Part 3

— Tule kanssani, sanoi Bagga ja otti häntä kädestä johtaaksensa häntä perässään, sillä käytävä oli pimeä ja mutkikas.

Vähän tämän jälkeen he seisoivat pirtissä. Sängynreunalla istui siellä iäkäs vaimo paikaten nuttua. Silmäpuoli vaeltaja huomasi vasta nyt, että nuoren tytön puvussa oli melkein yhtä paljon paikkoja kuin hänen omassaankin. Sitä vain ei huomannut hänen kauneutensa vuoksi.

Vanha vaimo katsoi ylös ja tuijotti ankarasti silmälasiensa läpi.

— Kuka siellä on?

— Kerjäläinen, hyvä emäntä — Jumalan rauhaa taloon.

Lesken kasvonpiirteet muuttuivat heti lempeämmiksi.

— Astu lähemmäksi, sanoi hän. — Jumalan rauha olkoon kanssasi, ja terve tuloa matalan kattoni alle. Istu tuohon sängynreunalle. Tuletko kaukaakin?

— Tummien vuorten takaa.

— Jaksatko kulkea niin pitkiä matkoja ontuvalla jalallasi? Riennä, Bagga, hankkimaan vieraalle suuhun pantavaa.

Bagga, joka oli odottanut tilaisuutta, kumartui kuiskaamaan jotakin äidin korvaan.

Leski katsoi häneen, katsoi sitten vieraaseen ja nousi. Hän saattoi vaivoin pysyä pystyssä voimakkaan mielenliikutuksen vuoksi.

— Onko se totta? kysyi hän matalalla äänellä.

— Eikö sinulla ole toista silmää? Ja sinähän olet ontuva?

Leski tuli lähemmäksi.

— Ethän vain liene Silmäpuoli vaeltaja?

— Olen, vastasi kerjuri, se on nimeni.

Leski tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen äänensä muuttui salaperäiseksi.

— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän. Ja hän toisti hetken päästä: Jumala sinua siunatkoon. Ja siunattu olkoon hetki, jolloin astuit kynnykseni yli.

Bagga astui ulos pirtistä, ja kerjäläinen ja leski jäivät kahden.

— Missä makasit viime yön?

— Ulkona Jumalan siunatussa luonnossa.

— Siedätkö sinä maata paljaan taivaan alla, tuossa iässä ja tähän vuodenaikaan?

— Olenhan tottunut yhteen ja toiseen. Mutta pienen pistoksen olen saanut toisen lapaluuni alle muistoksi yöstä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

— Kunpahan et olisi vilustunut pahasti. Yöt ovat tulleet kylmiksi. Teenkö sinulle vuoteen, että voit heti panna maata? kysyi leski huolestuneena.

— Kiitos. Makaan mieluimmin ladossa, jos saan luvan. Ruumiini on niin tottunut heiniin, ettei vuode tee sille hyvää.

Hieman vitkasteltuaan leski antoi suostumuksensa.

— Tulitpa siis kuitenkin tähän pitäjään — vanhoilla päivilläsi, sanoi hän sitten, istahtaen taasen vuoteen laidalle.

— Niin, vanhimpina ja viimeisimpinä päivinäni. — Kohtalo sai minut tulemaan.

— Sepä on ollut hyvä kohtalo, sanoi leski hymyillen.

— Kaikki kohtalo on hyvä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja vakavasti.

— Onko sekin, joka tuottaa meille suruja ja vahinkoa? kysyi leski.

— Se on paras kohtalo, hyvä emäntä.

— Onko sekin, joka saattaa meidät syntiin ja hairahdukseen?

Lesken silmät etsivät hänen kasvojaan nopealla katseella. Sitten hän suoristautui ottaakseen työnsä ja kumartui sen yli.

— Ihmiset ovat niin monenlaisia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, että Herran täytyy käyttää mitä erilaisimpia keinoja herättääksensä parhaimman heissä.

— Uskotko sitten, että kaikki tapahtuu Herran johdon mukaan?

— Tavallaan: jokaisella ihmisellä on tekojensa edellytykset omassa sielussaan. Olemuksessaan ihminen kantaa kohtaloaan. Sillä tavoin tulevat kaikki ihmisen teot, pahat ja hyvät, hänen olemuksensa laadun luonnollisiksi ilmauksiksi. Mutta luonnollisimmat teot ovat hyvät teot. Siksipä onkin tärkeätä saavuttaa herruus oman itsensä yli.

— Mutta eihän tehty rikos voi koskaan tulla hyväksi teoksi tai johtaa hyvään. Sillä parasta olisi kuitenkin aina, ettei se olisi tapahtunut.

— Tehty rikos voi saattaa esille hyvät ominaisuudet ihmisessä, joka _ainoastaan_ sillä tavalla voi tulla todella hyväksi ihmiseksi. Sillä ihminen voi vaeltaa halki monen maan, mutta tehtyä rikosta ei koskaan voi heittää taakseen. Ja kaikki vanhenee ja kuolee, mutta paha teko on aina yhtä tuore ihmisen muistossa. Sillä tavoin se saattaa vähitellen pehmentää kovimmankin, ja terästää tylsimmänkin sydämen, — puhdistaa tahdon ja tehdä ajatukset hyviksi. Puhun omasta kokemuksestani. — Mutta tätä kai et _sinä_ ole koskaan kokenut.

— Olen.

Leski kumartui syvemmälle työnsä yli.

— Olen. Tiedän sinun puhuvan totta. Minäkin olen tehnyt rikoksen, joka kylläkin on tehnyt minut paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin aikaisemmin, — ja paremmaksi kuin miksi koskaan olisin muuten tullut. Siltä minusta nyt näyttää. Mutta en ole koskaan aikaisemmin ajatellut sen vaikutusta _siihen_ suuntaan.

Bagga toi ruuan sisälle. Hänellä oli side toisella silmällä.

— Oletko satuttanut silmäsi? kysyi leski huolissaan.

Bagga sävähti tulipunaiseksi, asetti nopeasti lautaset luotaan, kiskaisi siteen silmältään ja nauroi hämillään.

Toisetkin nauroivat. He ymmärsivät asian.

— Unohdin siteen, sanoi hän ymmällään. — Ei silmäpuolena sentään ole niinkään vaikea olla, lisäsi hän vähän myöhemmin.

— Ei, mutta parempi on kuitenkin omata kaksi silmää, varsinkin kun ne ovat niin siniset ja hyvät kuin sinun, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

Bagga seisoi tuokion katse maahan luotuna. Sitten hän astui kerjäläisen luo ja sanoi rukoilevasti:

— Et suinkaan ole suuttunut minuun?

Silmäpuoli vaeltaja taputteli häntä kädelle.

— Kuinka voit luulla minun suuttuvan sinuun, joka olet antanut minulle luvan sanoa itseäsi Baggaksi.

— Kun lähdet, saatan sinua pitkän matkaa, ihan seuraavaan taloon. Tuen sinua ja kannan pussisi puolestasi, sillä olen kyllin vahva siihen.

— Monet kiitokset. Enkä minä suutu sinuun, vaikka sitoisit kepin toiseen jalkaasi koettaaksesi millaista on olla ontuva.

Baggan kasvot sävähtivät vieläkin punaisemmiksi, ja hän oli vähällä tyrskähtää itkuun.

— Sitäkin olen koettanut, tunnusti hän. — Se oli pahempaa. Mutta en tee sitä koskaan enää.

Silmäpuoli vaeltaja ja leski purskahtivat nauruun. Eikä lesken velvollisuudesta lausumissa moitteissa ollut suurtakaan vakavuutta.

VII.

Yö levitti tummat, avaruuksia syleilevät siipensä yli maan.

Yön siipien suojassa maailma muuttuu toiseksi kuin päivän valon vallitessa. Pelko, joka pakenee valoa, pääsee ihmisten sydämiin. Jokapäiväisten aistiemme takana oleva tuntematon maailma astuu meitä lähemmäksi. Useimmat suhteet muuttuvat toisiksi kuin mitä ovat päivällä. Lukuunottamatta rakkautta. Se on sama päivällä ja yöllä, varjossa ja valossa.

Silmäpuoli vaeltaja oli aikoja sitten etsinyt lepoa väsyneille jäsenilleen ladon heinissä, ja lesken sielu oli kohonnut unelmien onnenmaailmaan, kun ulko-ovi hitaasti avautui — ensin vain pienelle rakoselle, josta talon halli toimekkaana mutta hiljaa livahti pihalle, sitten kokonaan, jotta hiipivä nuori neito pääsi ulos.

Saatuaan oven hiljaa suljetuksi Bagga taputteli koiraa ja käski sen olla vaiti, mikä muuten oli turhaa, sillä koira näytti aivan kuin käsittävän, että nyt oli kuljettava hiljaa.

Sitten molemmat lähtivät taivaltamaan puoliravia joelle päin, koira aivan Baggan kintereillä, jottei jäisi mitään vaille tässä tavattomassa seikkailussa.

Kun he lähenivät lammaskatrasta, joka oli sulloutunut taajaan yöksi, sai Bagga koiran paneutumaan maahan, meni hieman edemmäksi ja kutsui Ørlygurin karitsaa kuten tapansa oli:

— Kili, kili!

Heti syntyi katraassa liikettä, ja kohta sen jälkeen tuli mustapäinen ja mustajalkainen karitsa juoksujalkaa hänen luokseen tyytyväisesti määkien. Hän antoi sille leivänpalasia, joita oli tuonut mukanaan, ja sai sen lähtemään mukaansa ja erkanemaan laumasta.

Hän koetti astua levollisesti, ettei se aavistaisi pahaa. Mutta hän suuntasi kulkunsa pois talosta ja pitkin rantaa paasisillalle, jota myöten oli aikonut mennä joen yli.

Koira luikki häpeissään hänen jäljessään. Se tiesi, että kun Baggan seurassa oli karitsa, sen luonnollinen vihollinen — jonka kanssa se usein, vaikka turhaan, oli koettanut päästä hyväksi ystäväksi —, ei häntä ollut hyvä lähestyä. Se olisi vain saanut osakseen sättimisiä ja käskyn mennä kotia, jos olisi yrittänyt. Eikä se olisi ollut utelias ja tiedonhaluinen koira, jos se mistään hinnasta olisi tahtonut luopua ottamasta osaa tähän merkilliseen retkeen.

Kaikki kävi hyvin. Lammas seurasi auliisti. Koira pysytteli sopivan matkan päässä.

Vain nuoren naisen sydän oli raskas. Nyt oli hänen erottava karitsasta, josta oli tullut hänelle eräänlainen uskollisuudenpantti — ainoa näkyvä muisto, mikä hänellä oli ollut, siitä armaasta, jota hän rakasti, mutta jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, — jonka oli vain nähnyt muutaman kerran kirkolla.

Tultuaan sillalle hän irroitti sukkanauhansa ja sitoi sen karitsan kaulaan saadaksensa pidetyksi kiinni siitä, jos se äkkiä saisi halun kääntyä. Sitten hän johti sen yli kalliosillan, jota virran vauhti lakkaamatta tärisytti.

Sitten kun leipä, minkä hän oli ottanut mukaansa, oli syöty, laiskistui karitsa hieman eikä tahtonut enää kauemmaksi. Se koetti pari kertaa paneutua maahan. Se ei ilmeisestikään pitänyt tästä yölevon häiritsemisestä. Niin kauan kuin oli leipää, oli asianlaita toinen — silloin vaiva kestettiin välttämättömänä pahana. Mutta nyt, kun enempää ei ollut saatavana, se olisi mieluummin tahtonut maata ja märehtiä ruokaansa.

Mutta nuori nainen oli väsymätön. Hän sai sen sävyisyydellä seuraamaan. Ja lempeyden ja kovuuden sekoituksella hän piti uhman poissa sen mielestä.

Ja vihdoin he sitten saapuivat kotia Linnaan.

Niin hiljaa kuin mahdollista hän avasi pihaveräjän. Koiria ei saanut havauttaa. Sitten hän hyväili karitsaa, kuten niin usein ennenkin oli tehnyt, — ja ajatellessaan, että tämä oli viimeinen kerta, hän vuodatti monta kirkasta kyyneltä sen villaan. Sitten hän päästi sen sisään veräjästä, jonka sulki sen jälkeen. Mutta hän unohti irroittaa sukkanauhansa sen kaulasta.

Suljettuaan veräjän hän lyyhistyi kokoon ja itki. Hänen kaareva rintansa lepäsi raskaasti veräjän rosoisella puureunalla. Hänestä koko elämä näytti yhdeltä ainoalta suurelta epätoivolta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei koskaan enää tulisi iloiseksi. Mutta vähitellen hän tyyntyi ja lakkasi itkemästä. Koira lähenteli häntä, ja hänen mieleensä juolahti, että nyt oli aika palata kotia.

Vielä hän jäi kauaksi aikaa seisomaan, silmät punaisina ja kyynelissä, ja tuijotti niihin tummiin varjoihin, jotka osoittivat taloa, missä hänen rakastettunsa tällä haavaa nukkui aavistamatta hänen läsnäoloaan. Baggan mielestä hänen _täytyi_ herätä ja tulla ulos, ei sanoakseen jotain — sillä ajatus hänen ensimäisestä sanastaan tuntui Baggasta niin etäiseltä ja pyhältä kuin ajatus paratiisiin astumisesta, eikä hän itse asiassa lainkaan uskaltanut ajatella sitä, — vaan ainoastaan siksi, että Bagga saisi nähdä hänet, ja että hän saisi nähdä Baggan ja tietää, että Bagga rakasti häntä.

Mutta sitten Baggan täytyi mennä. Ja kumarassa ja raskain mielin hän jätti talon. Pitkä tie hävisi hänen jalkojensa alta hänen tietämättään kuinka, ja ennenkuin aavistikaan, oli hän taasen kotona.

Hän riisuutui hiljaa, makasi kauan aikaa valveilla kivistävin päin ja vaipui vihdoin raskaaseen uneen.

Herättyään aamulla hänen täytyi mennä ulos katsomaan, oliko karitsa poissa, ennenkuin oli varma siitä, ettei yöllinen retkensä ollut vain unta.

Mutta hänen saatuansa varmuuden, että se todellakin oli poissa, tulvahti suuri riemuntunne hänen sydämeensä, — hän oli ollut niin lähellä rakastettuaan yön pimeydessä. Eikä sitä tiennyt eikä ollut nähnyt kukaan muu kuin Jumala. Hän ei voinut ymmärtää, että oli itkenyt ja ollut niin murheellinen yöllä. Se mitä hän oli elänyt yön pimeässä, muuttui loistavaksi auringonpaisteeksi hänen sielussaan.

Huomatessaan toisen sukkanauhansa olevan poissa hän ei muistanut, että oli sitonut sen karitsan kaulaan, vaan ajatteli, että se oli huomaamatta pudonnut tielle ja jäänyt jonnekin tunturille. Olisi ollut toivotonta etsiä sitä, ja hänen täytyi tyytyä siihen, että se oli kadonnut, vaikka se olikin erittäin hieno ja taidokkaasti tehty nauha, johon hänen nimensä oli kudottu.

VIII.

Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä elämänsä että sydämensä tarinan.

Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet — tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika — sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan. Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen. (Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, — pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, — sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut — perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa, ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä. Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi. Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän. Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi. Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä _ei_ sanottu. Ja hänen toinen silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken viimeisen salaisuuden.

He istuivat hetkisen ääneti.

— Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän vielä näillä seuduin?

— Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan, vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa.

Syntyi taasen äänettömyys.

Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa:

— Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista. Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon, mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten, joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa... Ja silloin on elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan.

Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen katsettaan.

— Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet kuullut elämäntarinani vain omasta suustani?

Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi syvä ilon tietoisuus.

— Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden? Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran tahtoa.

Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin.

— Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä koko viattomalla sydämellään.

Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän.

— Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa.

— Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan kulua ja odota.

— Voinko uskoa sinua? kysyi leski.

— Et ainoastaan voi, vaan sinun _täytyy_ uskoa sanani. Siitä on pitkä aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi.

Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo kamppailivat hänen katseessaan.

Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi:

— _Hänkin_ on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta — tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi.

Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon kyyneliä.

— En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua.

Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti sanattoman kiitoksen taivaaseen.

Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla koski kovasti.

Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista.

Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli taipumaton ollenkaan jäämään taloon.

— Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään.

Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä:

— Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill?

Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas ja rypisti otsaansa.

— Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla.

Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi vaivalloisesti ulos pirtistä.

Leski kiiruhti hänen jälkeensä.

— Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan.

— En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen.

— Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski.

— Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni.

Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain:

— Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan?

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi:

— Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä kirouksista.

Lesken ääni värähteli itkusta.

— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon sinua, minne jalkasi astuneekin.

Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja mielenliikutustaan.

* * * * *

Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa.

Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut. Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä hänen viereensä.

Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen.

— Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän.

— Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni ei ollut hetken aikaan omani.

Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

— Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän.

IX.

Ilma oli tyyni ja päivä poutainen.

Vanha mies vaelsi hitaasti laaksoa pitkin nojaten nuoren naisen käsivarteen.

Naisen keltaiset ja miehen valkeat kiharat ympäröivät sädekehän tavoin heidän päitään.

Sieltä täältä pyrähti parvi riekkoja heidän edestään lentoon. Ne olivat osittain jo vaihtaneet sammalenruskean kesäpukunsa talven valkeihin höyheniin, — ajoissa ennen lumen tuloa.

Oli kuin leppoisa kesä olisi sanonut kaihoisat jäähyväiset maalle tänä päivänä. Meri päilyi tyynenä, joki virtasi rauhallisesti ja kimallellen. Ei värettäkään näkynyt järvien pinnalla, joihin ympäröivät tunturit ja sininen taivas kuvastuivat. Ympäristöstä ei kuulunut muuta ääntä kuin harvakseen silloin tällöin hevosen hirnuntaa ja koiran haukuntaa. Yksinpä kalliotkin lepäsivät punertavanruskeina auringossa ja olivat luopuneet kaikesta tylyydestään. Oli kuin kaikki, kuollut ja elävä, olisi nauttinut auringosta ja hiljaisuudesta, hyvin tietäen, että joku lähimmistä päivistä, ehkä jo huominen, saattoi tuoda syyssadetta ja myrskyä taloihin — päiväkautisia räntäpurkuja, joita seuraa jäätyminen ilmassa ja maassa.

Vaeltava vanhus ja nuori nainen olivat jo kulkeneet aimo matkan, kun he, useiden lyhyiden levähdysten jälkeen, istuutuivat erään ruohotörmän juurelle, missä saattoivat nauttia maan ja päivän ihanuudesta, ja päättivät juurtajaksain levätä.

Nuori tyttö veti hieman hämillään pienen käärön puseronsa alta. Hän irroitti sen ja ojensi kainosti hymyillen Silmäpuoli vaeltajalle.

Vanhus avasi sen: siinä oli ohkoleipää, voita ja lihaa.

— Mutta sinähän olet pannut tähän aamiaisesi ja piiloittanut sen minulle, sanoi Silmäpuoli vaeltaja nuhdellen.

— Ei minun ole nälkä, vastasi tyttö virkeästi, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, ettei hän puhunut totta.

Silmäpuoli vaeltaja silitteli hänen tukkaansa.

Sitten hän alkoi syödä, ja hänen onnistui saada tyttö jakamaan ruoka kanssaan.

Kun he olivat syöneet, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.