Part 7

Mutta vain hetkeksi. Sitten hän sekä näki että ajatteli samalla kertaa. Ja salaman nopeutena ajatukset risteilivät hänen aivoissaan.

Tuossa, aivan hänen edessään, seisoi hänen veljensä séra Ketill. Elävänä, ja aivan hänen läheisyydessään. Tämä vanha mies, tämä raajarikko kerjuri, oli hänen veljensä, entinen pappi. Pappipiru. Ja hän muisti kaiken sen, mitä oli kuullut tästä kerjurista ja kulkurista. Hänen viisaudestaan ja epäitsekkäistä ja sankarillisista teoistaan. Hän näki hänen kurjuutensa, näki hänen nöyryytensä ja hänen murtuneisuutensa. Hän oli nähnyt Alma rouvan hyväilevän häntä ja siten liittävän hänen »hyvien» joukkoon. Ja hänen vihansa häipyi tämän elämän oman koston ja anteeksiannon, elämän oman säälimättömyyden ja syyllisen murtuneisuuden vaikutuksesta. Siksi että se hetkistä aikaisemmin oli kuohahtanut yli kaikkien äyräitten, saattoi se nyt yhdellä kertaa jäljettömiin kadota. Ormarr etsi sitä hetkisen sydämestään, — tutki sydämensä löytääksensä sen, — mutta ei löytänyt sitä. Ei löytänyt mitään vihaa, — ei edes hitustakaan vastenmielisyyttä. Vain myötätuntoa... vain rakkautta. Ja hän muisti yöllisen unennäkönsä.

Ja äkkiä hän sulki vanhan kerjurin syliinsä, ja he itkivät toistensa sydänten ääressä. Kaksi orjaa elämän ikeen alla. Kaksi ihmistä, joiden rakkaudella ja vihalla elämä leikki omien oikullisten mielijohteittensa mukaan. Kaksi veljestä taistelussa ja murheessa.

Ja kun he olivat itkeneet hetkisen, suuteli Ormarr Ørlygsson veljensä suuta ja taputti hänen poskeansa kädellään. Ja hän sanoi itkun tukahuttamalla äänellä:

— Terve tuloa takaisin kotia, veli.

Mutta séra Ketill sanoi, ja nyyhkytti sanojen välissä:

— Jumala sinua siunatkoon, Ormarr. Jumala sinua siunatkoon. — Tulen isän haudalta. Siellä tunsin sydämessäni, että tahdoit antaa minulle anteeksi.

Ørlygur seisoi katsellen tätä kohtausta, ensin kyyneleisin silmin, liikutuksesta, nähdessään kuinka rakkaasti kasvatusisänsä otti vastaan kuljeksivan kerjurin. Myöhemmin, kun omituinen sananvaihto herätti hänen mielessään aavistuksen, hän pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä sykintä melkein pysähtyi.

Silloin Ormarr kääntyi häneen ja sanoi:

— Tässä on isäsi, Ørlygur.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, ja hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, jota vastaan hän koetti taistella. Sitten hänen täytyi päästää se valloilleen, ja ääneen nyyhkyttäen hän heittäytyi isänsä kaulaan.

Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi suotu valtava onni. Hän, joka lapsuudestaan asti oli pitänyt isäänsä kuolleena, kaikkien kiroamana, tapasi hänet nyt äkkiä elävänä — ja kaikkien siunaamana. Nyt hänen siis ei enää tarvinnut kysyä, oliko tämä isä ollut kokonaan paha. Sillä kuinka paljon hyvää rahvas tiesikään kertoa Silmäpuoli vaeltajasta! Ja tämä mies oli hänen isänsä, jonka hän luuli kuolleeksi kirottuna, — tämä mies, jota kokonainen maa siunasi — ja ihaili hänen hyvyytensä ja epäitsekkäisyytensä vuoksi. Tämä mies, joka, minne astuikin, jätti jälkeensä kauneimmat muiston kukkaset. Tämä mies, joka kykeni enemmän kuin kukaan muu omalla hyvyydellään herättämään hyvän ihmisten sydämissä. Olkoonpa että hän oli rikkonut paljon, — mutta mitä ei kaksikymmenvuotinen nöyryytyksen ja epätoivon siunauksellinen vaellus voi sovittaa! Kuinka se vaatikaan unhoitusta ja anteeksiantoa! Kaikkea tätä hän ajatteli itkiessään isänsä sylissä. Ja hänen sydämensä värisi hänen ajatellessaan elämän omituisia teitä.

Silloin vanha mies äkkiä lyyhistyi, — Ørlygurin täytyi ottaa hänet syliinsä ja auttaa häntä kivelle istumaan. Raskas yskiminen repi ja raastoi vanhuksen rintaa, ja hänen suunsa täyttyi verellä. Sylkäistessään sen ulos hän katsoi sitä ja hymyili.

Ormarr ja Ørlygur ottivat hänet ja kantoivat huoneeseen sisäänkäytävän vasemmalle puolelle — aivan vastapäätä tanskalaisen rouvan ja vanhan Katan huonetta. Nuo kaksi naista seurasivat heitä, Alma rouva vanhan Katan käsikynkässä.

Asetettuaan hänet vuoteeseen meni Ormarr ulos huoneesta, mutta sanoi mennessään:

— Tulen heti takaisin.

Hän meni suoraa päätä suureen ruokahuoneeseen, missä vaimonsa Rúna vielä aherteli väen iltaruuan laitossa.

Tyttö, joka auttoi häntä, meni heti ulos, kun Ormarr tuli, ja Ormarr sulki oven hänen jälkeensä.

Rúna katsoi häneen, asetti sitten äkkiä kaikki luotaan ja istuutui eräälle arkulle.

— Mitä on tapahtunut, Ormarr? kysyi hän hillitysti, ääni tuskasta väristen.

Ormarr avasi suunsa vastatakseen, mutta ei voinut saada sanaakaan suustaan. Meni sitten hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja silitteli hänen tukkaansa.

— Silmäpuoli vaeltaja on tullut, sanoi hän.

— Hän on sairas, — pelkäänpä kuolemansairas.

— Oo, Jumala auttakoon meitä.

Rúna nousi nopeasti. Hän oli tullut jotenkin lihavaksi, ja hänellä oli tapana seisoa kädet puuskassa. Ja hän jatkoi:

— Mitä voimme tehdä? Mikä hänen on? Emmeköhän pane hakemaan lääkäriä samalla?

Mutta Ormarr tuskin kuuli hänen kysymystään. Hän seisoi vain katsellen Rúnaa, ja kuitenkin oli aivan kuin hän ei olisi nähnyt häntä. Rúna huomasi hänen katseensa ja istuutui taasen arkulle.

Ormarrin ääni kuulosti oudolta, kun hän vihdoin puhui:

— Siinä ei ollut kaikki, sanoi hän. — Silmäpuoli vaeltaja — — — on minun veljeni — — — séra Ketill.

— Séra Ketill? — — elääkö hän? kysyi Rúna. Hän jäi istumaan eikä liikkunut.

Ormarr vaikeni. Tahtoi puhua, mutta ei voinut.

— Hän elää vielä? toisti Rúna melkein kuulumattomasti. — Jumalan kiitos, lisäsi hän sydämellisesti.

— Sanotko sinäkin niin? kysyi Ormarr äkkiä. Hänen äänessään helähti iloinen innostus.

Sitten hän kääntyi poispäin.

— Hän on tullut. Ja on kuolemaisillaan. — — —

Olen nähnyt hänet. — — Alma on silitellyt hänen tukkaansa.

— Onko Alma silitellyt hänen tukkaansa? sanoi Rúna liikutettuna. — Silmäpuoli vaeltaja... vai _hän_ se oli Silmäpuoli vaeltaja. Siksipä hän siis ei koskaan ole tahtonut tulla tälle seudulle ennen.

Ormarr istuutui arkulle hänen rinnalleen, mutta nousi sitten äkkiä taasen ja sanoi:

— Menemmekö sisään hänen luokseen. Olemme panneet hänet vierashuoneen vuoteeseen.

— Mennään, vastasi Rúna. — Luuletko, että hän kuolee?

— Pahoin pelkään.

— Kunpa hän vain saa rauhan kuolemassa. Hänen vaelluksensa on ollut pitkä.

Sitten he menivät yhdessä.

Heidän astuessaan huoneeseen makasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa; toiset istuutuivat eivätkä liikkuneet, jotteivät häiritsisi häntä. Hän avasi silmänsä, näki Rúnan, tunsi hänet heti ja painoi kätensä kasvoilleen.

Rúna meni hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä otsalle. Sitten hän istuutui eräälle tuolille vuoteen ääreen, kumartui taasen häntä kohti ja sanoi hiljaa ja hillitysti:

— Katso minua, Ketill.

Hän otti kädet kasvoiltaan. Rúna pani kätensä hänen käsilleen.

— Katso minua silmiin. — Olen antanut sinulle anteeksi.

Vanhus ei katsonut Rúnaan. Mutta hän ähkyi:

— En ymmärrä, miten voit antaa minulle anteeksi.

— Katso, onko minulla muuta kuin rakkautta silmissäni.

Hän loi katseensa ylös ja kohtasi Rúnan katseen.

— Ei, sanoi hän sitten, siellä on vain rakkautta. Olet antanut minulle anteeksi. Kiitos, Rúna. Jumala sinua siunatkoon.

Hän makasi hetkisen hiljaa vielä, ja vähitellen hän alkoi hengittää helpommin.

Sitten hän äkkiä avasi silmänsä, tarkasteli heitä kaikkia ja sanoi:

— Nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin kuolla. Näen, että päivänvalo on alkanut hävitä. Nyt en tahdo enää sulkea silmääni, tahdon nähdä kaiken minkä voin, päivän jäännöksen ja pimeyden tulon ja teidän silmänne ja kasvonne, rakkaani. Sillä tiedän, että silmäni ei ole näkevä huomispäivää.

Rúna silitteli hänen käsiään.

— Sinun ei pitäisi puhella niin paljon, sanoi hän. — Se ei tee sinulle hyvää.

— Anna minun vain puhua, vastasi hän ja hymyili. — Nyt, kun kieleni on ainaiseksi mykistyvä, tuntee se erityistä halua liikkua viimeiseen asti. Kas, voisihan kuitenkin sattua, että se sanoisi jonkun kauniin sanan, joka eläisi sen vaiettuakin jonkun korvan muistossa, — ja se on sen kunnianhimo. Älkää luulko, rakkaat ystävät, että pelkään kuolemaa, tai että koetan välttää sitä tai lykätä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi. Vaikkakin minusta tuntuu, että olisi ihanaa elää teidän keskuudessanne, rauhassa ja ilossa. Mutta muistakaa: vain kuolema tuottaa täydellisen sovituksen, — siunattu kuolema. Antakaa anteeksi sanani; en sano tätä loukatakseni teitä tai halventaakseni teidän jalomielisen anteeksiantonne arvoa. Mutta totuus on, että vain kuolema tuottaa täydellisen anteeksiannon ja täydellisen rauhan.

Hän katsoi toisesta toiseen.

— Rakkaat ystävät, teidän kasvonne ovat kauniit, — oi kuinka teidän kasvonne kuvastavat sielujanne. Minä voin lukea teidän kasvoistanne ja sieluistanne. Voin tällä hetkellä eroittaa jokaisen pienimmänkin ajatuksen. Ja sydämeni vuotaa verta nähdessäni sen kärsimyksen ja ne tuskat, jotka tiedän muistoni, séra Ketillin muiston, painaneen teihin. Jopa sinunkin kasvoillesi, nuori poikani, on elämä piirtänyt tuskanmerkkinsä. Tiedätkö mitä luen silmistäsi? Katumusta siksi, ettet voi sielussasi tuntea olevasi niin alakuloinen, kuin sinun mielestäsi pitäisi olla, kun isäsi nyt täytyy kuolla. Älä itke sanojani, Ørlygur, poikani. Rakastan sinua näiden lapsellisen puhtaiden ajatusten vuoksi. Ajattelet myöskin niin paljon muuta. Etkö usko, että ymmärrän ja iloitsen siitä, että sydämesi on kevyt, koska on käynyt selville, ettei isäsi olekaan kuollut oman käden kautta eikä kirottuna. Vaikkakin séra Ketill kuoli sillä kertaa. Ja eräs vaeltaja jäi maan päälle. Mutta ajattelet myöskin — ja nyt sanon sen, minkä sinä vähimmin kaikesta tahtoisit kuulla kenenkään läsnäollessa — ajattelet myöskin sydämesi valittua ja kuinka hän tuleekaan iloiseksi, kun saa kuulla sen. Tule luokseni, Ørlygur, niin saat isäsi siunauksen.

Ørlygur nousi ja tyrskähti itkuun, jota vastaan oli kauan aikaa taistellut. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja piiloitti kasvonsa peitteisiin. Vanha mies pani kätensä hänen päälaelleen.

— Oli parasta, että se tuli sanotuksi, sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen. — Ja sinä voit olla iloinen ystävättärestäsi. Hänen sydämensä on yhtä puhdas kuin sinunkin, ja hänen sielunsa on vilpitön — kuten sinunkin.

Silmäpuoli vaeltaja alkoi äkkiä itkeä.

— Vilpitön, toisti hän hiljaa. — Kunpa minun sieluni aina olisi ollut vilpitön. — — Oi Herra, Herra...

Tyynnyttyään hän sanoi:

— Tehtyä pahaa ei saa tekemättömäksi. Ja vain armosta paha voidaan näennäisesti sovittaa. Vain armosta. Sanon: näennäisesti. Sillä en tiedä, olenko vielä sovittanut syntini. Tai olenko sovittava ne. — Sinä, Ormarr, istut vielä ihmetellen sitä, että viha, joka vielä äsken kohdatessani katseesi tuolla ulkona leimusi minua vastaan, niin äkkiä ja jäljettömästi saattoi hävitä sydämestäsi. Tiedätkö miksi se katosi? Siksi, että näit ja käsitit, että olin kärsinyt, — kärsinyt helvetintuskia, kärsinyt epäinhimillisesti. Ja siksi, että sinäkin olit kärsinyt. Sentapaisissa kärsimyksissä kaikki ihmissydämet kohtaavat toisensa. Mutta varsinkin kun kuolema ja yhteinen veri auttaa. — Ja sinä, Rúna — istut ja kiität taivasta siitä, että vielä elän, — ja siitä, että olen kärsinyt niin paljon kuin olen kärsinyt. Sinun sydämessäsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Jumala on antanut minulle anteeksi. Ja siksi _sinä_ olet antanut minulle anteeksi. Ja sinä, vanha Kata, — — me kaksi luemme toistemme ajatukset, ja meidän ajatuksemme ovat samat. Ja vaikkakin nyt voit lukea sen ajatuksistani, tahdon sen kuitenkin sanoa: sinua minun on eniten kiittäminen.

Hän oli hetkisen vaiti, kääntyi vaivoin kyljelleen ja jatkoi:

— Sillä kertaa, kun tahdoin syöksyä mereen — sillä aioin hukuttautua epätoivoissani — sillä kertaa tulin äkkiä ajatelleeksi sinua. Olin usein ajatellut sinua ja sitä tuskaa, jonka aavistin sydämessäsi piilevän, mutta jota et koskaan näyttänyt. Tunsin tarinasi. Tiesin, että eräs oli pettänyt sinut. Tiesin, ettet voinut unohtaa. Näin, että sinä kuljit ja olit kaikille siunaukseksi ja kuitenkin itse kärsit enemmän kuin kukaan muu. Ja silloin minä ajattelin, että ehkäpä oli elämäsi kuitenkin ihanin. Ehkäpä oli kaikkein ihaninta voittaa ja hillitä itsensä. Silloin heräsi minussa halu koettaa sovittaa rikostani, — koettaa levittää siunausta ympärilleni, sen sijaan että etsin epätoivon kuolemaa. Ja silloin pakenin salaa maan toiseen ääreen — piileksin päivällä ja taivalsin yöllä. Siellä nimitin itseäni »vaeltajaksi», ja tein itseni kaikista halvimmaksi — — kerjuriksi, kulkuriksi, joka elää Jumalan ja ihmisten armosta, joka saa ruokansa koirien kanssa, käsketään yöksi latoon tai eläinten seuraan. Enkä ollut kovinkaan kauan harhaillut, ennenkuin minulla oli yllinkyllin tehtävää. Kaikkialla, minne tulin, kärsivät ihmiset eripuraisuudesta ja vihasta, kateudesta ja väärinkäsityksistä. Silloin asetin päämääräkseni koettaa saada ihmiset sopimaan — keskenään ja elämän kanssa — ja samalla kuoleman kanssa, jota he aivan liian vähän ajattelivat. Sillä niin on laita, useimmat unohtavat, että heidän elämänsä on vain tomuhiukkanen äärettömässä avaruudessa, että on olemassa iäisyys edessä ja iäisyys takana. Ja että elämä on lähtenyt kuolemasta ja vain virtaa kohti kuolemaa — ahtaassa kehässä. Ja he taistelevat elämästä ja kuolemasta ja koettavat iskeä toisiinsa niin syviä haavoja kuin suinkin ja mieluimmin ripotella myrkkyä haavoihin. Oi, he unohtavat, että jokainen haava, minkä toiselle tuottaa, kirvelee syvimmin iskijän omassa sydämessä. Oi, nähdä ihmisten taistelevan verenhimoisin käsin ja verenhimoisin sieluin. — Ajatella, että niin ovat ihmiset taistelleet — sukupolvesta sukupolveen. Ja että he edelleenkin siten taistelevat, — edelleenkin siten taistelevat. — Missä ovat papit? — Kristuksen papit? — Miksi he eivät mene kansan keskuuteen puhumaan jokaisen yksityisen kanssa ja liittämään sielua sieluun, veljellisellä siteellä, sen sijaan että seisovat etäisinä puolijumalina saarnastuolissa ja julistavat Herran sanaa kuin oraakkeli. Sillä sen olen oppinut näinä vuosina: se on ainoa papintoimi, joka ei tuota vahinkoa, — ainoa tapa julistaa Jumalan sanaa, joka todellakin yhtyy sielun sisimpään vakavuuteen ja syvimpään ymmärtämykseen. Uskokaa minua, ystäväni, olisin saanut monta miestä lähtemään talostaan ja seuraamaan itseäni, — jättämään isän ja äidin ja vaimon ja seuraamaan minua. Mutta kuinka monet ovat siihen kypsyneet? — ja voivat hyödyttää sillä tavalla? Eikähän _se_ sitäpaitsi ollut vaellukseni tarkoitus.

Kuume yltyi. Hän valui hikeä, ja hänen silmänsä loisti enemmän kuin ennen. He kokoontuivat aivan hänen ympärilleen. He koettivat estää häntä puhumasta, mutta hän jatkoi:

— Niin, nyt kun minun on kuoltava, on tämä minun suurin tuskani, ettei ole olemassa ketään, joka jatkaa vähäistä elämäntyötäni. Sillä mitäpä yksi ihminen voi saavuttaa? Oi, kunpa olisi monta, jotka ymmärtäisivät, että suurin teko on kieltää itsensä ja tuottaa rauhaa maan päälle. Että suurin onni on vaeltaa köyhänä ja näyttää esimerkillään, ettei sydämensä riipu kiinni tässä maailmassa. Katsokaa pappeja, heillä on hyvät virkansa ja he ottavat palkan sananjulistamisestaan. Ja he hakevat alemmista viroista parempiin — sillä heidän sydämensä ovat kiintyneet virkoihin eivätkä seurakuntaan eikä Jumalaan. Tiedän vaativani paljon, tiedän vaativani mahdotonta, ainakin tällä haavaa. Mutta siksipä vihamielisyys ja eripuraisuus myöskin leviävät. En tiedä, onko Jumalaa olemassa, — suokaa minulle anteeksi, että sanon sen, — en _tiedä_, onko Jumalaa olemassa, mutta uskon sen ja toivon sitä. Mutta en voi sanoa tietäväni sitä, sillä silloin valehtelisin. Mutta siihen katsomatta, — minä tiedän, että enemmän onnea tuottaa rauha kuin eripuraisuus. Tiedän vihamielisyyden tekevän sydämet pahoiksi, kun taas ystävyys tekee ne hyviksi. Ja tiedän ihmisten elämän tulevan rikkaammaksi rakkaudesta ja hyvyydestä, tulevan kestävämmäksi ja luonnollisemmaksi. Sillä elämä näyttää sisällyksettömältä siellä, missä on vain taistelua ja vihamielisyyttä. Ainoa, mikä antaa elämälle sisällystä, on koettaa saada jotain hyvää siitä. —

Hämärä täytti vähitellen huoneen. Kun sairas vanhus lausui viimeisiä sanojaan, katosi päivä ja tuli aivan pimeä.

— Sytyttäkää kynttilä, pyysi hän. — Pimeys tulee kyllä pitkäksi silti.

Kynttilä, joka seisoi jalustassaan pöydällä, sytytettiin. Ja pöytä siirrettiin vuoteen luo.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Sairas makasi hengittäen raskaasti.

Muut istuivat katsellen eteensä, kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Tanskalainen rouva istui sohvalla vanhan Katan vieressä. Tylsyys, joka hetkiseksi oli murtunut vieraan tullessa, oli taasen vallannut hänet, — hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään. Tuli pimeä, kynttilä sytytettiin — hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sairas pyysi heikolla äänellä:

— Auttakaa minua riisuutumaan.

Rúna ja Ormarr riisuivat häneltä vaatteet. He itkivät nähdessään hänen ryysynsä. Ørlygur istui hiljaa ja katseli eteensä lattiaan, — hänen kasvonsa olivat turvoksissa itkusta.

Séra Ketill hymyili mielihyvästä, kun vilpoiset raidit koskettivat hänen alastonta ruumistaan.

Sitten hän tuli äkkiä totiseksi. Ja hetkisen kuluttua hän kysyi:

— Eikö — — Alma voisi istuutua tänne päänalukseni viereen?

Tanskalainen rouva havahti hieman tylsyydestään, kun hänet nostettiin pystyyn. Ja kun hänet vietiin vuoteen luo ja hän huomasi vanhan miehen, joka makasi siinä, niin hän istuutui heti tuolille ja rupesi taputtelemaan miehen käsiä ja päätä, mutisten samalla puolittain uikuttavia, käsittämättömiä sanoja. Mutta jonkun ajan kuluttua hän unohti kaiken ja vaipui jälleen hajamieliseen tilaansa.

Séra Ketill makasi hymy vanhoilla, rypistyneillä muodottomilla kasvoillaan.

Hän yritti nostaa päänsä pielukselta, mutta ei jaksanut kohottaa sitä.

— Nyt minulla ei enää ole pitkältä jäljellä, sanoi hän.

Ja heti sen jälkeen hän pyysi, katsoen vanhaan Kataan:

— Aseta hänen kätensä minun huulilleni, että voin suudella niitä.

Vanha Kata teki niinkuin hän pyysi, — tanskalainen rouva ei sitä huomannut.

— Anna minulle anteeksi, mutisi séra Ketill suudelmien välissä. — Ja hyvästi kunnes tapaamme.

— Nyt on parasta — sanoa jäähyväiset, ähkyi hän tuskin kuuluvasti.

Toinen toisensa perästä kumartui hänen ylitseen, suuteli hänen otsaansa ja vastaanotti hänen suudelmansa otsalleen.

Ørlygur oli viimeinen. Hän heittäytyi nyyhkyttäen hänen viereensä, sitten kun isän huulet olivat koskettaneet hänen otsaansa.

— Poikani, poikani — kuulivat he vanhan miehen kuiskaavan.

Sitten hänen kasvonsa ikäänkuin jäykistyivät, ja hän makasi jonkun aikaa kuin tainnoksissa.

Mutta hetken päästä hän avasi silmänsä ja tuijotti aivan kuin ei olisi mitään nähnyt. Ja sitten hän puhui, ensin tuskin kuuluvasti, sitten voimakkaammin:

— Jumala — — — Jumala — Jumalani — Jumalani...

Hän hapuili ympärilleen.

— Oletteko vielä täällä? Ovatko kaikki menneet.

Hänen kätensä hervahtivat voimattomina alas.

He silittelivät hänen käsiään, mutta eivät voineet puhua itkulta.

— Tunnen teidän olevan täällä. Mutta en voi enää liikuttaa käsiäni. Tällaistako kuolema on?

Hän veti nopeasti henkeä pari kertaa.

— Olen väsynyt, sanoi hän sitten hiljaa. — Niin väsynyt, niin väsynyt. — Ihanaa on päästä lepäämään.

Pari nopeata hengähdystä korisi vielä hänen rinnassaan.

— Jumala, Jumala — nyt minä tunnen sinun rauhasi...

Kului muutama silmänräpäys, oli aivan kuin hänen hengityksensä olisi kuoleutunut.

Sitten hän huusi äkkiä, nuoruutensa äänellä, huusi voimakkaasti:

— Alma! — Alma!

Ja kutsuessaan hän kohottautui puolittain istualleen, mutta vaipui heti takaisin pielukselle. Ja oli kuollut. Silmäpuoli vaeltaja — ihmisten vieras kahtenakymmenenä pitkänä vuotena — ei ollut enää olemassa. Herra oli vihdoin séra Ketillille suonut sen rauhan, jota hän niin kauan oli ikävöinyt.

Ja sillaikaa kun nuo kolme hänen kuolemansa tietoista katselijaa olivat niin kiintyneinä suruunsa ja hänen hoivaamiseensa, etteivät huomanneet mitään muuta, nousi tanskalainen rouva seisomaan.

Kun hänen nimeänsä mainittiin, oli hän painanut käden sydämelleen. Sitten hän istui tuokion hiljaa. Katseli ympärilleen ja hieroi silmiään.

Ja sitten hän nousi.

Ja hän sanoi omituisen hajamielisellä äänellä, joka heti herätti muiden huomiota:

— Missä minä olen?

Ja hän katseli taasen ympärilleen ja lisäsi:

— Ketillhän kutsui.

Sitten hän taas painoi käden sydämelleen, huokasi raskaasti ja lyyhistyi maahan. Ja tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi.

Hänen odottamaton kuolemansa vaikutti niin voimakkaasti muihin, että he äkkiä lakkasivat itkemästä. Ja hetkisen he seisoivat kaikki kolme kuin kivettyneinä.

Sitten he asettivat tanskalaisen rouvan vuoteeseen séra Ketillin viereen.

Ja he polvistuivat kaikki kolme vuoteen ääreen ja rukoilivat hiljaa.

Kynttilänliekki lepatti pimeässä ja heitti häilyvän, punertavan valonsa noiden kahden vainajan kalpeille kasvoille. Pimeä ikäänkuin tunkeutui verhoamaan heitä.

Jonkun aikaa vallitsi haudanhiljaisuus.

Sitten vanha Kata nousi äänettömästi, meni ikkunan luokse ja avasi sen — »päästääksensä sielut ulos».

Sitten hän taasen polvistui toisten rinnalle.

Mutta ikkunasta puhaltava tuulenhenki sammutti kynttilän, ja pimeys kietoi vaippaansa elävät ja kuolleet.