Part 4
— Etkö nyt tahdo palata kotia? Muuten tulee matka liian pitkäksi sinulle.
Tyttö katsoi rukoilevasti häneen.
— Koko kotimatkan juoksen yhtämittaa, sanoi tyttö. — Minä en juuri koskaan väsy. Enkö kuitenkin saa seurata sinua niin pitkälle, että näemme lähimmän talon?
— Iloitsen seurastasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta eipä ole syytä istua täällä enää kauan?
Silmäpuoli vaeltaja ei kuitenkaan näyttänyt aikovan nousta, ja he istuivat hetkisen äänettöminä.
Sitten Silmäpuoli vaeltaja kysyi:
— Oletko koskaan kuullut kenenkään puhuvan séra Ketillistä, joka oli pappina tässä pitäjässä monta vuotta sitten?
Nuori tyttö purskahti kiihkeään itkuun.
Hän itki kauan hiljaa. Silmäpuoli vaeltaja ei kysynyt enempää.
Mutta vihdoin hän lempeästi virkkoi:
— Koskeeko se sinuun niin kovasti? En tahtonut loukata sinua.
— Sehän on _hänen_ isänsä, vastasi tyttö yhä itkien. — Etkö sitä tiennyt?
— Tiesin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja.
— Ja kaikki puhuvat ja ajattelevat niin pahaa hänestä, jatkoi tyttö ja itki vielä kiihkeämmin. — Hänhän hukuttautui epätoivossaan ja katumuksessaan pahojen tekojensa vuoksi. Heittäytyi mereen, korkealta kalliolta, sanotaan. Siellä ylhäällä hänet nähtiin yöllä sen jälkeen kuin isänsä oli kuollut kirkossa. Hän jätti jälkeensä testamentin, missä lahjoitti köyhille kaiken, mitä omisti ja jätti jälkeensä. Mutta kansa sanoo, että hän teki sen vain siksi, että kohtalonsa liikuttaisi ihmisiä, että he antaisivat hänelle anteeksi ja rukoilisivat hänen puolestaan, kun hän oli kuollut. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tahdo tehdä, sanovat, sillä sitä hän ei ole ansainnut. Ja he sanovat, että paholainen on vienyt hänet, sillä hänen ruumiinsa ei ole koskaan ajautunut maalle. Oi, ajatteleppa, hän on kuollut ja on ollut kuolleena kaksikymmentä vuotta. Eikä koko tänä aikana kukaan ole muistanut häntä kertaakaan rakkaudella. Paitsi minua, — sillä minä en voi muuta. Hänhän oli _hänen_ isänsä. Mutta minä en tiedä, ajatteleeko _hän_ häntä. Vaikka tekee kai hän sen, koska vainaja oli hänen isänsä.
Baggan itku vaimeni vähitellen.
Silmäpuoli vaeltaja istui hiljaa; kyynelet silmissä.
Äkkiä nuori tyttö loi itkun turvottamat silmänsä ylös, katsoi häneen ja kysyi:
— Ajatteletko sinäkin pahaa hänestä?
Silmäpuoli vaeltaja kohtasi hänen katseensa.
— Viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena en ole muun vuoksi elänyt kuin rukoillakseni Jumalalta hänelle armoa ja hänen suurten syntiensä anteeksiantoa.
Ilonloiste välähti nuoren tytön kysyvässä katseessa.
— Olet siis tuntenut hänet? kysyi tyttö. — Ja sinä pidät hänestä?
Silmäpuoli vaeltaja oli tuokion vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa:
— Séra Ketill ei olekaan kuollut.
— Oi, Jumalan kiitos! Onko se ihan totta?
— Jumala siunatkoon sinua ilostasi, vastas Silmäpuoli vaeltaja. — On, se on totta. Hän vaeltaa vielä maan päällä katuen syntejään.
— Onko hän kaukana täältä? Enkö koskaan saa nähdä häntä?
— Ei, hän ei ole kaukana täältä. Mutta älä kysy minulta enempää.
* * * * *
He vaelsivat vielä pitkän matkaa.
Silloin kapea laakso avautui äkkiä ja tuli leveämmäksi ja rehevämmäksi.
He olivat silloin lähimmän talon pihavallin kohdalla ja näkivät useita muita.
He pysähtyivät, ja vanha mies sai pussinsa takaisin.
Jälleen herahtivat kyynelet nuoren tytön silmiin.
— Enkö näe sinua koskaan enää? kysyi hän.
— Pidätkö sinä minusta? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.
— Pidän toki. Ja kaikki ihmisethän rakastavat ja siunaavat sinua. Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi sellainen isä kuin sinä olet.
— Mutta minähän olen vain kerjuri.
— Eihän se mikään häpeä ole, vastasi nuori nainen hämmästyneenä. — Kun on niinkuin sinä.
— Saanko sanoa sinulta terveiset séra Ketillille, jos tapaan hänet vielä?
— Saat, ja sano, että kaikissa rukouksissani muistan häntä.
— Ehditkö kotiin ennen pimeän tuloa?
— Hyvinkin ehdin. En ole yhtään väsynyt. Hyvästi, sanoi hän ja ojensi vanhukselle kätensä.
— Hyvästi. Ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja suudellen häntä.
Sitten tyttö lähti juoksemaan kotiin päin, ja Silmäpuoli vaeltaja ontui taloa kohti.
X.
Ensimäinen, joka oli aamulla jalkeilla Linnassa, sen jälkeen kuin Bagga oli käynyt siellä yöllä luovuttamassa ottamansa uskollisuudenpantin, Ørlygurin lempikaritsan, oli Ormarr Ørlygsson!
Hänelle oli tullut tavaksi nousta ennen kaikkia muita. Yö soi hänelle harvoin sanottavaa lepoa, — vasta kun hän oli jalkeilla, väistyi väsymys hänet» ruumiistaan ja synkkyys hänen sielustaan.
Sillä vaikka hän ei voinutkaan mainita mitään syytä onnettomuuteensa, ei hän kuitenkaan ollut onnellinen. Rehellisimmällä tahdollaankaan hän ei voinut löytää sielussaan kaipausta _siksi_, että oli luopunut soitannon kuuluisuutta tuottavasta urasta.
Se tuska, joka karkoitti hänet ihmisten seurasta, joka kerta kun hän oli koskenut viuluunsa, ja vaikutti, että hänen _täytyi_ etsiä yksinäisyyttä, kunnes sielunsa taas rauhoittui, se tuska ei johtunut turhamaisuuden pettymyksestä, siitä, että hänen täytyi olla vailla suuren maailman tunnustusta mestaruudestaan. Tämä tuska johtui kiihkeästä halusta saavuttaa ihmisten kesken sama elämän sopusointu ja sama tunteen rikkaus, minkä hän löysi soitannosta. Jollei näin ollutkaan laita, uskoi hän ainakin, että niin oli. Mutta ani harvoin hän koetti päästä selvyyteen tuskansa syystä.
Että hän jaksoi kestää elämää talossa, johtui yksinomaan siitä, että hänellä saattoi aina olla yllinkyllin työtä ja päänvaivaa sekä oman maanviljelyksensä että pitäjän asiain hoidossa, jotka kaikki olivat hänen käsissään. Häntä vahvisti hänen sisäisessä kamppailussaan ja hänelle tuotti helpoitusta monena taistelun hetkenä myöskin se, että hän joka taholta tunsi olevansa ihmisten myötätunnon ja rakkauden ympäröimä.
Ihmiset eivät rakastaneet häntä eniten siksi, että hän teki paljon heidän hyväkseen, eivätkä siksi, ettei heidän koskaan tarvinnut turhaan vedota häneen. Mutta he rakastivat häntä siksi, että tiesivät hänen kärsivän. Ja siksi, että ihailivat hänen mielenmalttiaan ja kestävyyttään, joka esti häntä päästämästä tuskaansa ilmoille ja sai hänet etsimään yksinäisyyttä, milloin se kävi ylivoimaiseksi.
Ormarr aloitti aina päivänsä kävelemällä yltympäri talossa katsoakseen, oliko kaikki hyvässä järjestyksessä, ja tarkastaakseen ne lampaat ja hevoset, jotka astelivat kotona pihamaalla, oliko niille mahdollisesti yöllä jotain sattunut.
Hän kiinnitti tänä aamuna melkein ensimäiseksi huomionsa Ørlygurin karitsaan. Se loikoi erillään muista lampaista, pihavallin vieressä. Hän tunsi sen heti sen mustasta päästä ja valkeasta ruumiista. Kun hän lähestyi, niin se nousi seisomaan ja määki surkeasti. Ilmeisestikään se ei tuntenut olevansa kotona. Hän näki sen kaulassa; sinisen nauhan. Otettuaan sen kiinni hän luki nauhasta nimen »Snaebjørg». Se oli kudottu nauhaan punaisilla kirjaimilla. Hän sai kiinni solmusta, mutta malttoi mielensä, päästi karitsan ja antoi sen pitää kaulanauhansa. Siinä pitäjässä ei ollut kahta sennimistä naista. Ja karitsa oli yön kuluessa tullut pihavallin sisäpuolelle, vaikka kaikki veräjät olivat suljettuina. Hän ei oikein ymmärtänyt asianlaitaa. Mutta hän oivalsi, että jos nauha oli jollekin tarkoitettu, niin tuskinpa hänelle.
Hän seisoi hetkisen raskaissa ajatuksissa. Sitten hän meni sisään ja herätti Ørlygurin.
— Karitsasi on tullut yöllä ja on ulkona pihalla, sanoi hän.
Ørlygur oli heti jalkeilla.
Ormarr seisoi hetkisen miettien, aivan kuin olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni ääneti ovesta ulos.
Ørlygur juoksi ulos pitkin talon kiemurtelevia käytäviä ja löysi melkein heti karitsan.
Se ei ottanut tunteakseen häntä — oli unohtanut hänet kesän kuluessa.
Mutta hän huomasi heti sinisen nauhan sen kaulassa ja otti sen nopeasti kiinni.
Luettuaan nauhassa olevan nimen hän antoi ensin hämmennyksissään karitsan juosta tiehensä. Mutta sitten hän otti sen heti jälleen kiinni ja irroitti kuumeisin sormin nauhan sen kaulasta.
Sitten karitsa sai mennä. Mutta Ørlygur jäi seisomaan nauha kädessä ja siveli sitä sormiensa välissä. Hän oli saanut niin kovan sydämentykytyksen, että päänsä suhisi. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Hän ei voinut ajatella yhtään ajatusta loppuun. Mutta ajatuksien ja aavistuksien katkelmat tulivat ja menivät salamanvälähdysten tavoin hänen kiihtyneiden aivojensa läpi. Ja hän tunsi sanomatonta onnea.
Hän meni pihavallin luo ja istuutui sille. Aurinko nousi, eikä sen loisto ollut koskaan näyttänyt niin ihanalta, eikä koskaan ollut niin juhlallinen päivä valahtanut hänen sydämeensä. Tämän pienen nauhan käsittämätön ilmaantuminen oli kääntänyt ylösalaisin kaikki arkielämän aherrukset. Hän oli äkkiä herännyt kuninkaana kauniissa maailmassa. Hän käsitti, että vaikkakin oli ennen ollut varma, oli hän kuitenkin ollut vailla kaikkea varmuutta. Hänen ilonsa kuiskasi hänen korvaansa, että hänen sielunsa ei vielä aavistanut, kuinka onnen valtakunta oli ihana. Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa. Hän istui tuntikausia kietoen nauhaa toisen sormen ympäri toisensa perästä, — ei yksikään sormi saanut jäädä unohduksiin. Sitten hän kääri sen ranteittensa ympäri, ja lopuksi kaulansa ympäri.
Äkkiä hän säpsähti, nähdessään Ormarrin astelevan suoraan häntä kohti, ja piiloitti nopeasti nauhan. Hän nousi hämillään, tuli äkkiä ajatelleeksi, että kasvatusisänsä mahdollisesti oli jo ennen nähnyt nauhan karitsan kaulassa, ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
Ormarr tuli hänen luokseen, istuutui ja virkkoi tyynesti, aivan kuin ei olisi nähnyt hänen hämminkiään:
— Olipa hyvä, ettei kettu ollut siepannut karitsaa tai ettei sille muuta pahaa ollut sattunut.
— Niin, vastasi Ørlygur, mutta vaivoin hän sai äänensä pysymään rauhallisena.
— Onko sinulla tänään aikaa auttaa minua ison tallin seimien korjaamisessa vai — onko sinun ehkä mentävä jonnekin?
Ørlygurin päähän pälkähti äkkiä, että hänen oli ehdottomasti mentävä jonnekin — hän ei kuitenkaan voinut heti käsittää minne. Ja hän oli kuulostavinaan kasvatusisänsä äänestä, ettei tämä odottanut hänen jäävän kotia. Hän katsoi Ormarriin — joka odotti vastausta, mutta kärsivällisesti, aivan kuin olisi ennakolta tietänyt ja käsittänyt sen päätöksen, jota Ørlygur ei vielä ollut tehnyt, mutta jonka hän oli tekevä.
Sitten Ørlygur sanoi äkkiä — hän ihmetteli itsekin tyyneyttään — ja hänen ajatuksensa syntyivät samassa kuin sanatkin:
— Niin, minun on käväistävä Bollissa. — Tahdon lahjoittaa—sille leskelle karitsani. Se on hänelle varmaankin hyvään tarpeeseen, — sitten hän voi teurastaa lisäksi yhden lampaistaan—kotitarpeiksi.
Ormarr sanoi jokapäiväisimmällä äänellään, aivan kuin olisi käsittänyt, että tässä oli kysymyksessä vain hyvätyö:
— Etkö mieluummin lahjoittaisi sitä hänen tyttärelleen? Silloin olet varma, että se joutuu hyville päiville.
— Niin, ehkä se onkin parempi.
Ørlygur ei voinut päästä kummastuksestaan, mutta oli nyt aivan rauhallinen.
— Sano heille minulta terveiset, sanoi Ormarr nousten ja lähtien. Hän oli sekä iloinen että alakuloinen. Hän oli menetellyt näin, koska arveli olevan parasta välttää sitä, että Ørlygurin rakkaus muodostaisi kuilun hänen ja suvun välille. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi suvun hajaannus saattoi muodostua. Siksipä oli tärkeää, että se pysyi järkähtämättä koossa. Nyt hän oli kantanut uhrinsa, ja nyt hänen oli valmistauduttava esittämään asia vaimolleen.
* * * * *
Kun Ørlygur tuli Bolliin karitsan kanssa, joka auliisti ja tien tuntien seurasi häntä, tapasi hän lesken talon ulkopuolella.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Leski loi katseensa hänestä karitsaan. Hän oli huomannut, että se oli ollut poissa lammaskatraasta aamupäivällä, ja ajatellut, että se oli noudettu aikaiseen aamulla.
— Hyvää päivää, vastasi hän. — Karitsasi pyrkii alituiseen tänne takaisin.
Bagga oli, salatakseen karitsan viipymisen todellisen syyn, kertonut äidilleen, että aina kun karitsa vietiin pois muiden juoksentelevien lampaiden kanssa, se tuli takaisin.
— Voipa olla niinkin. Saanko puhua Snaebjørgin kanssa?
Hänen kurkussaan oli kuin tulppa, joten hän tuskin sai nimen sanotuksi.
— Tyttäreni ei ole kotona tällä haavaa — hän lähti saattamaan erästä vierasta, joka oli meillä yötä. En tiedä, miten pitkälle hän aikoi mennä. Voitko arvata kuka vieras oli?
— Se on kai ollut Silmäpuoli vaeltaja.
— Tiedätkö, että hän on tullut näille maille?
— Tiedän. Minä hänet ensimäisenä tapasinkin. Erosin hänestä eilen, juuri ennen kuin hän lähti tänne.
— Miksi et silloin samalla tullut noutamaan karitsaasi? Milloin sinä sen kävit hakemassa?
— En ole lainkaan käynyt sitä hakemassa.
— Olihan se poissa aamupäivän.
Nyt Ørlygur käsitti koko asian. Ja hän meni hämilleen.
— Taisi olla.
Leski katsoi häneen. Hän hieman loukkaantui vastauksesta.
— Etkö tahdo mennä pirttiin ja istuutua niin kauaksi aikaa?
— Kyllä, kiitos, vastasi Ørlygur ja meni.
Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta pian hän löysi pirttiin. Pienessä huoneessa oli kaksi sänkyä, yksi kummankin vinon seinän alla. Hän jäi seisomaan ja katseli sitä sänkyä, jonka hän ymmärsi olevan Baggan. Tytön päähine riippui päänaluksen yläpuolella pienen peilin vieressä. Hänen lusikkansa ja veitsensä olivat pistetyt pieneen lautaan, joka oli kiinnitetty seinään. Eräällä hyllyllä sängyn yläpuolella oli hänen raamattunsa ja virsikirjansa ja muutamia muita kirjoja. Ørlygur ei uskaltanut koskea niihin, mutta hän arvasi niiden koosta, että ne olivat Sadut. Vuode oli siististi laitettu, ja uusi kudottu kirjava peite oli levitetty huolellisesti sille.
Hän istuutui toiselle vuoteelle ja jäi siihen ahdistavan tunteen painostamana, ikäänkuin olisi varkain tunkeutunut pyhäkköön.
Hän ei ajatellut mitään enempää. Vain sitä, että tämä huone oli usein juonut Snaebjørgin henkeä, ja että hänen ajatuksensa ja silmänsä olivat tarkastelleet sitä ristiin rastiin. Ja että hän aherteli täällä arkiaskareissa, ja että monilla täällä olevista kappaleista oli se onni, että hän kosketti niitä, ja että ne pitivät aivan luonnollisena asiana sitä, mikä hänestä, Ørlygurista, oli kaikkein suurin ja käsittämättömin autuus.
Leski astui sisään. Hän pyysi Ørlyguria siirtymään toiselle sängylle. Ja puolittain huumaannuksissa hän istuutui epämukavasti ihan reunalle.
Leski pyysi häntä paneutumaan pitkäkseen, jos hän oli väsynyt. Mutta siitä hän kieltäytyi jyrkästi.
Leski istuutui ryhtyen kutomaan sukkaa, ja he istuivat kauan aikaa vastatusten, sanomatta sanaakaan. He vain välistä katsahtivat toisiinsa.
Leski ei ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Ørlygur tahtoi hänen tyttärestään. Mutta kun nuori mies ei omasta aloitteestaan puhunut siitä, ei hän tahtonut kysyä. Sitten hän muisti myöskin Silmäpuoli vaeltajan sanat ja lupauksen, minkä oli antanut hänelle.
Siten he istuivat koko päivän. Vain silloin tällöin he vaihtoivat sanasen. Kerran leski meni ulos keittämään kahvia, jota he sitten joivat ääneti.
Vähän sen jälkeen leski sanoi:
— Sinä olet kärsivällinen.
— Niin, vastasi hän.
Toisen kerran leski meni ulos ja toi hänelle hieman ruokaa ja maitoa. Itse hän oli aterioinut ruokahuoneessa, kuten tapansa oli. Ørlygurin syödessä hän istui ja kutoi, vilkaisten silloin tällöin nopeasti häneen.
— Nyt Bagga kai pian tulee, sanoi leski sitten.
Siihen Ørlygur ei vastannut mitään — nyökäytti vain päätään.
Kun he olivat istuneet pitkän aikaa vaiti, sanoi leski osoittaen hyllyä:
— Etkö tahdo kirjaa lukeaksesi? — Sinähän istut ikävissäsi.
— En, vastasi hän liikahtamatta.
Kun auringon säteet olivat jättäneet pirtin, päiväkauden vaellettuaan, ja hämärä alkoi täyttää sopukoita, tuli Bagga vihdoin kotia.
Kun leski kuuli hänen askeltensa lähenevän, nousi hän ja lähti pirtistä. Ørlygur jäi istumaan. Jotain, jolle hän ei voinut mitään, jotain mahdotonta — käsittämätöntä, oli tapahtumaisillaan. Hän oli saava nähdä _hänet_. Ehkäpä kuulla hänen puhuvan, ehkäpä puhua hänen kanssaan. Hän ei voinut liikkua. Sen täytyi tapahtua. — Ja mitäpä sitten?...
Mennessään nopeasti tervehtien tyttärensä ohi sanoi leski:
— Sisällä istuu vieras ja odottaa sinua.
Bagga oli aivan ymmällä. Voimakas lämpövirta tulvahti läpi hänen olemuksensa, ja hänen kätensä tulivat yhtäkkiä kosteiksi hiestä.
— Minua? — Vieras? — — — Kuka se on?
— Mene katsomaan.
Leski katosi keittiöön.
Bagga jaksoi töin tuskin astua jäljellä olevia muutamia askelia ja paria porrasta pirttiin.
Kun hän vihdoin seisoi Ørlygurin edessä, joka oli noussut hänen astuessaan sisään, ei kumpikaan keksinyt sanaakaan tervehdykseksi tai keskustelun aiheeksi. He seisoivat kumpikin silmät maahan luotuina.
Ørlygur ojensi Baggalle kätensä, ja tyttö tarttui siihen, mutta oli kuin he molemmat olisivat koskeneet hehkuvaan rautaan.
Vihdoin Ørlygur rohkaisi mielensä.
— Tahdotko karitsani? kysyi hän. — Toin sen mukanani.
Bagga hymyili, mutta ei kohottanut katsettaan.
— Kiitos sinulle.
Kauan he seisoivat vastatusten sanomatta sanaakaan — he tuskin hengittivät.
Ørlygurin teki mieli sanoa paljon, johon hän ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Vihdoin hän ojensi Baggalle kätensä.
— Hyvästi, sanoi hän.
Tyttö tarttui vitkastellen hänen käteensä. Tällä kertaa heidän kätensä yhtyivät täydellisessä ja viipyvässä antaumuksessa. He seisoivat tuokion ja hengittivät syvään ja katkonaisesti. Sitten Bagga nojautui äkkiä nuorukaiseen ja painoi otsansa hänen oikeata olkapäätänsä vasten. Baggan polttava poski hipaisi hänen poskeaan. Hetkisen Ørlygur puristi Baggaa rintaansa vasten vapaana olevalla kädellään. Sitten hän silitteli hänen suuria, vaaleita palmikoltaan.
Bagga suoristautui, hengähti syvään ja kääntyi poispäin. Muualle katsoen hän puristi Ørlygurin kättä, ennenkuin päästi sen. Sitten Ørlygur lähti ääneti pirtistä.
Hän unohti sanoa jäähyväiset leskelle. Kun leski vähän myöhemmin tuli pirttiin ja näki tyttärensä yksin, kysyi hän:
— Joko hän lähti?
— Jo, vastasi Bagga.
— Mitä hän tahtoi?
— Hän lahjoitti minulle karitsansa.
— Eikö hän muuta tahtonut sinulta?
— Tahtoi.
Syntyi pitkällinen äänettömyys.
— Pitääkö hän sinusta?
— Pitää.
Bagga kääntyi poispäin.
— Pidätkö sinäkin hänestä?
Bagga purskahti itkuun.
— Pidän, äiti.
Leski tuli hänen luokseen ja syleili häntä.
— Jumala sinua siunatkoon, tyttöni. Eihän siinä ole surun syytä. Hän ei näytä semmoiselta, joka mieli usein muuttuu.
XI.
Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon, jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä.
Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta, pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet, jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä — käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja.
Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli.
— Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan.
— Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle nurmiturvekäärölle.
— Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun nurmiturpeeni.
Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin.
— Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin.
Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan puuttunut hänen kanssaan puheisiin.
Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui toverillisesti hänen vierelleen.
Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa.
— No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta?
— En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja sävyisästi.
— Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista.
— Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista.
— Voitko antaa minulle yösijan?
— En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa.
Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi:
— Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
— Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän.
— Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä.
Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen.
— Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä.
Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin kalpeaksi ja punaiseksi.
— Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille maille. Silmäpuoli vaeltaja?...
Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi vihdoin katuvana:
— Jumala sinua siunatkoon.
Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa. Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa:
— Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt... Tule kanssani kotia.
Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti, kömpelösti — tottumattomana antamaan apua.
— Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän.
— Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja piti sen selässään.
Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja sanoi leikillisesti.
— Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi.
Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi:
— Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä pois, — mitäs sitten?
— Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti.
Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä.
Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön vaikutuksesta.
Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän keskustelun séra Ketilliin.