Part 1

language: Finnish

SURUTAR

Romaani

Kirj.

HERMANN SUDERMANN

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

I.

Juuri kun Meyhöferin maatila joutui vasaran alle, syntyi Paul, hänen kolmas poikansa.

Kova oli aika tosiaankin!

Elisabet rouva, kasvot surun uurtamina ja alakuloinen hymy huulilla, makasi suuressa telttakattovuoteessa, vastasyntyneen kehto vieressään. Hän antoi katseensa levottomana harhailla paikasta toiseen ja kuunteli jokaista rasahdusta, joka pihalta ja asuinhuoneista tunkeutui hänen surulliseen sairaskammioonsa. Jokainen epäilyttävä ääni sai hänet hypähtämään ylös, ja joka kerta, kun tuli kuuluviin outo miehenääni tai vaunut kumeasti jymisten kulkivat ohitse, kysyi hän tuskissaan pidellen vuoteen pielistä:

— Niinkö pitkällä ollaan? Niinkö pitkällä?

Ei kukaan antanut hänelle vastausta. Lääkäri oli kovasti käskenyt varjelemaan häntä kaikilta mielenliikutuksilta, mutta hän, tuo kunnon mies, ei ollut ajatellut, että tämä ainainen ahdistus ja pelko saattoi vaivata sairasta tuhat kertaa pahemmin kuin kauhistavin varmuus.

Eräänä aamupäivänä — viidentenä päivänä pojan syntymisestä — hän kuuli miehensä, jota hän tänä kovana aikana oli tuskin kertaakaan nähnyt, huokaillen ja sadatellen kävelevän edestakaisin viereisessä huoneessa. — Yhden sanankin hän saattoi ymmärtää, yhden ainoan sanan, jota mies lakkaamatta toisti, sanan: koditon!

Silloin Elisabet rouva tiesi, että niin pitkälle oli tultu.

Hän laski väsyneen kätensä vastasyntyneen pään päälle. Lapsi nukkui hiljaa vakavin kasvoin, ja äiti kasteli kyynelin tyynyä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi palvelustytölle, joka hoiti pienokaista:

— Pyydä herraa tänne, minä haluaisin puhutella häntä.

Ja hän tuli. — Raskain askelin hän astui sairaan vuoteen ääreen ja käänsi häneen kasvot, jotka väkinäinen huolettomuuden ilme teki kaksin verroin vääristyneiksi ja epätoivoisiksi.

— Max, sanoi Elisabet rouva arasti, sillä hän pelkäsi aina häntä, — Max, älä salaa minulta mitään - olenhan valmis pahimpaankin.

— Oletko sinä? kysyi mies epäluuloisesti, sillä hän muisti lääkärin varoituksen.

— Koska meidän pitää muuttaa täältä?

Nähdessään vaimonsa niin rauhallisesti katselevan onnettomuutta silmiin mies piti kielensä hillitsemisen tarpeettomana ja puhkesi raivoten lausumaan:

— Tänään — huomenna — aivan miten uutta herraa miellyttää! Ainoastaan hänen armostaan olemme vielä täällä, — ja jos hän suvaitsee, saamme viettää ensi yön maantiellä.

— Niin huonosti ei käyne, Max, sanoi Elisabet rouva vaivoin säilyttäen tyyneytensä, — kun hän saa kuulla, että vasta pari päivää sitten tuli pienokainen...

— Vai niin — minun pitää kai mennä hänen luoksensa kerjäämään — mitä?

— Oi, eihän toki! Hän tekee sen itsestään. — Kuka hän on sitten?

— Douglas on hänen nimensä — insterburgilaista sukua — ylen oli rehentelevä herra, ylen rehentelevä — halutti nakata pellolle mokoma.

— Onko meille mitään jäänyt?

Hän kysyi sitä hiljaa ja epäröiden ja katseli vastasyntyneeseen, jonka nuori hento elämä ehkä riippui vastauksesta. Mies purskahti karkeaan nauruun:

— Jäi toki — juomaraha — kokonaista kaksituhatta taalaria!

Elisabet rouva huoahti keventyneenä, sillä hän jo oli luullut, että tuo peloittava "ei mitään" miehen huulilta särähtäisi.

— Mitä meille kaksituhatta taalaria, jatkoi mies, sitten kun viisikymmentä tuhatta on suohon suupunut? Pitääkö minun ehkä ruveta kaupunkiin kapakanpitäjäksi tai kauppaamaan nappeja ja rihmoja? Sinä autat kai myöskin käyden hienoissa perheissä ompelemassa, ja lapset myyvät tulitikkuja kaduilla — hahaha!

Hän haroi harmaantunutta tuuheata tukkaansa ja kolautti jalallaan kehtoon, niin että se rajusti rupesi edestakaisin soutamaan.

— Miksi tuokin pikku raukka on nyt syntynyt? jupisi hän synkästi; sitten hän polvistui kehdon ääreen, painoi nuo pienet nyrkit suurten, punaisten käsiensä lomiin ja puhui lapsellensa: Jos olisit, poikani, tietänyt, kuinka huono ja katala tämä maailma on, kuinka hävyttömyys siinä voittaa ja rehellisyys jää häviölle, niin sinä toden totta olisit pysynyt siellä, missä olisi... Mikä on sinun kohtaloksesi tuleva. Isäsi on maankulkija, talolta hävinnyt, joka vaimon ja kolmen lapsen kanssa mittailee maantietä, kunnes on löytänyt paikan, missä voi itsensä ja omaisensa kokonaan tuhota...

— Max, älä puhu niin — sinä murrat sydämeni, huudahti Elisabet rouva itkien ja ojensi kätensä laskeaksensa sen miehensä olkapäälle, mutta tämä käsi vaipui voimatonna alas, ennenkuin se oli saavuttanut päämääränsä.

Max hypähti seisomaan.

— Olet oikeassa — ei enää mitään ruikutuksia! Jospa tosiaankin nyt olisin yksin, nuori mies niinkuin entisinä aikoina, niin lähtisin Amerikkaan tai Venäjän aroille, siellä tulee rikkaaksi, — niin siellä tulee rikkaaksi, — tai keinottelisin pörssissä — tänään voittaa, huomenna hävitä, — hei vaan, niin sitä rahoja hankkisi, mutta sidottu kun olen... Hän loi surkean katseen vaimoonsa ja lapseen, sitten hän viittasi kädellään pihalle, mistä kahden vanhemman pojan nauravat äänet kajahtelivat.

— Niin, minä ymmärrän kyllä, että meidän nyt täytyy olla sinulle taakkana, sanoi rouva nöyrästi.

— Älä puhu minulle taakasta! römähytti Max. Mitä sanoin, ei ollut pahasti tarkoitettu. Te olette minulle rakkaat — ja sillä hyvä! Nyt on vaan kysymys siitä, mihin kääntyä. Jollei edes tuota vastasyntynyttä olisi, niin voisi helpommin kestää epävarmemmankin kohtalon vaiheita. Mutta nyt — sinä kipeänä — lapsi hoidon tarpeessa — hyväksi lopuksi ei jää muuta neuvoa jälelle kuin ostaa jokin talonpoikaistalo ja antaa nuo kaksituhatta taalaria hinnan suoritukseksi. Hei vaan, siitäpä elämä tulee — minä kerjuupussineni, sinä laukkuinesi — minä lapioineni, sinä maitokippoinesi...

— Se ei vielä olisi pahinta, sanoi vaimo hiljaa.

— Eikö? nauroi mies katkerasti. — No, sinä voit tulla autetuksi. Mussainen esimerkiksi on myytävänä, tuo kurja suomaan kappale nummella.

— Voi, miksi juuri siitä puhut? sanoi Elisabet rouva värähtäen.

Max ihastui paikalla ajatukseensa.

— Niin, tyhjentäisimmepä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Alati olisi näkyvissä kadotettu suuruus — sillä tiedäthän, että Helenenthalin herraskartano loistaa sinne suoraan ikkunoihin — yltympäri rämettä ja kesantoa — kenties tilkku uutismaaksi kelpaavaakin — voisi tässä vielä tulla viljelyksen tienraivaajaksi. Ja mitä siitä ihmiset sanoisivat? Meyhöfer on mies kerrassaan — sanoisivat he; hän ei häpeä onnettomuuttaan, vieläpä hän katselee sitä hieman ivallakin. Tosiaankin! Onnettomuutensa ivaaminen, — se on ainoa ylevä maailmankatsomus - viheltää tulee kaikelle! — Ja hän laski kimakan vihellyksen, niin että sairas vaimo vuoteellaan hätkähti.

— Suo anteeksi, rakkaani! pyysi Max hyväillen vaimonsa kättä ja tullen äkkiä mitä valoisimmalle tuulelle, — mutta enkö ole oikeassa? — Viheltää tulee kaikelle. Niin kauan kuin tietää olevansa kunniallinen mies, voi jonkinlaisella hekumalla kestää kaikki vastukset. Hekuma on oikea sana. — Tila on koska hyvänsä ostettavissa, sillä sen omistajasta on äskettäin tullut rikkaan talon vävy ja hän jättää tuon vanhan variksenpesän nyt kokonaan omiin hoteisiinsa.

— Mieti ensin asiaa, Max! pyysi vaimo levottomana.

— Mitä auttaisi vitkastelu? vastasi mies kiivaasti. Tuon herra Douglasin rasituksena emme saa olla, ja turha meidän on kurjalla kahdellatuhannellamme suurempia tavoitella — siis rivakasti toimeen!

Ja ennättämättä hyvästelemään sairasta vaimoaan hän riensi pois. Muutamia minuutteja myöhemmin hänen kuultiin ajavan ulos portista.

Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin Elisabet rouvalle, että tuli vieraita. — Muuan kaunis hieno nainen oli komeissa vaunuissa ajanut pihaan ja pyysi saada käydä sairasta rouvaa tervehtimässä.

Kuka hän on sitten? — Hän ei ollut tahtonut sanoa nimeänsä.

— Kuinka omituista! ajatteli Elisabet rouva, mutta koska hän surussaan oli alkanut toivoa jotakin taivaallista ilmestystä, niin ei hän kieltänyt.

Ovi aukeni. Solakka, hento olento, jolla oli hienot, lempeät kasvon piirteet, astui kevyesti lapsivaimon vuoteen ääreen. Hän tarttui kohta sairaan käteen ja lausui vienolla, vähän peitellyllä äänellä:

— En ole sanonut nimeäni, rakas rouva Meyhöfer, sillä pelkäsin, ettei minua otettaisi vastaan, jos sen edeltäpäin mainitsisin. Ja mieluimmin tahtoisin nytkin jäädä tuntemattomaksi. Sillä valitettavasti minun täytyy olettaa, ettette enää katselisi minua suosiollisesti, jos tietäisitte, kuka olen.

— Minä en vihaa ketään ihmistä maailmassa, vastasi Elisabet rouva, saatikka sitten nimeä.

— Minun nimeni on Helena Douglas, sanoi nainen hiljaa ja pusersi lujemmin sairaan kättä.

Elisabet rouva puhkesi itkuun, mutta vieras, ikäänkuin olisi ollut vanha ystävä, kiersi kätensä sairaan kaulaan, suuteli häntä otsalle ja lausui vienolla, lohdullisella äänellään:

— Älkää olko minulle vihainen. Kohtalo on tahtonut, että minä työnnän teidät pois tästä talosta, mutta minä en ole syypää siihen. Mieheni on tahtonut valmistaa minulle yllätyksen, sillä tämän talon nimi soveltuu yhteen minun etunimeni kanssa. Iloni oli kuitenkin heti mennyt, kun kuulin, minkälaisissa olosuhteissa hän oli talon omistajaksi tullut, ja erittäinkin kuinka te, rakas rouva Meyhöfer, näinä kaksin kerroin vaikeina aikoina olette saanut kärsiä. Minulle tuli tarve saada keventää sydäntäni pyytämällä itse puolestani teiltä anteeksi sitä surua, jonka teille olen tuottanut ja vasta tuotan, sillä eihän teidän kärsimystenne aika ole vielä ohi.

Elisabet rouva oli, aivan kuin olisi niin pitänytkin tehdä, painanut päänsä vieraan olkapäälle ja itki hiljaa.

— Ja ehkä voin olla teille vähän hyödyksikin, jatkoi vieras, ainakin siten, että poistan osan katkeruutta mielestänne. Me naiset tavallisesti ymmärrämme toisiamme paremmin kuin karkeat, kiivaat miehet. Yhteiset kärsimyksemme saattavat meitä toisiamme lähemmäksi. Ja ennen kaikkea yksi asia: olen puhunut mieheni kanssa ja pyydän teitä omassa sekä hänen nimessään pitämään tätä taloa omaisuutenanne niin kauan kuin teitä haluttaa. Talven vietämme enimmäkseen kaupungissa ja sitä paitsi on meillä toinenkin maatila, jota annamme isännöitsijän hoitaa. Näette siis, ettette meitä millään tavoin häiritse, vaan pikemmin teette hyvän työn, jos vielä puolen vuotta tai enemmän hoidatte ja hallitsette täällä niinkuin tähänkin asti.

Elisabet rouva ei kiittänyt, mutta tuo kyynelkostea katse, jonka hän loi vieraaseen, oli kyllin kiitokseksi.

— Olkaa nyt jälleen iloinen, rakas rouva, jatkoi vieras, ja jos vastedes tarvitsette neuvoa tai apua, niin muistakaa, että on eräs, jolla on niin paljon teille hyvittämistä. — Ja kuinka kaunis lapsi — hän kääntyi kehtoon päin — poika vai tyttökö?

— Poika, vastasi Elisabet rouva raukeasti hymyillen.

— Joko hänellä on sisaruksia? — Mutta miksi kyselenkään! Nuo molemmat reippaat pikku miehet tuolla ulkona, jotka ottivat minut vastaan — voinko likemmin tutustua heihinkin? — Ei, ei täällä; se saattaisi kiihoittaa teitä. Sittemmin! Sittemmin! — Tämä pienoinen maailmankansalainen se nyt ennen kaikkia vetää puoleensa huomiomme.

Vieras kumartui kehdolle ja korjasi kapalovaatetta.

— Hänellä on jo niin pikkuviisaan ilme, sanoi vieras pilaillen.

— Suru on seisonut hänen kehtonsa ääressä, vastasi Elisabet rouva hiljaa ja alakuloisesti, — siksi on hänellä vanhan kasvot.

— Älkää olko taikauskoinen, ystäväni, puheli vieras. Olen kuullut sanottavan, että vastasyntyneiden piirteissä on usein jotain ukkomaista, mutta se katoo pian.

— Varmaan on teilläkin lapsia? kysyi Elisabet rouva.

— Oi, minähän olen vastanaitu! vastasi vieras punastuen, — tuskin kuutta kuukautta olen ollut naimisissa. Mutta... ja hän punastui vielä enemmän.

— Jumala auttakoon teitä teidän vaikeana hetkenänne, sanoi Elisabet rouva, — minä rukoilen teidän puolestanne.

Vieraan silmä kävi kosteaksi.

— Kiitos, tuhannen kiitosta, sanoi hän. Olkaamme tästedes ystäviä! Pyydän teitä oikein sydämellisesti. Tiedättekö mitä? Ottakaa minut kummiksi tälle nuorimmallenne ja tehkää minulle sama palvelus, sitten kun taivas on minua siunannut. — —

Molemmat naiset puristivat äänettöminä toistensa käsiä. Heidän ystävyysliittonsa oli solmittu. — —

Kun vieras oli lähtenyt pois, silmäili Elisabet rouva aroin, surullisin katsein ympärillensä.

— Äsken oli niin valoisaa, niin aurinkoista täällä, kuiskasi hän, mutta nyt on taas niin pimeäksi käynyt.

Vähän ajan kuluttua molemmat vanhimmat pojat, hoitajattaren kiellosta huolimatta, syöksyivät riemuiten sairaan huoneeseen. Kummallakin heistä oli makeispussi kädessä.

— Vieras rouva on lahjoittanut nämä! riemuitsivat he.

Elisabet rouva hymyili.

— Hiljaa, lapset! sanoi hän; enkeli on käynyt luonamme.

Molemmat pikku pojat näyttivät hätääntyneiltä ja kysyivät:

— Enkelikö, äiti?

II.

Siten rouva Douglas tuli Paulin ristiäidiksi.

Meyhöferiä kyllä tuo uusi ystävyysliitto hieman suututti, sillä "en kaipaa onnellisten sääliä", oli hänellä tapana sanoa, mutta kun tuo lempeä, ystävällinen rouva kävi toisen kerran talossa ja puheli hänelle sopuisasti, niin ei hän kauemmin rohjennut kieltää.

Hän suostui myös jäämään entiseen kotiinsa, joskin vastenmielisesti. Mussainen, jonka hän todellakin oli ostanut samana päivänä, oli niin hävinneessä tilassa, että oleskeleminen siellä kylminä syyspäivinä näytti vaaralliselta sekä vaimolle että lapsille. Täytyi toimittaa tarpeellisimmat korjaukset ja kutsua työhön puusepät, muurarit ja savenvalajat, ennenkuin muutto sinne oli mahdollinen.

Paljon ennemmin kuin uuden asunnon korjaus valmistui, oli Elisabet rouvan kuitenkin miehensä itsepäisyyden tähden muuttaminen sinne. Eräänä päivänä näet oli uuden isännän pehtoori muutamia työmiehiä muassaan tullut taloon ja kohteliaasti pyytänyt majaa. Meyhöfer selitti heti, että tässä menettelytavassa piili tahallinen solvaus häntä kohtaan, ja päätti, ettei hän päivääkään kauemmin viipyisi talossa, joka kerran oli ollut hänen omansa. — — —

Kylmänä, pimeänä marraskuun päivänä Elisabet rouva ja lapset sanoivat jäähyväiset vanhalle, rakkaalle kodille. — Taivaasta vihmoi hienoa sadetta, joka kasteli kaikki. Harmaan sumun verhossa, autiona ja lohdutonna nummi lepäili heidän edessään.

Nuorin lapsi sylissä ja molemmat vanhemmat ympärillä itkien Elisabet rouva astui vaunuihin, jotka veivät hänet kohti uusia, synkkiä kohtaloita.

Kun he ajoivat ulos portista ja kylmä nummituuli alkoi puhaltaa ikäänkuin jääsiruja kasvoihin lyöden, niin rupesi pienokainenkin, joka siihen asti oli levännyt hiljaa ja rauhallisena, surkeasti itkemään. Elisabet rouva peitti tarkemmin lasta viitallansa ja kumartui syvään tuon pienen, vapisevan olennon puoleen salataksensa kyyneliä, jotka herkeämättä poskille valuivat.

Puolen tuntia vierittyään savisella, läpilionneella tiellä tulivat vaunut perille. Elisabet rouva oli ääneensä huudahtaa nähdessään uuden kotipaikkansa lohduttomana ja rappiotilassa.

Pitkiä, savesta ja turpeista kyhättyjä ulkohuoneita — lietteinen piha — matala, paanukattoinen asuntorakennus, jonka seiniltä kalkki paikotellen oli rapistunut ja jättänyt muurin paljaaksi — hoidotta jäänyt puutarha, jossa kesän viimeiset vaivaiset jäännökset, asterit ja auringonruusut, rehoittivat puoleksi lakastuneiden kyökkikasvien rinnalla, ja yltympäri kirjavaksi maalattu aita, joka vielä ennen lahoamistansa näkyi saaneen viimeisen voitelun — semmoinen oli se paikka, jossa talolta hävinneen tilanomistajan perheen tuli vastaisuudessa oleskella.

Semmoinen oli se paikka, jossa pikku Paul kasvoi ja jolle hän lapsuutensa rakkauden ja puolet elämänsä suruista omisti. — — —

Ensimäisinä vuosinaan oli Paul hyvin hento ja kivulloinen. Monena yönä äiti pelkäsi, että hänen elämänsä heikko valo sammuisi ennen aamun koittoa. Silloin äiti istui kolkossa, matalassa makuuhuoneessa kyynärpäät vuoteen laidan varassa ja tuijotti palavin katsein tuohon laihaan olentoon, jonka jäseniä suonenveto tuskallisesti tempoili.

Mutta hän kesti kaikki varhaisimman lapsuutensa murrokset ja viisivuotiaana hän oli terve, toiveita herättävä poika, vaikkapa jäseniltään heikko ja kasvoiltaan kelmeä, ikäänkuin lakastunut. Tuo vanhusmainen ilme oli jäänyt häneen.

Näiltä ajoilta ovat hänen varhaisimmat muistelmansa.

Ensimäinen, jota hän myöhempinä aikoina tuon tuostakin muisteli, oli seuraava:

Huone on puoleksi pimeä. Ikkunoissa kukkivat jääkukat, ja punertavana tunkeutuu iltarusko ikkunaverhojen lävitse. Vanhemmat veljet ovat menneet luistelemaan, mutta hän makaa vuoteellaan, sillä hänen täytyy mennä aikaisin levolle, ja hänen vieressään istuu äiti toinen käsi hänen kaulaansa kiedottuna ja toinen kehdon laidalla, missä molemmat pikku siskot nukkuvat. Vuosi takaperin ovat nämä tulleet maailmaan, molemmat samana päivänä.

— Äiti, kerro minulle satu, pyytää hän.

Ja äiti kertoi. Mitä? — Siitä hänellä oli vain hämärä muisto, mutta puhe siinä oli jostakin harmaapukuisesta naisesta, joka kaikkina kovina hetkinä kävi äitiä katsomassa, naisesta, jolla oli kalpeat, laihat kasvot ja synkät, itkettyneet silmät. Varjonahan oli tullut ja varjona kadonnut, kätensä hän oli levittänyt äidin pään ylitse — siunaukseen vaiko kiroukseen, se oli tietymätöntä, — ja sitten hän oli puhunut hämäriä sanoja, jotka koskivat myöskin häntä, pikku Paulia. Siinä oli ollut puhe uhrauksesta ja pelastuksesta, mutta sanat hän oli unohtanut, nähtävästi siitä syystä, että hän oli ollut vielä liian yksinkertainen niitä ymmärtämään. Mutta yhden asian hän muisti aivan tarkkaan: kun hän kauhun ja jännityksen valtaamana kuunteli äidin kertomusta, niin hän äkkiä näki harmaan olennon, josta äiti puhui, seisovan ilmielävänä ovella - aivan tuon saman, jonka kädet olivat kohotettuina ja kasvot kalpeat ja surulliset. Paul kätki päänsä äidin syliin — hänen sydämensä sykki rajusti, hengitys oli seisahtua, ja tuskissaan hänen täytyi kirkaista:

— Äiti, tuolla se on, tuolla se on!

— Kuka? Surutarko? kysyi äiti. Paul ei vastannut, vaan alkoi itkeä.

— Missä sitten? kyseli äiti.

— Tuolla ovella, vastasi hän, nousten pystyyn ja pitäen äitinsä kaulasta kiinni, sillä hän pelkäsi kovasti.

— Oi sinua, pikku hupakkoa! sanoi äiti. Sehän on isän pitkä matkaviitta.

Ja äiti toi sen esille ja käski hänen tunnustella vuoria ja päällistä, jotta hän tulisi vakuutetuksi. Paul myöntyi, mutta itseksensä hän oli lujasti vakuutettu, että hän oli nähnyt tuon harmaan naisen kasvoista kasvoihin. Ja nyt hän tiesi myöskin, mikä hänen nimensä oli.

Surutar oli hänen nimensä.

Mutta äiti kävi miettiväiseksi eikä suostunut kertomaan satua loppuun asti. Ei jälkeenkään päin, vaikka hän kuinka hartaasti olisi pyytänyt. —

Isästä oli Paulilla hyvin hämäriä muistoja näiltä ajoilta. Mies, jolla oli jaloissa suuret saappaat ja joka torui äitiä, kuritti veljiä eikä välittänyt hänestä lainkaan. Välisti vain hän sai karsaan katseen, joka ei näyttänyt ennustavan hänelle hyvää. Usein, etenkin jos isä oli ollut kaupungissa, oli hänen kasvoillaan tummanpunainen väri kuin kuumenneella kattilalla, ja käydessään hän hoippui ristiin rastiin permantolaudalta toiselle. Silloin tapahtui aina tämä sama kiertokulku:

Ensin hän hyväili molempia kaksoisia, joita hän aina erityisesti helli, ja tuuditteli niitä käsivarrellaan äidin seisoessa vieressä ja hätääntynein katsein seuratessa kaikkia hänen liikkeitään; sitten hän istui pöytään, maisteli vähän ruokia ja työnsi ne sitten pois moittien niiden huonoutta ja mauttomuutta; sivalteli Maxia tai Gottfriedia vitsalla selkään, oli vihainen äidille ja meni viimein ulos riitelemään renkien kanssa. Kauas yli pihan kaikui hänen jylisevä äänensä, niin että Käärökin, kahlekoira, veti häntänsä koipien väliin ja piiloutui koppinsa perimäiseen soppeen.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin huoneeseen, niin hänen mielialansa tavallisesti oli kääntynyt kiukusta epätoivoksi. Hän väänteli käsiään, valitti kurjuutta, johon oli joutunut, ja kerskui itsestään kaikellaisia suuria asioita, joihin hän muka olisi ryhtynyt, jollei se ja se olisi ollut esteenä ja jolleivät taivas ja maa olisi liittoutuneet häntä perikatoon viedäkseen. Silloin hän meni ikkunan luo ja pui nyrkkiään valkoista taloa kohti, joka etäisyydestä niin viehättävänä häämöitti.

Niin, tämä valkoinen talo!

Isä sadatteli sitä, rypisteli kulmiaan, milloin vain katse niille maille osui, mutta poika itse piti sitä niin rakkaana kuin asuisi osa hänen sielustaan siellä. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä vain siksi, että äiti sitä rakasti. Sillä hänkin seisoi usein ikkunan ääressä ja katseli sinne päin, mutta hän ei rypistänyt kulmiaan, ei! — hänen kasvonsa kävivät niin lempeiksi ja surumielisiksi, ja hänen silmistään säteili kaipaus niin palava, että se herätti vieressä seisovassa pojassa tuskan väreitä.

Hänen pienen sydämensä täytti sama kaipaus. Niin kauan kuin hän oli osannut ajatella, oli tuo talo hänestä ollut kaiken kauneuden ja ihanuuden yhdistys. Kun hän sulki silmänsä, niin hän sen näki; unissakin se kangasteli.

— Oletko koskaan ollut valkoisessa talossa? kysyi hän eräänä päivänä äidiltänsä, kun ei enää voinut hillitä tiedonhaluansa. — Olen, poikani, vastasi äiti, ja hänen äänensä helkähti niin surullisesti ja värjyvästi.

— Useinkin, äiti?

— Hyvin usein, lapseni. Vanhempasi ovat ennen asuneet siellä, ja siellä sinäkin olet maailmaan tullut.

Siitä asti oli valkoinen talo pojalle sama kuin ihmissuvulle kadotettu paratiisi. — — —

— Kuka asuu nyt valkoisessa talossa? kysyi hän sittemmin.

— Kaunis, ystävällinen rouva, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja erittäinkin sinua, sillä sinähän olet hänen kummipoikansa.

Hänestä tuntui, niinkuin olisi ääretön onni auennut hänelle. Hän oli niin liikutettu, että vapisi.

— Miksi emme siis käy tuon kauniin, ystävällisen rouvan luona? kysyi hän tuokion kuluttua.

— Isä ei tahdo sitä, vastasi äiti, ja hänen äänessään oli omituisen terävä sointu, jonka poika huomasi.

Hän ei kysellyt enempää, sillä isän tahto oli laki, jonka perusteita ei kellään ollut lupa likemmin tiedustella; mutta valkoisen talon salaisuus loi nyt uuden siteen äidin ja pojan välille. — Julkisesti ei siitä uskallettu puhua. Isä tuli raivoihinsa, jos valkoisen talon olemassaoloon vain viittailtiinkin, eivätkä veljetkään siitä mielellään puhuneet hänen, nuorimman kanssa; nähtävästi he pelkäsivät, että hän yksinkertaisuudessaan levittelisi kuulemiansa. Mutta äiti, äiti luotti häneen!

Kun he olivat kahden — ja kouluaikana he olivat melkein aina kahden — silloin aukeni äidin suu ja suun keralla sydän, ja äidin kuvailemana valkoinen talo kohoili yhä korkeammaksi ja loistavammaksi pojan silmissä. Pian hän tunsi joka huoneen, lehtimajan puutarhassa, vihreän pensaston ympäröimän lammikon, kuvastelevan lasipallon ja penkereellä olevan aurinkokellon; ajattelepas, kello, jossa aurinko itse hetkiä näytti. Mikä ihme!

Peite silmillä hän olisi voinut kuljeksia Helenenthalissa eksyksiin joutumatta.

Ja kun hän leikki puupalikoilla, niin hän rakensi itselleen valkoisen talon penkereineen ja aurinkokelloineen, kaivoi hiekkaan lammikoita ja kiinnitti piikiviä vaajojen päihin; ne muka olivat lasipalloja - mutta ne eivät kuvastelleet.

III.

Tähän aikaan hän teki päätöksen käydä katsomassa valkoista taloa. Aivan omin päinsä. Hän jätti matkansa kevääseen, mutta kun kevät tuli, ei hänellä ollutkaan tarpeeksi rohkeutta. Hän lykkäsi matkansa kesään, mutta silloinkin tuli kaikellaisia esteitä eteen. Kerran hän oli nähnyt suuren koiran yksinänsä kiertelevän niityllä — mene ja tiedä vaikkapa koira olisi ollut vihainen, — ja toisen kerran oli härkä tullut häntä vastaan sarvet tanassa.

Kun tulen suureksi niinkuin veljet, lohdutteli hän itseänsä, ja käyn koulua, silloin otan mukaani kepin ja lyön kuoliaaksi vihaisen koiran ja tartun härkää sarvista kiinni, jottei se voi minulle mitään.

Ja hän lykkäsi matkansa seuraavaan vuoteen, sillä silloin hänen piti ruveta käymään koulua niinkuin isotkin veljet.