Part 5

— Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet taivaassa tapaan, niin menen tieheni.

Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa autuaaksituloaan.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan.

Sitten hän nousi raskaasti.

— Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi tehdä.

Isäntä saattoi hänet latoon.

— Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena.

— Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän.

* * * * *

Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen.

Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja.

— Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta kiitän sinua kaikesta sielustani.

Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta.

Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa.

Ja hän mutisi edelleen hiljaa:

— Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle? Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi.

Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa.

— Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle... minulle kurjalle. Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos lapsistani...

Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä.

— Herra —, nuo kaksi naista... Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra.

Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin.

— Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin sen jo _sillä_ kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo _sillä_ kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna minulle anteeksi, Herra.

Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen, koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen:

— Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra!

Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään horrostilaan.

Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi; hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään.

Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään voittaakseen aikaa.

— Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto vaivannut?

— Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin enkä ole lainkaan huomannut vetoa.

Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja partaansa.

— Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä laskien.

Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan.

— Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään.

Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko.

— Siunattu aurinko, mutisi hän.

Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli.

Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta.

— Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian valmista.

Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa liepeellä.

Isäntä seisoi katsellen häntä.

— Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi naamaani näin kylminä aamuina.

Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan.

Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville.

— Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi? kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti.

— Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä taipaleelle nyt heti.

— Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista kiirein, laski isäntä leikkiä.

Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon ulkopuolelle.

Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen.

Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen.

Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle vieras:

— Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet?

Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä.

— Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi hänelle kätensä ja meni.

— Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä.

Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki epätasaisesti nilkuttaen.

Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton tuottaman surun.

Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan ennen.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta aamun koleudessa:

— Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?... Kuka vastaa? — Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. _Leikimme surua ja iloa_. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme, että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — —

Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta? Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, — sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra, Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän, minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, _nauttia_? sanon minä. _Nautinko_ minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä _nautin_ niistä. Olen _nauttinut_ niistä. — Ja tämä on viimeinen päivä... Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä on _viimeinen_ päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni... ne pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun.

Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä sen reunaa vasten.

— Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi... Vai etäisyytesikö minä tunnen?... En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.

Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan.

XII.

Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen.

Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan — vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut.

Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä hänen vaikeimpana vaelluspäivänään.

Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja, toisaalla mustia repeämiä.

Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi, vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin oikullisimpana hetkenään.

Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin. Mutta sielua ei kanneta näkyvissä.

Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli verrattain pieni.

Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan. Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle, väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä. Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä häneen.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana. Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, — se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin.

Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta ja leimuta vihasta.

Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas. Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan olemassaolon.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen sielussaan — hänen ajatuksiensa takana.

Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — —

Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan.

Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja vihdoin hän oli katuva syntinen, joka _uskoo_ Jumalaan, joka _luottaa_ Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja pilkkaamasta.

Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita. Juuri antaa _heille_ tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena kuin hän _oli ollut_ ja sellaisena kuin hän nyt _oli_... Antaa heille tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä. Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät hänen sieluaan kuin piiskansivallukset.

Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen.

Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne.

— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. — Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana.

Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni. Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan he?... Tahtoisivatkohan he _nyt_? — — Mutta minä varastan nämä kädenpuristukset, siksi että minun _täytyy_ saada ne. Pian on käteni kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra, — tämä on minun viimeinen päiväni... Minun _viimeinen_ päiväni. Mutta minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana.

Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. —

Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä. Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut kerros kylmää, kosteata multaa.

Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen pakahtumatta.

Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —:

— Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — _voiko_ silloin Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit minulle yhdenkään ihmisen, joka _tuntisi_ minut — — ja kuitenkin antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja _kuitenkin_ ojentaisi minulle kätensä... _kuitenkin_ ottaisi käteni ja antaisi minulle sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. —

Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan.

Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka suusta tulvi kirouksia. —

— Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt, ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin. Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra, onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt.

* * * * *

Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena.

Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita taloja oli noussut niiden paikalle.

Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä talossa:

— Mutta missä köyhät asuvat?

Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia.

— Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus.

— Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.

— Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

— Pappipirun?

— Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi nimitämme häntä niin kuin kuulit.

— Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.

— Jumala kanssasi. —

Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua.

Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle. Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät.

Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta.

Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan.

Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille:

— Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön, paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän _osaa_ vielä vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti.

Hän oli heitä joko joukon pitempi.

Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään.

— Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän.

— Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni, jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda.

Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat. Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä, kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi.

Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan.

— Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän.

Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa.

— Jumalan rauha taloon, sanoi hän.

— Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä.

Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen, tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus. Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin.

— Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja.

Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin.

— Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. — Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä puhetapaa.

— Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun.