Part 3

Ja kaunis, ystävällinen rouva nosti hänet syliinsä, antoi hänelle teelusikallisen hunajaa — "esimauksi", sanoi hän, — ja kyseli häneltä sisarista, kouluista ja sellaisista asioista, joihin ei ollut vaikea vastata, niin että Paul viimein tunsi itsensä melkein kotiutuneeksi hänen sylissään.

— Ja mitä kaikkea sinä sitten osaat, sinä "pikku mies"? kysyi hän lopuksi.

— Minä osaan viheltää! vastasi poika uljaasti. Ystävällinen rouva nauroi ääneensä ja sanoi:

— No, vihellä sitten jotakin!

Paul veti huulensa suppuun ja yritti viheltää, mutta ei käynyt — hän oli jälleen unhottanut taitonsa.

Silloin nauroivat kaikki, ystävällinen rouva, pikku tyttö ja äitikin; mutta Paulille tulivat häpeästä kyynelet silmiin, hän riuhtoi käsillään ja jaloillaan, niin että rouva antoi hänen liukua sylistään maahan, ja äiti sanoi toruen:

— Sinä olet vallaton, Paul!

Mutta Paul meni pensaiden taakse ja itki, kunnes pikku tyttö tuli hänen luoksensa ja sanoi:

— Et saa sillä lailla tehdä. — Jumala ei pidä pahoista lapsista.

Silloin hän häpesi jälleen ja pyyhkäisi käsin silmänsä kuiviksi.

— Ja nyt tahdon näyttää sinulle aurinkokellonkin, sanoi lapsi.

— Niin, ja lasipallot! lausui Paul.

— Ne ovat aikoja sitten menneet rikki, vastasi tyttö; toiseen heittivät viime keväänä kiven ja toisen on myrsky paiskannut kappaleiksi.

Ja sitten hän näytti paikat, missä ne olivat olleet.

— Ja tässä on aurinkokello, jatkoi tyttö.

— Missä? kysyi Paul ihmetellen ja katseli ympärilleen.

He seisoivat harmaan, mitättömän paalun edessä, jonka päähän oli asetettu jonkinlainen puutaulu. Tyttö nauroi ja sanoi, että se se oli.

— Hyi semmoista! vastasi poika harmistuneena; sinä teet minusta pilkkaa.

— Minkätähden sinusta pilkkaa tekisin? sanoi tyttö. Ethän sinä ole minulle mitään pahaa tehnyt.

Ja sitten hän vakuutti vielä kerran, että heidän edessään oli aurinkokello eikä mikään muu; ja hän näytti Paulille viisarinkin, pahanpäiväisen, ruostuneen läkkipuikon, joka oli taulun keskipisteessä ja loi juuri varjonsa kuuden numeroon, joka muiden lukujen muassa oli tauluun piirretty.

— Oi, kuinka mitätöntä! sanoi Paul ja kääntyi pois. Aurinkokello valkoisen talon puutarhassa oli hänen elämänsä ensimäinen suuri pettymys.

Kun hän uuden ystävättärensä kanssa palasi lehtimajaan, kohtasi hän siellä suuren, leveähartiaisen herran, jolla oli mahtava parta ja jonka silmistä näytti leiskuvan tulta. Puettuna hän oli harmaaseen metsästysnuttuun.

— Kuka tuo on? kysyi Paul peloissaan piiloutuen ystävättärensä taakse.

Tyttö nauroi ja vastasi:

— Se on minun isäni; ei sinun tarvitse pelätä häntä.

Ja iloisesti huudahtaen hyppäsi tyttö vieraan miehen syliin. Silloin Paul itsekseen ajatteli, uskaltaisiko hän milloinkaan juosta isänsä syliin, ja tuli siihen päätökseen, etteivät kaikki isät olleetkaan yhtäläisiä. Metsästysnuttuun puettu mies hyväili pientä tyttöään, suuteli häntä poskille ja antoi hänen ratsastaa polvellansa.

— Katsopas — Elisabet on saanut leikkikumppanin! sanoi ystävällinen rouva ja osoitti Pauliin, joka lehvistöön piiloutuneena katseli ujosti lehtimajaan.

— Tule esiin, poikani! huusi mies iloisesti ja napsautteli sormiansa.

— Tule — täällä on toisella polvella vielä sinullekin sija! huusi tyttö, ja kun Paul, äitiinsä kysyväisesti katsoen, hiipi lähemmäksi, tarttui vieras mies häneen kiinni, asetti hänet toiselle polvellensa, ja siinäkös kilparatsastus alkoi.

Paulin pelko oli kadonnut, ja kun tuoreita leivoksia tuotiin pöydälle, niin hän otti kainostelematta osansa. Äiti siveli hänen hiuksiansa ja kielsi häntä turmelemasta vatsaansa. Hän puhui hyvin hiljaisella äänellä ja piti silmänsä yhäti maahan luotuina. Sitten lapset saivat mennä pensaista karviasmarjoja poimimaan.

— Onko sinun nimesi todellakin Elisabet? kysyi Paul toveriltansa, ja kun tämä vastasi myöntäen, ihmetteli hän, että tytöllä oli sama nimi kuin hänen äidillänsä.

— Minähän olen hänen nimensä mukaan ristitty, sanoi tyttö; äitisihän on minun kummini.

— Minkätähden hän sitten ei suudellut sinua? kysyi Paul.

— En tiedä, vastasi Elisabet surullisesti; ehkä hän ei pidä minusta.

Eihän kumpikaan heistä saattanut ajatella, ettei Paulin äidillä ollut rohkeutta siihen. — — —

Alkoi jo hämärtää, kun lapset huudettiin takaisin.

Meidän täytyy lähteä kotiin, sanoi äiti.

Paul kävi alakuloiseksi, sillä nyt vasta hän rupesi viihtymään. Äiti korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:

— Suutele nyt kättä ja kiitä!

Paul teki työtä käskettyä, ystävällinen rouva suuteli häntä otsalle, ja metsästysnuttuun puettu herra nosti hänet niin korkealle, että hän luuli jo lentävänsä.

Ja nyt otti äiti Elisabetin syliinsä, suuteli häntä useampia kertoja huulille ja poskille ja sanoi:

— Palkitkoon taivas sinulle, lapsi, mitä vanhempasi ovat kummillesi tehneet!

Raskas taakka näkyi vierineen pois hänen mielestänsä; hän hengitti vapaammin, ja hänen silmänsä loistivat.

Elisabet ja hänen vanhempansa saattoivat vieraitansa pihaportille asti; kun äiti siellä vielä kerran sanoi jäähyväiset ja puhui sen ohessa paljon palkitsemisesta ja taivaan siunauksesta, katkaisi iloinen kartanon herra hänen puheensa ja sanoi, ettei asiasta semmoisesta kannattaisi puhua ja ettei maksanut vaivaa siitä kiittää.

Ja ystävällinen rouva suuteli äitiä sydämellisesti ja pyysi häntä hyvin pian tulemaan uudestansa, tai lähettämään ainakin lapsensa.

Äiti hymyili alakuloisesti ja oli vaiti.

Elisabet sai tulla vielä pari askelta edemmäksi, sitten hän niiasi jäähyväisiksi.

Paulin mieli kävi raskaaksi. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut vielä jotakin sanomista tytölle; sentähden hän juoksi Elisabetin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Kuuletko, minä osaan kumminkin viheltää!

* * * * *

Kun äiti ja poika pääsivät metsään, yllätti heidät yö. Tuli pilkkopimeä, mutta Paul ei pelännyt ensinkään. Olisi nyt susi tullut tielle, kyllä hän olisi opettanut, mitä keppi on.

Äiti ei puhunut sanaakaan; hänen kätensä, joka piteli Paulin kättä, oli tulikuuma, ja hänen hengityksensä oli kuin huokailemista.

Heidän tullessaan aukealle teki kuu nousuansa taivaan rannalla vaaleana ja suurena. Sinertävä harso peitti seudun. Nummiruoho ja kataja tuoksuivat. Siellä täällä sirkutti joku pikku lintu.

Äiti istuutui ojan reunalle ja katseli onnettomaan kotiinsa päin, jolle hän kaikki surunsa omisti. Rakennusten hahmoviivat näkyivät hämärinä. Keittiöstä kiilui yksinäinen valkea.

Yhtäkkiä hän levitti kätensä ja huudahti yön hiljaisuuteen:

— Oi, nyt olen onnellinen!

Paul hiipi levottomana likemmäksi äitiänsä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut häneltä sellaista huudahdusta. Hän oli niin tottunut äidin kyyneliin ja suruihin, että tämä riemunpurkaus häntä miltei kammotti.

Ja samalla johtui hänen mieleensä ajatus: mitä isä sanoo tästä matkasta? Varmaankin hän toruu äitiä ja on paha häntä kohtaan vielä enemmän kuin tavallisesti. Synkkä uhma valtasi hänet, hän puri hammasta, sitten hän lohduttavasti hyväili ja suuteli äidin kättä ja sanoi:

— Hän ei uskalla tehdä sinulle pahaa!

— Kuka? sanoi äiti värähtäen.

— Isä, vastasi poika hiljaa ja epäröivästi.

Äiti huokasi syvään, mutta ei vastannut mitään; ääneti ja alakuloisina he jatkoivat matkaansa.

Harmaa hengetär oli liidellyt heidän tiensä poikki ja turmellut riemun hetken. Ja se oli viimeinen riemun hetki, minkä kohtalo Elisabet rouvalle enää soi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli puolisoiden kesken ankara ottelu. Meyhöfer sanoi vaimoltansa puuttuvan kunnian ja velvollisuuden tuntoa. Hänen kerjuumatkansa oli köyhyyteen liittänyt vielä häpeänkin, sanoi mies.

Mutta rahat hän otti.

V.

Vuodet kuluivat.

Paulista tuli hiljainen, vaatimaton poika, jolla oli ujo katse ja kömpelöt liikkeet.

Enimmäksensä hän oleskeli yksinänsä ja pitäessään silmällä kaksoisia hän saattoi tuntikausia istua ja veistellä puupalasta sanomatta sanaakaan. Hän oli vanhus lapseksi, vähäpätöisyyksistäkin huolehtiva ja mietiskelevä luonne.

Hän ei edes koulussakaan seurustellut ikäisiensä kanssa. Ei hän heitä tahallisesti karttanut, vaan päinvastoin oli heille mielellänsä avuksi, ja olipa useiden tapana aamusilla ennen rukousta kirjoittaa laskuesimerkkinsä tai ainekyhäyksensä hänen vihostansa. Mutta heidän harrastuksensa eivät olleet hänen harrastuksiansa, ja sentähden ei mitään likempää ystävyyttä voinut syntyä.

Selkäsaunoja hän sai runsaasti. Varsinkin Erdmann veljesten tähden hänellä oli paljon kärsimyksiä. Nämä kaksi vikkelää, vallatonta poikaa olivat voimiensa ja urhoutensa tähden sekä rakastetut että pelätyt, ja he olivat tyhjentymättömät keksimään uusia kujeita, jotka katkeroittivat Paulin elämän. He lennättivät hänen vihkonsa uunille, ajoivat hänen laukkuunsa hiekkaa, pistivät hänen lakkiinsa kepin pystyyn ja laskivat sen sitten veneenä uimaan virtaa myöten. Tavallisesti hän kärsi kaikki levollisesti, ainoastaan pari kertaa hänet valtasi hillitön raivo. Silloin hän puri ja kynsi kuin mielipuoli, niin että häntä vahvemmatkin toverit pötkivät pakoon. Ensimäisellä kerralla oli eräs pojista sanonut hänen isäänsä juomariksi, ja toisella kerralla tahdottiin hän erään pienen tytön kanssa sulkea pimeään navettaan.

Jälkeenpäin hän häpesi ja pyysi anteeksi. Mutta silloin vasta hänelle naurettiin, ja saavutettu kunnioitus hävisi kuin tuhka tuuleen.

Koulutyö kävi häneltä hyvin hitaasti. Tehtävään, jonka toverit suorittivat neljännestunnissa, meni häneltä tunti tai kaksi. Mutta sittenpä olikin hänen kirjoituksensa kuin painettua, ja hänen laskuissaan ei koskaan ollut virhettä.

Mikään työ ei kuitenkaan ollut hänestä kyllin hyvää, ja usein näki äiti, kuinka hän öisin salaa nousi vuoteeltaan pelätessänsä unohtaneensa ulkoläksynsä.

Ei ollut ajattelemistakaan, että hän veljien tavoin pantaisiin korkeampaan kouluun. Äiti kyllä oli jonkun aikaa tuuminut, että Paul saisi seurata vanhempien jälessä, sitten kun nämä saavat ylioppilastutkintonsa suoritetuksi, sillä äidinsydämelle tuntui raskaalta, että Paul jäisi toisista jälemmäksi; mutta lopuksi hän jätti tämän tuuman. Ja niin kai paras olikin. Paul ei itse koskaan ollut muuta odottanutkaan. Hän piti itseänsä alhaisempana olentona kuin veljensä eikä enää ajatellut heidän kaltaiseksensa tulemista. Kun he tulivat kotiin lupa-ajoiksi samettilakki painettuna liehuvaan tukkaan ja kirjava nauha sidottuna vinoon rinnan yli — sillä he kuuluivat erääseen kiellettyyn oppilasyhdistykseen — niin hän katseli heihin kuin jonkun korkeamman maailman olentoihin. Ahneesti hän kuunteli, kun veljet keskenänsä puhelivat Sallustiuksesta ja Cicerosta ja Aiskyloksen näytelmistä — ja he puhuivat usein niistä tehdäksensä häneen mahtavamman vaikutuksen. Hänen suurimman ihmettelynsä esineenä oli kuitenkin paksu kirja, jonka kanteen oli painettu sana "Logaritmitauluja" ja joka sisälsi paljaita numeroita ensimäisestä sivusta viimeiseen asti. Häntä oikein pyörrytti katsellessaan noita pitkiin, tiheisiin riveihin järjestettyjä numeroita. Kuinka oppinut se mahtoi olla, jolla tuo kaikki oli päässä, sanoi hän itseksensä silitellen kirjan kansia, sillä hän luuli, että kaikki nuo luvut piti opittaman ulkoa.

Veljet olivat erinomaisen ystävälliset ja alentuvaiset häntä kohtaan; jos he jotakin halusivat, satuloidun hevosen tai lasin oikein väkevää totia, niin he luottavaisesti kääntyivät hänen puoleensa, ja hän tunsi itsensä suuresti kunnioitetuksi saadessaan tarjota heille apuansa.

Talossa hän tunsi kaikki, ikäänkuin hän olisi ollut itse isäntä; kodin puuhat ja askareet, ne olivat hänen mielenkiintonsa esineenä.

Mikä se hänet niin varhain oli kypsyttänyt? Sekö, että yksinäinen äiti oli tarvinnut hänen apuansa ja pian hänelle kaikki huolensa ilmaissut? Vai hänen mietiskelevä, pyrkivä, tulevaisuuteen tähtäilevä henkensäkö sen oli saanut aikaan.

Usein kun hän istui mietteissään kyynärpäät pöydän varassa — liikkeissäänkin ja ulkonaisessa esiintymisessään hän oli kuin täysikasvuinen —, siveli äiti kovalla, känsäytyneellä kädellään hänen otsaansa ja poskiansa ja sanoi:

— Näytä iloiselta poikani! Ole iloinen, niin kauvan kuin sinulla ei vielä ole suruja!

Oi, niitä hänellä oli kylläksi! Surut kuuluivat hänen olemukseensa niinkuin liha ja veri. — Löydettäisiinkö huomenna kana, joka tänään katosi, parantaisiko hevosen voide, jota isä eilen toi kaupungista? Olivatko heinät jo kyllin kuivia, ennenkuin ne käännettiin, ja ehtisivätkö kottaraiset katonharjan alla kasvattaa poikasensa suuriksi, ennenkuin kissa ne kaappaisi? Kaikkia hän ajatteli. Huoli oli hänelle synnynnäistä; itsestään hän vain ei huolehtinut.

Jota vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka huonoa isän talonpito oli, ja usein tunkeutui hänen rinnastansa huokaus: Oi, olisinpa vaan suuri! Luonnollista oli, että hän peläten isän vihanpurkauksia ei laskenut arveluitansa kuuluville, ja jos hän joskus uskalsi tuoda esiin mietteitään äidille, niin tämä peloissaan katseli ympärilleen ja suhahti hätääntyneenä: Ole vaiti!

Ja kuitenkin isä varsin hyvin huomasi, mitä pojan mielessä liikkui. Hän oli antanut hänelle pilkkanimen "nurkkiennuuskija" ja kiusoitteli Paulia sillä, milloin vain hänet tapasi. Hyvinä hetkinään luonnollisesti. Pahoina hän taas antoi pojalle selkään — kyynärpuulla, piiskan varrella, vyöhihnalla — mikä vain käteen sattui. Mutta enimmin Paul pelkäsi isänsä kättä, jonka lyönnit koskivat kipeämmin kuin maailman kaikki kepit. Isällä oli omituinen tapa antaa korvapuusteja. Hän sivalsi kämmenen ulkosivulla, niin että kynnet ja rystöt tekivät poskeen sinimarjoja. Tällaisia korvapuusteja hän sanoi "poskienlohduttajiksi", ja kun hän halusi Paulia kurittaa, niin hän huusi hänelle ystävällisellä äänellä: Tule tänne poikani, niin lohdutan sinua.

Kun Paul oli saanut lyöntinsä, juoksi hän tavallisesti ulos niitylle väristen häpeästä ja kivusta; pidättääksensä kyyneliä hän veti kasvojansa irviin, pui nyrkkiään ja — vihelsi.

Vihellyksessä hän ilmaisi sekä kaipauksensa ja lapselliset unelmansa että vihansa ja suuttumuksensa. Tunteet, joihin hän ei löytänyt muuta ilmaisukeinoa, joihin häneltä puuttui sanoja, vieläpä ajatuksiakin, vihelsi hän, yksinänsä ollen, rohkeasti ja ujostelematta ilmoille. Sillä tavoin hän sorretulle, pelokkaalle hengellensä hankki ilmaa. Kokonaisia symfonioita hän vihelteli — alku oli kimeä ja vihlova, sitten sävel kävi yhä vienommaksi ja vienommaksi ja suli lopuksi surumielisen kaihoavaksi.

Ei kukaan aavistanut, mitä taidetta hän yksinäisyydessä harjoitti ja kuinka usein hän siitä sai lohtua ja mielenylennystä, ei äitikään. Sittenkuin hän kerran eräänä talvi-iltana äidistä välittämättä oli hiljaa itseksensä vihellellyt ja nähnyt äitinsä puhkeavan kyyneliin, ei hän enää sitä tehnyt, kun tämä oli läheisyydessä. Paul luuli että vihellys vaivasi äitiä; hän ei aavistanut, mikä voima hänelle noissa sävelissä oli annettu.

Välisti vain, kun hän katseli valkoiseen taloon päin, hän oli ylpeä siitä, että hän kuitenkin oli oppinut viheltämään, ja kun hänestä joskus joku kuvitelma tuntui erityisen onnistuneelta, niin hän ajatteli itseksensä:

— Kuka tietää, nauraisitteko minulle, jos tämän kuulisitte?

Mutta hän ei ollut tavannut ketään valkoisen talon asukkaista.

VI.

Viime aikoina oli herra Meyhöferin mielessä liikkunut suuria aikeita. Hän oli keksinyt, että turvesuosta, joka ympäröitsi hänen taloansa, voisi saada varman tulolähteen. Jo kaksi tai kolme kertaa, kun pula oli ollut pahin, oli hän viimeisenä hätäkeinona väännättänyt turpeita ja lähettänyt kerrallaan viisi rataskuormaa kaupunkiin. Salaa, aivan salaa — sillä hän oli liian ylpeä olemaan "tavallinen turvemoukka". Hänen renkinsä olivat silloin joka kerta tuoneet kotiin kaksikymmentä, jopa viisikolmattakin markkaa puhdasta rahaa ja kertoneet, että sillä tavalla saisi paljon enemmänkin rahaa ansaituksi, koska musta, luja turve oli hyvin haluttua tavaraa kaupassa.

Mutta Meyhöfer ei taipunut tällä tapaa käyttämään suota hyväksensä. — En koskaan ryhdy mitättömyyksiin, sanoi hän; minä tahdon mieluummin hävitä suurissa asioissa kuin voittaa pienissä, — ja sitä sanoessaan hän löi rintaansa kuin sankari.

Mutta suo ei antanut hänelle lepoa. — Tapahtuipa että syyskuussa erään harvinaisen hyvän vuodentulon jälkeen Löb Levy, kaikkien velkaisten tilanomistajain nöyrä ystävä, näyttäytyi pari kolme kertaa viikossa Meyhöferin talossa ja puheli isännän kanssa paljon. Elisabet rouva vapisi pelosta aina kun juutalainen rasvantahmeassa kauhtanassaan ilmestyi veräjälle; hän asettui ikkunan luo istumaan ja seurasi tarkkaavaisesti kaikkia keskustelevien liikkeitä. Jos hän näki miehensä kasvojen käyvän miettiväisiksi, niin jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, ja vasta kun mies nauroi, uskalsi hänkin keveämmin hengittää.

Hän aavisti ettei mitään hyvää ollut tekeillä, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mieheltänsä, mitä yhteisiä asioita hänellä oli tuon koronkiskurin kanssa. Mutta pian ne tulivatkin selville.

Eräänä iltapäivänä Paul näki eriskummallisen pyöräpelin kaupungista päin tulla lonkuttavan tietä myöten. Etäältä se näytti pyörillä kulkevalta suurelta, mustalta pesukattilalta. Jokin savupiipun tapainen törrötti siinä pystyssä ja kumarteli kuin ystävällisesti tervehtivä mies oikealle ja vasemmalle pyörien huojuessa kuoppaisella tiellä. Paul katseli kummitusta hetkisen ja juoksi sitten äidin luo, kävi häntä kiinni hameesta ja veti kiireesti ovelle.

Äiti nosti kätensä ohimolle ja tähysteli tielle päin.

— Se on lokomobiili, selitti hän.

Paul ei tullut selityksestä viisaammaksi.

— Mikä on lokomobiili? kysyi hän.

— Se on höyrykone, jota voi kuljettaa paikasta paikkaan ja jollaisia suuret tilanomistajat pitävät puimakoneidensa käyttäjinä; sillä voi myöskin äestää ja kyntää, sillä sellaisella koneella on enemmän voimaa kuin kymmenellä hevosella.

— Mutta miksi sitä sitten tarvitsee kuljettaa hevosilla? kysyi Paul.

— Koska se ei itsestään voi mihinkään liikkua, oli vastaus.

Tätä ei poika ymmärtänyt; — joka tapauksessa, ajatteli hän, olisi suuri onni, jos voisi omistaa tuollaisen outonimisen kapineen — ja kun kerran tulemme rikkaiksi —

Samassa hyökkäsi isä huoneesta hyvin liikutettuna; toisessa jalassa hänellä oli tohveli ja toisessa saapas, ja kaulaliinan solmu oli niskassa.

— Ne tulevat, ne tulevat! huusi hän taputtaen käsiänsä, ja sitten hän kiersi käsivartensa äidin vyötäisille ja tanssitti häntä keskellä maantietä.

Äiti katsoi häneen levottomasti, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä: Mitä hullutuksia taas olet tehnyt? Mutta mies ei laskenut häntä irti, ennenkuin punahameiset, tummakiharaiset kaksoiset olivat juosseet paikalle puutarhasta. Silloin hän ryhtyi heihin, otti heidät käsivarrelleen, antoi heidän tanssia olkapäillään ja oli heittää heidät ojan yli, niin että äidin täytyi rukouksilla pyytää häntä lopettamaan hurjan leikkinsä.

— Niin te rääpäleet! huusi hän. Nyt riemuitaan ja tanssitaan, nyt on kaikki puute loppunut, — ensi keväänä mittaamme kultaa säkeillä.

Äiti katseli häntä sivulta päin, mutta ei sanonut mitään.

Hirviö tuli lähemmäksi. Paul seisoi liikahtamatta paikallaan ja oli paljaana silmänä. Vihdoin hän katsahti äitiin, joka näytti hyvin alakuloiselta. Ja Paulin valtasi epämääräinen pelko, ikäänkuin olisi itse paha henki taloon tulossa, mutta sitten hän muisti, että nyt hänen toiveensa juuri toteutui, ja hän päätti ystävällisesti ottaa vastaan mustan vieraan.

Rengit ja piiat olivat jättäneet toimensa. Koko talon väki oli kokoontunut piha-aidan luo katselemaan tuon kumman tuloa.

— Mutta sanopas, mitä sinä sillä teet? kysyi Elisabet rouva viimein puolisoltaan.

Tämä loi kysyjään säälivän katseen, sitten naurahti hän ja vastasi:

— Ajelen sillä huvikseni.

Elisabet rouva ei kysynyt enempää. Voudillensa Meyhöfer sitten selitti aikeensa; hän ryhtyy nyt valmistamaan polttoturvetta oikein suuren suunnitelman mukaan; leikkaus- ja paininkoneet ovat myös jo tulossa, ja huomenna voi ryhtyä työhön. Sitten hän käski voutinsa mennä kylään hankkimaan tarpeellisia työvoimia. Kymmenen miestä riittää aluksi, mutta pian kyllä tarvitaan kaksi- tai kolmekymmentäkin.

Elisabet rouva ravisti äänetönnä päätänsä ja meni sisään — juuri kun lokomobiili saapui veräjälle. Paul ei voinut kylliksensä katsella ja ihmetellä. Noiden keltaisten ruuvien ja veivien takana tuntui piilevän kokonainen maailma salaisuuksia, tulisija tuhkapesineen näytti tuon tulisen uunin suulta, jossa kolme pyhää miestä oli ylistysvirtensä laulanut, — ja savupiippu sitten nokikiehkuroineen ja nieluineen, joka näytti johdattavan mustaan pohjattomuuteen — — —!

Paul ei huomannut pientä korivaunua, joka seurasi lokomobiilin perässä — siinä ajoi Löb Levy, jolla oli punertava pörhöparta ja pienet räpyttävät silmät, — ei hän kuullut ajajien huutoa eikä pikku siskojen melua, jotka hyppivät pyörien vieressä kuin hullut. Hämmästyksestä jähmettyneenä hän seisoi paikallansa ymmärtämättä vieläkään, mitä ympärillä tapahtui. Kun hän myöhemmin astui sisään asuinhuoneeseen, näki hän äidin sohvan kulmaan vaipuneena itkevän. Paul kiersi kätensä hänen kaulaansa, mutta äiti työnsi hänet hellästi pois ja sanoi:

— Mene ulos katsomaan, etteivät pikku tytöt joudu pyörien alle!

— Mutta miksi itket, äiti?

— Saat nähdä, lapseni, sanoi äiti ja silitti pojan tukkaa. Löb Levy on muassa — saat nähdä.

Silloin hän oikein suuttui äidillensä. Miksi pitikin hänen istua nurkassa ja itkeä, kun toiset riemuitsivat? Mutta Paulin ilo oli kuitenkin mennyttä, ja kun hän näki Löb Levyn pitkä musta kauhtanansa yllä tulla viipottavan pihan poikki, olisi hän mielellään usuttanut Kaaron hänen kimppuunsa.

Kaksoiset olivat ilosta aivan mielettöminä. He olivat löytäneet nuoranpätkän ja pelmusivat sen kanssa pitkin puistoa. Toinen oli lokomobiilina ja toinen hevosena, mutta kumpikin halusi mieluummin olla lokomobiilina saadakseen päähänsä isän mustan hatun — savupiipuksi.

Ennen makuulle menoansa olivat he jo keksineet nimenkin tuolle uudelle hirmuotukselle. He väittivät, että se oli sen paksun ja pitkäkaulaisen piikatytön näköinen, joka äskettäin oli siivottomuutensa tähden eroitettu palveluksesta, ja hänen mukaansa lokomobiili sai nimen "Musta Sussu".

Tämä nimi sille jäi ainaiseksi Meyhöferin talossa.

Seuraavana aamuna alkoi melske uudestaan. Nuo kymmenen työhön kutsuttua miestä seisoivat pihassa eivätkä tietäneet, mihin ryhtyä. Meyhöfer tahtoi antaa lämmittää konetta, mutta Löb Levy, joka oli viettänyt yönsä vajassa ollaksensa heti aamulla saapuvilla, selitti, että hän, sen mukaan kuin oli sovittu, ensin tahtoi saada maksun, sillä viljan täytyy jo puolenpäivän aikana olla kaupungissa.

— Minkä viljan? kysyi äiti kalveten.

Niin, sitä ei enää käynyt salaaminen. Meyhöfer oli antanut melkein koko vuoden tulonsa, sekä puidun että puimattoman, juutalaiselle tuon vanhan, kuluneen höyrykoneen hinnaksi. Voitonriemuisena lähti juutalainen täysine säkkeineen pois talosta. Ja tämä oli vain etukäteen tehtävä suoritus; likempänä joulua hänen oli määrä noutaa loput hinnasta.

Hetkiseksi oli alakuloisuus vallata itse kevytmielisen Meyhöferinkin, kun hän näki korkeiden kuormien katoavan metsään, mutta seuraavana hetkenä pisti hän ynseänä kädet housuntaskuihin ja käski panemaan koneen nopeasti kuntoon.

Samaan aikaan kuin kummituskin oli pihaan ilmestynyt punanokkainen, siniseen mekkoon puettu mies, joka sanoi itseänsä "lämmittäjäksi" ja oli siitä merkillinen, että hän herkeämättä söi sipulia. Se on terveellistä vatsalle, sanoi hän. Tämä mies piti itseänsä päivän sankarina. Hän seisoi hajalla säärin koneen vieressä, nimitti sitä hoitolapseksensa ja silitteli sen ruosteisia kylkiä mustilla, känsäisillä käsillään. Siitä syntyi särinä semmoinen kuin olisi kahta riivinrautaa vastakkain hangannut. Jokaiselle, joka tuli läheisyyteen, hän selitti käyttäen ylenmäärin vieraita sanoja "lokmapiilinsa" sisällisen rakenteen; mutta jollei hänelle antanut ryyppyä, niin hän kävi hävyttömäksi. Jos hän taas oli saanut haluamaansa viinaa, niin hän tuli liikutetuksi ja vakuutti, että hän ennen antaisi lyödä itseltään jalat ja kädet poikki kuin luopuisi hoitolapsestaan. Hän rakasti sitä kuin omaa lihaansa ja vertansa ja piti sitä suuremmassa arvossa kuin ketään ihmistä maan päällä.