja se se juuri oli se kumma, jota hän ei voinut oppia.

Mutta tässäkin hän lohdutteli itseään ajatuksella: Jahka tästä vaan tulen isoksi.

Tämän vuoden joulu toi muassaan ilosanoman. Kaupungissa olevalta "hyvältä tädiltä", eräältä äidin sisarelta, tuli laatikko, joka sisälsi kaikellaisia kauniita ja hyödyllisiä tavaroita, kirjoja ja paitakangasta veljille, hamekangasta sisarille ja Paulille samettinutun, oikean samettinutun, jossa oli husaarinauhat ja suuret kiiltävät napit. Nytpä riemu ilmoille remahti! Mutta parhain lahja löydettiin kirjeestä, jonka äiti luki itkien liikutuksesta ja ilosta. Hyvä täti kirjoitti, että hän Elisabetin viime kirjeestä oli ymmärtänyt, kuinka hänen miehensä hartain toivo oli hankkia molemmille vanhemmille pojille parempi koulusivistys, ja että täti siitä syystä oli päättänyt ottaa pojat luoksensa asumaan ja omalla kustannuksellaan antaa heidän käydä lukion lävitse. Veljet riemuitsivat, äiti itki, isä harppaili ympäri huonetta, siveli kädellään tukkaansa ja mutisi katkonaisia sanoja.

Paul istui sillä aikaa hiljaisena sisarten kehdon vieressä ja iloitsi sydämessään.

Äiti tuli hänen luoksensa, painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja sanoi:

— Käykö sinullekin kerran yhtä hyvin, poikani?

— Mitä hänestä! sanoi isä; eihän hän ymmärrä mitään.

— Hän on vielä niin nuori! vastasi äiti silitellen hänen poskiaan, ja sitten hän puki hänen päällensä kauniin samettinutun; sen sai hän pitää yllänsä iltaan asti, koska oli juhlapäivä. Veljetkin tulivat hyväilemään häntä, osaksi oman riemunsa, osaksi kauniin samettinutun tähden. Niin hyviä eivät he milloinkaan olleet häntä kohtaan olleet.

Se oli hupainen joulu!

Ja kun kevät lähestyi, alettiin neuloen ja kutoen valmistaa lukiolaisten matkatamineita. Paul sai olla apulaisena, pitää vyyhtiä ja antaa saksia, ja kaksoiset lojuivat lattialla ja penkoivat valkoista palttinaläjää.

Veljet varustettiin kuin prinssit. Ei mitään unohdettu. Kaulaliinatkin he saivat, mitkä äiti leikkasi vanhasta silkkikaavusta.

Veljet olivat tähän aikaan hirveän ylpeät. He esiintyivät jo herroina, kukin tavallansa. Max kiersi itselleen paperosseja kaataen isän laatikosta tupakkaa pieniin paperitötteröihin, jotka hän sytytti paksusta päästä, ja Gottfried komeili silmälaseilla, jotka hän koulussa oli itselleen ostanut kuudella housunnapilla.

Enkös näytä komealta tällä tapaa? kysyi hän käyden edestakaisin Paulin ohitse, ja kun tämä vastasi myöntävästi, niin hän sai suutelon; mutta olisipa vaan toisin sanonut, niin jo olisi korvapuusti kihissyt.

Heti pääsiäisen jälkeen matkustivat molemmat veljet. Silloin vuodatettiin talossa paljon kyyneliä. Mutta kun vaunut olivat vierineet ulos veräjästä, painoi äiti kyynelten kostuttamat kasvonsa Paulin poskea vasten ja kuiskasi.

— Sinua on kauan laiminlyöty, lapsi raukkani, mutta nyt olemme jälleen kahden kuten ennenkin.

— Äiti, tyliin! kirkaisi pikku Katri, kohottaen käsiään, ja hänen sisarensa teki samoin.

— Niin, tehän olette myöskin! huudahti äiti, ja kirkas auringonpaiste säteili hänen kalpeista kasvoistansa.

Ja sitten hän otti toisen toiselle käsivarrellensa ja toisen toiselle, astui ikkunan luo ja katseli kauan valkoista taloa kohti. Paul pisti päänsä hänen vaatteidensa poimujen välitse ja teki samoin. Äiti loi katseensa häneen ja kohdatessaan hänen pikkuviisaat lapsensilmänsä punastui vähän ja hymyili. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.

Kun isä tuli kaupungista kotiin, määräsi hän, että Paulin piti alkaman koulunkäyntinsä.

Äiti kävi hyvin alakuloiseksi ja pyysi, että Paul saisi olla kotona vielä edes puolen vuotta, jottei hän niin paljon kaipaisi vanhempia poikiaan. Äiti lupasi itse opettaa Paulia ja ehtiä pitemmälle kuin opettaja koulussa. Mutta isä ei taipunut, vaan haukkui äitiä porupussiksi.

Paul kauhistui. Halu kouluun, joka hänellä aina oli ollut, katosi kerrassaan; eiväthän nyt enää siellä olleet veljetkään, joiden kanssa hänen piti kilvoitella.

Seuraavana päivänä isä otti häntä kädestä ja vei hänet kylään, jonka ensimäiset rakennukset olivat noin kaksituhatta askelta Meyhöferin talosta.

Pitkä matka niin pienelle pojalle.

Paul kesti kuin mies. Peläten saavansa isältä selkäänsä olisi hän tallustanut vaikka maailman loppuun.

Koulu oli matala olkikattoinen rakennus, melkein samallainen kuin talonpoikaistupa, mutta edustalla oli kaikellaisia tikapuita ja telineitä.

— Tuohon hirtetään laiskat pojat, selitti isä.

Paulin pelko lisääntyi, mutta kun opettaja, ystävällinen vanha mies, jolla oli valkoinen sänkiparta ja rasvantahmeat liivit, otti hänet polvellensa ja näytteli hänelle kaunista kuvakirjaa, niin hän jälleen rauhoittui, vaikkapa nuo monet vieraat kasvot, jotka penkkiriveiltä häneen tuijottivat, eivät näyttäneetkään ennustavan hänelle hyvää.

Hän sai istua alimmalle paikalle ja piirustella kaksi tuntia perusviivoja taulullensa.

Välitunnilla isot pojat tulivat hänen luoksensa ja tahtoivat nähdä hänen suurusruokaansa, ja kun he huomasivat, että hänellä oli makkaraa, ottivat he sen häneltä. Hän ei vastustanut, sillä hän luuli, että niin piti oleman. Kotimatkalla he löivät häntä ja pistelivät nokkosia hänen niskaansa. Hän uskoi, että niinkin piti oleman, sillä olihan hän pienin, mutta kun hän oli päässyt ulos kylästä ja käveli auringonpaahteisella nummella, niin hän alkoi itkeä. Hän heittäysi erään pensaan nojaan ja katseli sinistä taivasta, missä pääskyset liitelivät edestakaisin.

— Oi, jospa minäkin voisin lentää! ajatteli hän, - ja niin muistui hänen mieleensä valkoinen talo.

Hän nousi ja etsi sitä silmillänsä. Kuni lumottu linna, josta äiti tiesi kertoa, se loisti häntä vastaan. Ikkunat kimaltelivat kuin jalokivet, ja vihreät pensaat kaartuivat kartanon ympäri ikäänkuin satavuotinen orjantappura-aitaus. Hänen suruunsa yhdistyi uljuuden ja itsetietoisuuden tunne.

— Nyt minä olen suuri, sanoi hän itseksensä, sillä nythän käyn koulua. Ja jos nyt menen sinne, ei kukaan voi siitä mitään sanoa.

Mutta sitten hänet jälleen valtasi pelko. Tuo vihainen härkä ja nuo hullut koirat — eihän voinut tarkoin tietää. Hän päätti ajatella asiaa ensi sunnuntaihin asti.

Mutta valkoinen talo ei antanut hänelle lepoa. Joka kerta kun hän kulki nummen poikki, kysyi hän itseltänsä, miksi tie kartanoon olisi vaarallisempi kuin tie kouluun. Maantie kyllä kulki läpi synkän kuusimetsän, ja sellaisissa metsissä asustelee kaikellaisia kääpiöitä ja noitia, jopa susiakin, kuten satu Punahilkasta osoittaa, mutta jos hän menisi suoraan niityn poikki, niin hän näkisi yhä kodin ja olisi varma paluutiestä.

Valkoisessa talossa käyminen tuntui hänestä kunnianasialta, joka hänen tuli tehdä nyt, kun hän oli "suureksi" sukeunut, ja kun pelko hänessä uudestaan heräsi, niin hän soimasi itseänsä pelkuriksi. Se oli koulussa karkea solvaisusana.

Kun sunnuntai tuli, oli hän lujasti päättänyt tehdä matkan. Hän pujahti aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin pääsi isän niittyjen poikki suoraan valkoista taloa kohden.

Aita tuli vastaan, hän kiipesi sen yli helposti, sitten palanen outoa kangasmaata, jossa hän ei koskaan ollut käynyt. Mutta ei hän sielläkään tavannut mitään vaarallista. Kanervat välkkyivät auringonpaisteessa, kuivuneet kissankäpälät narskuivat hänen jalkainsa alla, ja lämmin tuuli puhalteli häntä vastaan. Hän yritti viheltää, mutta sai nytkin äänen ainoastaan henkeä sisään vetämällä. Tämä hävetti häntä, ja hän tunsi itsensä nöyryytetyksi.

Sitten tuli vastaan suo, joka sekin kuului hänen isänsä tiluksiin. Isä puhui usein ryhtyvänsä nostamaan siitä polttoturvetta, mutta hän tahtoi tehdä yrityksen suuremmoiseksi, ja siihen häneltä puuttui rahoja.

Paul vaipui suohon nilkkoihin asti ja nyt vasta hän tuli ajatelleeksi, että uudet saappaat ehkä likaantuisivat. Hän pelästyi, sillä hän muisti äidin sanat:

— Varo niitä hyvin, poikani, sillä minä olen koonnut niiden hinnan säästetyistä maitorahoista.

Uusi samettinuttu oli hänellä myöskin yllä, koska oli sunnuntai. Hän katseli kiiltäviin silkkinauhoihin ja oli hetkisen kahden vaiheella, pitäisikö kääntymän kotiin, ei samettinutun tähden, ei, vaan jottei äiti pahastuisi.

— Mutta ehkäpä pääsen eheänä perille, ajatteli hän ja alkoi juosta eteenpäin.

Maa keinui hänen jalkainsa alla, ja joka askeleella kuului moiskaus niinkuin mäntää kirnusta vedettäessä.

Sitten hän saapui mustalle syvänteelle, jonka reunoilla valkountuiset käensilmät kukkivat, ja sen veden pinnalla uiskenteli ruosteenkarvainen lima. Hän kiersi sen varovaisesti, joutui siten kyllä märkään lettoon, mutta pääsi lopuksi kuitenkin kuivalle maalle. Saappaat kyllä olivat likaantuneet, mutta ehkä hän voisi ne salaa pestä kaivolla.

Hän kulki eteenpäin. Vihellyshalu oli häneltä mennyt, ja mitä korkeammaksi valkoinen talo yleni pensaikosta, sitä tukalammalta alkoi hänestä tuntua. Hän saattoi jo eroittaa jonkinlaisen aitauksen, joka ympäröitsi puita, ja oksien välistä hän näki pitkän, matalan rakennuksen, jota hän ei etäämpää koskaan ollut huomannut, sen takana vielä toisenkin ja pimeässä luolassa korkealle leimuvan liekin. Se oli varmaankin paja — mutta tehdäänkö siellä työtä sunnuntaisinkin?

Hänet valtasi sanomaton halu itkeä, ja kun hän eteensä katsomatta juosta pyyhälti, niin kyynelet tunkeutuivat silmistä.

Äkkiä hän huomasi leveän ojan, joka oli reunoja myöten vettä täynnä. Hän tiesi kyllä, ettei hän voisi hypätä sen ylitse, mutta uhma pakoitti hänet tekemään hypyn, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loiskahti paksu, likainen vesi hänen ylitsensä.

Läpimärkänä, mudan ja leväkasvien peittämänä hän jälleen pääsi maihin.

Hän koitti kuivata vaatteitaan, asettui nurmelle istumaan ja katseli valkoiseen taloon päin. Kaikki rohkeus oli mennyt, ja kun häntä alkoi viluttaakin, käveli hän suruisena ja vitkalleen kotiin päin.

IV.

Seuraava kesä toi Meyhöferin kotiin paljasta surua ja hätää. Edellinen omistaja oli irtisanonut kiinnityksensä, eikä ollut toivetta saada mistään lainatuksi tarvittavaa summaa, Meyhöfer kävi joka viikko kolme, neljä kertaa kaupungissa ja tuli myöhään iltaisin päihtyneenä kotiin. Usein hän viipyi yönkin.

Elisabet rouva istui silloin vuoteellansa ja tuijotti pimeyteen. Paul heräsi usein hänen hiljaisista nyyhkytyksistään. Hän makasi ensin hetkisen aivan hiljaa, sillä hän ei tahtonut ilmaista olevansa hereillä, mutta lopuksi hän alkoi itkeä.

Silloin äiti vaikeni, mutta jos Paul ei ollenkaan ottanut lakatakseen, nousi hän ylös, suuteli häntä ja silitti hänen poskiaan tai sanoi:

— Tule tänne poikani!

Paul hypähti silloin ylös, pujahti äidin vuoteeseen ja kietoen kätensä hänen kaulaansa nukkui jälleen.

Isä kuritti häntä usein. Harvoin hän tiesi minkätähden, mutta hän otti vastaan lyönnit ikäänkuin aivan luonnollisena asiana.

Eräänä päivänä hän kuuli isän toruvan äitiä.

— Älä vetistele, senkin itkupussi, sanoi hän. Sinä olet täällä maailmassa vain lisätäksesi minun kurjuuttani.

— Mutta Max, vastasi äiti sävyisästi, tahdotko kieltää omaisiasi kantamasta onnettomuutta yhdessä sinun kanssasi. Eikö meidän tule sitä kiinteämmin toisiimme liittyä, kun vastukset meitä kohtaavat.

Silloin hänen mielensä lauhtui, hän kehui äitiä kunnon vaimoksensa ja antoi itsellensä haukkumanimiä.

Elisabet rouva koetti rauhoittaa häntä, pyysi luottamaan häneen ja olemaan urhoollinen.

— Niin, urhoollinen — urhoollinen! kiljui mies joutuen raivoihin uudelleen. Teidän naisten on helppo puhua urhoollisuudesta. Te istutte kotona ja levitätte nöyrinä esiliinanne ottaaksenne vastaan helmaanne onnen tai onnettomuuden, niinkuin taivas sen sallii; mutta meidän miesten täytyy astua ulos katkeraan elämään, meidän täytyy taistella ja ponnistella ja joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa. Menkää männikköön kehoituksinenne! Urhoollinen, niin, niin — urhoollinen!

Sitten hän meni ulos jymyävin askelin ja käski valjastaa vaunujen eteen tehdäksensä tavanmukaisen kaupunkimatkansa.

Kotiin tultuansa ja maattuaan pois kohmelonsa hän sanoi:

— Niin — nyt on viimeinenkin toivo mennyt. Tuo kirottu juutalainen, joka lupasi lainata minulle rahaa 25:llä prosentilla, selittää, ettei hän tahdo olla minun kanssani missään tekemisissä. No, olkoon ilman... Annan mennä hänen vaikka hiiteen... Ja Mikonpäivästä saamme lähteä kerjuulle, sillä tällä kertaa ei jää niin ropoakaan jälelle. Mutta sen sanon sinulle, tällä kertaa en kestä kolausta, — kunnian miehen täytyy pitää arvostaan, ja jos jonakin kauniina päivänä näette minun orressa riippuvan, niin älkää ihmetelkö.

Äiti parkaisi kauhusta ja kiersi käsivartensa miehensä kaulaan.

— No, no, rauhoitteli tämä, en nyt toki niin pahasti tarkoittanut. Te naiset olette sentään raukkoja... Paljas sana voi paiskata teidät maahan!

Arkana vetäytyi äiti takaisin, mutta kun isä oli mennyt ulos, asettui äiti ikkunan luo istumaan ja seurasi häntä tuskaisin katsein, ikäänkuin tämä jo olisi tahtonut surmata itsensä. Ajoittain kävi väristys hänen lävitsensä, ikäänkuin hän palelisi...

Seuraavana yönä huomasi Paul herätessään, että äiti nousi vuoteeltansa, puki hameen yllensä ja meni ikkunan luo, mistä saattoi nähdä valkoisen talon. Oli kirkas kuutamo — ehkäpä hän todella katseli sinne. Pari tuntia hän istui siinä herkeämättä tuijottaen ulos. — Paul ei liikahtanutkaan, ja kun äiti päivän koittaessa palasi pois ikkunan äärestä ja tuli lastensa vuoteiden luo, niin Paul painoi silmänsä kiinni ollen nukkuvinansa. Äiti suuteli ensin kaksoisia, jotka nukkuivat toisiansa syleillen, sitten hän tuli Paulin luo ja kuiskasi hänen puoleensa kumartuneena:

— Jumala antakoon minulle voimia! Niin täytyy käydä...

Silloin Paul aavisti, että jotakin erinomaista oli tulossa.

Kun hän seuraavana iltapäivänä palasi koulusta, niin hän näki äidin pyhävaatteisiin puettuna istuvan lehtimajassa. Hänen poskensa olivat tavallista kalpeammat, ja helmaan vaipuneet kädet vapisivat.

Äiti näkyi odottaneen häntä, sillä hän huoahti keventyneenä nähdessään Paulin lähestyvän.

Lähdetkö pois, äiti? kysyi hän ihmetellen.

— Lähden, poikani, vastasi äiti, ja sinä tulet mukaan.

— Kyläänkö, äiti?

— Ei, poikani — hänen äänensä vavahteli — ei kylään — sinun täytyy ottaa yllesi pyhävaatteet - samettinuttu on kyllä turmeltunut — mutta minä olen poistanut tahrat harmaasta takistasi — se kelpaa vielä — ja saappaat sinun täytyy puhdistaa — mutta nopeasti...

— Mihinkä sitten menemme, äiti? Äiti sulki pojan syliinsä ja kuiskasi:

— Valkoiseen taloon!

Paul tunsi kuuman viiman lämmittävän hänen verensä; riemu, joka pyrki kuohumaan ulos sydämestä, oli hänet tukahuttaa. Hän hyppäsi äidin polvelle ja suuteli häntä hurjasti.

— Mutta sinä et saa siitä kenellekään puhua, kuiskaili äiti, et kenellekään — ymmärrätkö?

Poika nyökkäsi vakavasti päätään. Älykäs mieshän hän oli. Hän kyllä käsitti, mistä oli kysymys.

— Ja nyt pane päällesi — nopeasti.

Paul juoksi portaita ylös vaatekammioon — ja yhtäkkiä — millä askeleella se oli, sitä hän ei koskaan selville saanut, — vingahti pitkä, kimeä ääni hänen huuliltaan; ei enää ollut epäilemistä — hän osasi viheltää. Hän koetti toisen ja kolmannen kerran — mainiosti kävi.

— Kun hän täydessä asussa palasi äidin luo, huusi hän riemuiten:

— Äiti, minä osaan viheltää!

Ja hän ihmetteli, että äiti pani niin vähän arvoa hänen taiteeseensa. Tämä vain korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:

— Onnellinen lapsuuden aika!

Sitten hän tarttui Paulin käteen, ja matka alkoi. Kun he olivat saapuneet pimeään kuusimetsään, missä sudet ja tontut asustivat, oli Paul jo valmiiksi harjoitellut laulun "Tulee lentäen lintu", ja kun he jälleen tulivat aukealle, saattoi hän olla varma, että myöskin "Voitonseppele" meni kuin vettä vain.

Äiti katseli häneen alakuloisesti hymyillen; jokainen kimakka ääni vihloi hänen korviaan, mutta hän ei sanonut mitään.

He olivat jo aivan lähellä valkoista taloa. Paul ei enää ollut kiintynyt uuteen taiteeseensa; hänellä oli kylläksi katselemista.

Ensin he kohtasivat korkean, punaisen tiilimuurin ja portin, jonka patsaiden päissä oli kaksi kivistä palloa, sitten avaran, ruohoa kasvavan pihamaan, jossa seisoi rivittäin vaunuja ja jota neljältä sivulta ympäröitsivät pitkät, harmaat talousrakennukset. — Keskellä oli orapihlajarivin reunustama lammikon tapainen, jossa ankat rääkyttivät.

— Mutta missä on valkoinen talo, äiti? kysyi Paul, jota tämä kaikki ei ollenkaan miellyttänyt.

— Puutarhan takana, vastasi äiti. Hänen äänensä kuului omituisen käheältä, ja hän pusersi kädellään pojan kättä, niin että tämä oli parkaista. Nyt he saapuivat puutarhaan, ja Paul näki edessään vaatimattoman kaksikerroksisen rakennuksen, jota yltympäri lehmukset varjostivat. Mitään merkillistä ei siinä ollut. Ei se edes ollut niin valkoinenkaan kuin oli etäältä näyttänyt.

— Onko se tuo? kysyi Paul pitkäveteisesti.

— On, se se on! vastasi äiti.

— Ja missä ovat lasipallot ja aurinkokello? kysyi Paul.

Häntä alkoi äkkiä itkettää. Hän oli kuvitellut kaikki tuhat kertaa kauniimmaksi; jos hän vielä pettyisi lasipallojen ja aurinkokellonkin suhteen — silloin häipyisi olemattomiin koko ihmeellisyys.

Samassa syöksyi kaksi sysimustaa newfoundlandilaista koiraa heitä vastaan kumeasti haukkuen. Paul pakeni äidin turviin ja alkoi itkeä.

— Kaaro! Neero! huusi hieno lapsenääni etehisen ovelta, ja molemmat hirviöt iloisesti ulvahtaen juoksivat heti ääntä kohden.

Pieni tyttö, pienempi kuin Paul, punakukkaisessa hameessa, jonka ympäri oli kirjava vyöhyt kiedottu, tuli vieraita vastaan. Hänellä oli pitkät, kullankeltaiset hiukset, jotka olivat kaarekkaalla kammalla nostetut otsalta, ja hieno, kapea nenä, jota hän piti hieman pystyssä.

— Haluatteko puhutella äitiä? kysyi hän vienolla äänellä ja hymyili.

— Onko sinun nimesi Elisabet, lapseni? kysyi äiti vastaukseksi.

— On, minun nimeni on Elisabet.

Äiti teki liikkeen ottaaksensa vieraan lapsen syliinsä, mutta hillitsi itsensä ja sanoi:

— Tahdotko viedä meidät äitisi luo? — Äiti on puistossa — hän juo kahvia, sanoi pienoinen painavasti, — käydään rakennuksen ympäri, sillä jos auringon puolella avaa ovet, tulee kohta niin paljon kärpäsiä sisään.

Äiti hymyili, Paul ihmetteli, ettei tuo kotona koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanut.

Hän on paljon viisaampi kuin minä, ajatteli hän.

Nyt he tulivat puistoon sisään. Se oli paljon kauniimpi ja suurempi kuin Meyhöferin talossa, mutta aurinkokellosta ei näkynyt vilaustakaan. Paulilla oli siitä hyvin hämärä käsitys; hän oli kuvitellut sitä suureksi, kultaiseksi torniksi, jonka huipussa ympyriäinen, säkenöivä auringon kehä oli numerotauluna.

— Missä sitten on aurinkokello? kysyi hän.

— Sen minä näytän sinulle sittemmin, sanoi pikku tyttö innokkaasti.

Pitkä, solakka nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja huulilla sanomattoman lempeä hymyily, astui lehtimajasta heitä vastaan.

Huudahtaen heittäysi äiti hänen rintaansa vasten ja itki ääneen.

— Jumalalle kiitos, että kerran sain teidät luokseni, sanoi vieras nainen ja suuteli äitiä otsaan ja poskille. Uskokaa, nyt tulee kaikki hyväksi! Sanokaa vain minulle, mikä teitä painaa, ja olisipa ihme, jollen apua tietäisi.

Äiti kuivasi silmänsä ja hymyili.

— Oi, ilostahan minä vain itken, sanoi hän. Tunnen itseni jo niin vapaaksi, niin keveäksi, kun olen teidän läheisyydessänne — olen ikävöinyt teitä niin suuresti.

— Ettekö tosiaankaan voinut tulla tänne? Äiti pudisti surullisesti päätään.

— Vaimo raukka, sanoi vieras rouva, ja molemmat naiset katselivat kauan toisiansa silmiin.

— Ja tämä sitten kai on minun kummipoikani? sanoi rouva viitaten Pauliin, joka piteli äidin hameesta ja imi peukaloansa.

— Hyi, ota sormi pois suusta! sanoi äiti.