Part 6

Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan.

— Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi hieman auttanut.

— Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan.

Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi:

— Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes _minun_ sydämeni voidetta.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen.

Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään.

— Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä. — Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon.

— Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi Rovasti pahanilkisestä.

— Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi.

— Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin.

Rovasti vain nauroi pilkallisesti.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi — ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka sanot?

— Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa.

— Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle kätensä.

Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo sylkylöntin hänen kämmenelleen.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti.

Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi. Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa.

Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä.

Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli vaeltaja:

— Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää.

— Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua.

Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille.

— Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan.

Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle.

Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi.

Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon poikki.

Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty hiekalle aivan viereen.

Hän ontui mäkeä alas.

Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi:

— Hän on kuollut.

Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle ja otsalle.

Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli Rovasti.

— Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän.

— Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä käsissään.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita.

— Niinpä _olet_ siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. — Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi.

Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli.

Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi:

— Onko teitä monta veneessä?

— Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen matkalla kotia.

— Tahdotko soutaa minut vuonon poikki?

— Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta.

Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen.

Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa... Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi.

Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa.

Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa.

— Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra Ketillistä?

— Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni muu.

— Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana.

Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle.

Vihdoin hän sanoi itsekseen:

— Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle merelle.

— Taas?

— Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta maata.

Mies luuli hänen laskevan leikkiä.

— Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon ajatuksissasi?

Mies naurahti hieman.

— En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan.

— Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa.

— Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa.

— Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt.

— Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla.

— Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa.

— Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies.

— Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain ihminen?

Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja, joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä, kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä, tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa.

Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen mieleensä.

Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa rukoillen sen ääressä.

Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon.

Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa. He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä mistään.

XIII.

Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan.

Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia. Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne... Ja nyt hän oli sillä tiellä.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta. Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja rauhaa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon valtaamana.

Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla.

Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun.

Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin, mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen eriskummaisen tahdin ihanuuden.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, — kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

— — — Ja nyt on vain joki kahlattavana... Ja nyt vain mäentörmä nelinryömin noustava... Ja nyt vain pihamaa...

XIV.

Tänä päivänä oli Linnassa pysytelty kotosalla kuten muuallakin näillä seuduin. Ei ollut mitään tehtävää sellaisessa säässä, paitsi että hiukan pidettiin silmällä lampaita, jotka sadekuurojen aikana pyrkivät avonaisiin lammasvajoihin tai kyyristyivät kivien ja talonseinien suojaan, mutta sateen lakattua taas juoksentelivat ympäri ja ottelivat heinätukoista.

Ormarr pani miehet korjaamaan lammasnavettoja ja tallia sisältä ja otti itse osaa työhön. Mutta väki kulutti päivänsä enimmäkseen tarinoiden ja huvitellen. Ei ollut mitään syytä pitää kiirettä, ja heitä oli sitäpaitsi liian monta tässä työssä. Rupateltiin kaikenlaista — kammottavista kummitusjutuista aina rattoisiin matkaseikkailuihin. Ja kaikelle naurettiin. Väki ei ollut yhtenäkään kesäpäivänä ollut niin iloinen kuin tänä rajuilmaa uhkaavana syyspäivänä. Islannin rahvas sanoo sentapaista iloa »koiraniloksi».

Ormarr ja Ørlygur olivat ainoat, jotka olivat ääneti eivätkä ottaneet osaa hauskuuteen. Ja vaikkei heidän tapansa juuri ollut kulkea allapäin, ei väki kuitenkaan kiinnittänyt huomiota heidän totisuuteensa. Nämä ihmiset olivat niin tottuneet siihen, että joku tai jotkut heidän keskuudestaan kuljeskelivat alakuloisina ja ajatuksiinsa vaipuneina, välittämättä mistään leikillisyydestä. Sellaisesta raskasmielisyydestä he kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Eivätkä he tehneet mitään yritystä saadakseen nuo kaksi muuta osallisiksi huvituksiinsa. He tiesivät omasta kokemuksestaan kuinka vieras sekaantuminen saattoi haavoittaa mieltä sellaisena päivänä.

Ei Ormarria enemmän kuin Ørlyguriakaan muuten vaivannut raskasmielisyys tänä päivänä. Mutta he olivat molemmat niin vaipuneet omiin ajatuksiinsa, että ihmisistä näytti siltä.

Eilispäiväinen Bollissa-käynti ei häipynyt Ørlygurin mielestä. Yhä uudestaan ja uudestaan hänen täytyi ajatella elämyksiään ja huomioitaan. Hänen täytyi muistella, kuinka oli istunut ja odottanut ja kuinka Baggan vuode ja koko pieni pirtti oli ollut siisti ja puhdas. Ja hänen täytyi yhä uudestaan muistella Baggan pienimpiäkin liikkeitä. Kuinka hän käveli pirtin lattialla, kuinka taivutti niskaansa, kuinka hänen olkapäänsä hytkähtivät ja kuinka vasemman käden pikkusormi alituisesti liikkui eikä koskaan ollut levossa. Ja hänen täytyi toistaa itsekseen sanat, mitkä Bagga oli lausunut, ja muistella kuinka hän oli ne sanonut.

Näiden ajatusten hurmauksen vallassa ei jäänyt paljon aikaa ajatella Silmäpuoli vaeltajaa. Kuitenkin hän ikävöi kerjurin tuloa. Sillä halu puhua hänen kanssaan isästään kasvoi yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Ja juuri nyt näytti hänestä, että hänen _täytyi_ saada selkoa, oliko isänsä todellakin ollut niin perin paha kuin kerrottiin. Ja hän toivoi, että Silmäpuoli vaeltajalla ainakin oli jotain hyvää sanottavana hänestä. Sillä _jos_ hänessä oli ollut jotain hyvää, niin varmasti Silmäpuoli vaeltaja oli huomannut sen. Ja hän toivoi niin varmasti, että hänessä _oli_ ollut jotain hyvää.

Ormarr Ørlygsson sitävastoin kuljeskeli miettien erästä unta, minkä oli yöllä nähnyt. Oikeastaan se ei ollut mikään uni, vaan ainoastaan näky unissa. Hän oli äkkiä nähnyt isänsä seisovan vuoteensa edessä, pitäen poikaansa séra Ketilliä kädestä. Ormarr kulki koko päivän miettien tätä unta. Hän oli kyllin taikauskoinen antaaksensa sille jonkin merkityksen. Niin, hän oli varma, että sen täytyi merkitä jotain. Mutta hän ei voinut käsittää mitä.

Oliko hänen isänsä tahtonut ilmoittaa hänelle tällä tavalla, että oli sopinut hänen veljensä, séra Ketillin kanssa, ja ettei hänenkään, Ormarrin, enää pitänyt kantaa kaunaa häntä vastaan? Hänestä tämä otaksuma näytti ilmeisesti oikeimmalta.

Mutta kuinka hänen isänsä saattoi vaatia, että hän koskaan voisi antaa anteeksi veljelleen?

Senjälkeen kuin oli nähnyt isänsä kuolevan hänen pahuutensa uhrina. Senjälkeen kuin oli nähnyt hänen lempeän ja kauniin vaimonsa tulevan mielipuoleksi samana onnettomuuden hetkenä, ja sitten nähnyt naispoloisen kahdenkymmenen vuoden ajan — kahdenkymmenen pitkän vuoden ajan elelevän säälittävänä hylkynä. Ja senjälkeen kuin oli kokenut, että veljensä, pappina ja saarnastuolista, oli koettanut tahrata vanhan isänsä omalla synnillään, jonka hän, Ormarr, oli ottanut pestäkseen pois.

Hän oli tuntenut veljensä séra Ketillin vain lapsena ja oli silloin itse ollut vain nuorukainen, ja hän oli matkustellut eikä ollut ensinkään nähnyt veljeään kaikkina niinä vuosina, jotka oli oleskellut ulkomailla. Hän oli tavannut hänet vasta nuorena pappina Kööpenhaminassa eikä ollut silloin tuntenut mieltymystä häntä kohtaan, sukulaisuudesta huolimatta. Ja vielä vähemmin hän oli saattanut ajatella mitään hyvää hänestä saatuansa kuulla, mikä rikos tällä kavalajuonisella papilla jo silloin oli tunnollaan, — ja nähdessään, ettei hän antanut sen sanottavasti painaa mieltään. Ja tästä ajasta lähtien hän ei ollut suinkaan lähestynyt veljeään. Hän ei ollut saanut katsoa hänen sieluunsa. Eikä hänessä koskaan ollut herännyt aavistusta, että tämä nuorempi veli saattoi tuntea olevansa syrjäytetty, ei vain taloudellisesti, vaan myöskin mitä älylliseen lahjakkuuteen ja isän rakkauteen tuli. Ei, hän ei ollut lainkaan perehtynyt hänen kunnianhimoiseen sielunelämäänsä. Hän ei ollut vähintäkään aavistanut niitä pirullisia voimia, jotka siellä pitivät peliään. Hän oli kuullut ja tiesi sittemmin vain niistä veljensä halpamaisuuksista, joissa hänen pahuutensa oli ilmennyt. Ja ne näyttivät myöskin täysin oikeuttavan sen soimanimen, minkä rahvas hänen kuoltuaan oli liittänyt hänen muistoonsa: pappipiru.

Ei, — hän tarkasteli mieltään, tutki sydämensä salatuimmat sopukat, mutta hän ei voinut löytää rahtuakaan myötätuntoa, vielä vähemmin rakkautta tähän turmeltuneeseen veljeensä. Hän ei _voinut_. Jos hän koetti kuvitella jotain muuta, niin hän vain valehteli itselleen. Hän tiesi kyllä sanottavan, että on annettava anteeksi kuolleille. Että tuomio on Herran. Mutta sittenkin, _sittenkin_, —: hän _vihasi_ tätä veljeä, jos tahtoi puhua totta. Vihasi ja inhosi häntä yhtaikaa. Vaikka tämä veli olikin kuollut ja varmaan jo saanut tuomionsa. Vaikka hän ehkä pian itse oli kuoleva ja tiesi, ettei saanut kuolla viha sydämessä. Hän vihasi häntä — eikä muuta voinut.

Sillä — mikä roisto hän olikaan ollut! Mikään halpamaisuus ei ollut hänelle ollut liian alhainen. Mikään rikos ei ollut hänen sielulleen ollut liian katala. Hän oli pettänyt — häikäilemättömästi pettänyt rakkauden... veljenrakkauden, lapsen rakkauden isään, miehen rakkauden naiseen. Niin, pettänyt ja tallannut jalkoihinsa. Hänen aseensa olivat olleet valhe ja petos — hänen keinonsa olivat olleet likaiset kuten hän itsekin. Ei, Ormarr _ei voinut_ antaa hänelle anteeksi — ei voinut antaa hänelle anteeksi.

Jos hän antaisi hänelle anteeksi, tuntisi hän olevansa osallinen kaikkiin hänen konnuuksiinsa. Hän tuntisi sielunsa tahrautuvan, jos yksikään ystävällinen ajatus koskettaisi hänen muistoansa.

Tosinhan pappipiru oli ollut hänen veljensä. Verta hänen vanhempiensa verestä, kuten hän itsekin. Mutta kuitenkin — ei mitään sovintoa ollut häneen sydämessään. Hänen täytyi — hänelle oli elämän välttämättömyys kirota häntä, tuomita hänet, kieltää hänet.

Ja kuinka kurja olikaan hänen kuolemansa ollut. Itsemurha. Tässä tapauksessa kuolema pelon tähden — koiran arvolle sopiva. Ja sitten hänen rietas yrityksensä koettaa voittaa ihmisten anteeksianto kuolemassa — määräämällä omaisuutensa köyhille. Hän oli ansainnut, että kävi niinkuin kävi — että köyhät ottivat hänen rahansa, mutta pidättivät itselleen kirouksensa.

Ei, vaikka isä olisi ottanut häntä kädestä ja taluttanut hänet Ormarrin eteen saavuttaakseen hänen anteeksiantonsa. Vaikka hän olisi unessa nähnyt heidän seisovan vuoteen ääressä sata yötä perätysten — niin, kaikki ne yöt, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Hän ei sittenkään olisi voinut antaa anteeksi séra Ketillille.

Näin ajatteli Ormarr. Ja kaikki nämä ajatukset vain paaduttivat hänen sydämensä vieläkin kovemmaksi veljeä vastaan. Ja kun hän myöhään päivällä, mennessään illalliselle, kulki Alma rouvan ikkunan ohi ja katsahti hänen silmäraukkoihinsa, joiden katse oli kaukainen ja tylsä, silloin hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä vihasta, ja yhteenpuristettujen hampaittensa välistä hän mutisi kirouksen »pappipirulle». —

Kaikki väki oli mennyt tupaan illalliselle, kun Silmäpuoli vaeltaja tuli nelinryömin törmää ylös ja pihalle.

Vain Ørlygur, joka halusi yksinäisyyttä vaipuakseen onnellisiin ajatuksiinsa, ei ollut vielä mennyt sisälle. Hän huomasi heti Silmäpuoli vaeltajan. Hän juoksi häntä vastaan ja tuli yhtäkkiä äärettömän iloiseksi. Ja kun hän seisoi vanhuksen vieressä, oli hänen viimekertainen neuvottomuutensa kokonaan poissa; hän tunsi olevansa hänen vanha toverinsa ja ystävänsä ja irroitti muitta mutkitta pussin hänen selästään kantaaksensa sen hänen puolestaan kotia pihan poikki.

— Hyvää iltaa, sanoi hän sillävälin ja ojensi hänelle nopeasti kätensä. — Olipa hyvä että tulit.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi jalat tutisten. Ainoalla silmäraukallaan hän imi halukkaasti iloa Ørlygurin kasvoilta.

Vielä soi hänen mielessään: Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Ja hänen tervehdyssanansa tuskin kuului.

Ja nyt hän oli kotona, ja hänen poikansa otti hänet vastaan ja oli iloinen siitä, että hän oli tullut.

Mutta heti hän tuli ajatelleeksi, että poikahan ei tuntenut häntä, ja hän oli vähällä pyörtyä sitä ajatellessaan, niin valtava oli ilo ollut.

Ørlygur tarttui hänen käsivarteensa ja tuki häntä heidän kulkiessaan pihan poikki talon edustalle. Heidän astuessaan kovaksi poljetulle savikentälle tuli tanskalainen rouva vanhan Katan taluttamana ulos ovesta.

Vanha Kata oli nähnyt ikkunastaan vieraan tulevan ja oli ottanut rouvaansa kädestä johtaakseen hänet tulijan luokse.

Kun Silmäpuoli vaeltaja huomasi nuo kaksi naista, lyyhistyi hän kokoon. Ørlygurin voimat tuskin riittivät kuljettamaan häntä »Hevoskivelle», joka oli suuri litteä paasi, tavallisen istuinpaikan korkuinen, ja sijaitsi hieman syrjässä pihalla. Sille Silmäpuoli vaeltaja painautui ja jäi istumaan, peittäen kasvot käsiinsä.

Ørlygur, joka huomasi hänen olevan sairaan, juoksi sisään kutsumaan kasvatusisäänsä.

Vanha Kata oli iloinen ja puhui lakkaamatta tanskalaisen rouvan kanssa.

— Vihdoinkin hän on tullut. Aavistin sitä, tiesin sen. Hänen täytyi tulla. Jumalan täytyi lopulta johtaa hänet tänne. Sen täytyi olla hänen vaelluksensa tarkoitus. Jumala on Jumala.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja istui kädet silmillä ja nyyhkytti.

Ja hän mutisi murtuneena:

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — kaikkivaltias Jumala. Tämä on minun työtäni. Tämän sielun valon minä olen sammuttanut. Nämä tylsät silmät, — oi kauhistus. Taivaan Jumala. — Ei ole mitään anteeksiantoa. Sinä tahdoit näyttää ne minulle taas, vain siksi, että ymmärtäisin, että pyytäessäni anteeksiantoa pyysin jotakin mahdotonta. — Herra, tahtosi tapahtukoon.

Molemmat naiset tulivat aivan hänen luokseen. Hän kohotti silmänsä ja paljasti päänsä, pelko katseessa.

Tanskalainen rouva meni hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan.

Mutta vanha Kata tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Terve tuloa. Jumala on antanut sinulle anteeksi.

Iäkäs vaeltaja istui epätoivo katseessa, ja kyynelet virtasivat hänen silmästään.

— Jumala ei voi koskaan antaa minulle anteeksi, vastasi hän.

— Voipa kyllä, vastasi vanha Kata. — Kaikki ihmisviat voi Jumala antaa anteeksi. Jumala on Jumala. Olet kantanut hänen rangaistuksensa kärsivällisyydellä.

— Niin, olen kantanut hänen rangaistuksensa, vastasi vaeltaja. — Nyt on vain kuolema jäljellä.

Vanha rypistynyt nainen hymyili.

— Sehän se on kaikkein suurin ilo, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja istui ja nautti rauhasta Alma rouvan hyväillessä hänen harmaita hiuksiaan. Vanha Kata näki hänen hartautensa ja ymmärsi sen.

— Kas, sanoi hän. — Hän ei tee sitä tietoisesti. Ja kuitenkin tavallaan tietoisesti. Hän hyväilee kaikkia, joiden sydän on hyvä ja joiden sielu kärsii. Toisia hän kammoo. Hän ei ole koskaan hyväillyt ketään niin sydämellisesti kuin sinua. Jumala häntä siunatkoon.

— Niin, Jumala häntä siunatkoon, toisti Silmäpuoli vaeltaja.

Tällä hetkellä Ormarr tuli ovesta ja heti hänen jäljessään Ørlygur. Ørlygur oli juossut sisälle ja kuiskannut hänen korvaansa, että Silmäpuoli vaeltaja oli tullut ja oli sairaana. Ja Ormarr oli heti noussut ja mennyt ulos ottamaan häntä vastaan.

Ormarr tuli — hymyillen — nopein askelin pihamaan poikki.

Silmäpuoli vaeltaja nousi. Hän kohotti silmänsä häntä vastaan, ja hetkeksi heidän katseensa yhtyivät. Sitten Silmäpuoli vaeltaja painoi päänsä alas.

Mutta Ormarr jäi seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kaikki veri pakeni hänen kasvoistaan. Jälleentunteminen tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että hän hetkeksi kadotti kokonaan ajatuksiensa ja sielunsa hallitsemiskyvyn.