Part 2

Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin. Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen, jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden — ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois _siitä_ talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa.

Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton.

Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille — kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän ruumiillistumana.

Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan.

Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla ja kiiruhti joutuakseen kotia.

Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä, tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan.

Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin pituushypyin yli syvien ojien.

Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle.

* * * * *

Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje.

Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti.

Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan.

Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen:

— Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin nuori jumala.

Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja.

Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta. Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan. Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan, mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään rakkaus saattaa antaa.

Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana. Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään.

Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä. Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun. Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta. Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä. Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja konna kuin kerrottiin.

Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata, mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin vielä reipas ja terhakka. —

Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka heti kysyi häneltä:

— Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta.

— En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa. Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee.

Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi hymyillä.

— Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia?

— Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian väsynyt. Hän läksi... hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä johonkin lähimpään taloon.

Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen kasvoistaan.

Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen, mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen. Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi, ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken» tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka tapauksessa surettaisi heitä.

Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen ymmärtämys vain.

Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon.

— Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr.

Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno hymy.

Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä.

Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla, rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

— Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu hyväksi.

Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo, jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan.

He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli sydämellinen hymy.

— Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle, että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.

V.

Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan erityisessä hoivassa.

Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia, olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan. Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin.

Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista, eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin, että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa.

Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva — joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin kukaan, jolla oli järki täysin tallella.

Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin. Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen kaltaisia; _omalla_ kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä. Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi.

Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia.

Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta Katasta kaikki pitivät.

Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi.

Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin.

Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa, lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa viettämään.

Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä, ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien, Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta. Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän levolle.

Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. —

Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta.

VI.

Silmäpuoli vaeltaja astui väsyneenä eteenpäin pitkin Norðurán rantaa.

Polku, jota hän kulki, mutkitteli joen polvekkeiden mukaan. Mutta koko ajan vuoroittelivat vihreät poukamat äkkijyrkkien kallionkielekkeiden kanssa, jotka ulottuivat niin lähelle joen uomaa, että hänen usein täytyi sivuuttaa ne varsin kapeita pengermiä myöten. Vieläpä nämä kielekkeet eräässä kohden muodostivat luonnollisen sillan yli joen, paasisillan, jota myöten kaikki eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä. Sen saavutettuaan hän tiesi, että nyt ei ollut enää pitkältä Bolliin.

Hän ajatteli koko matkan nuorta miestä, jonka oli tavannut tunturilla.

Sen näköinenkö hän siis oli, ajatteli hän. Kuinka kaunis hän olikaan. Ja suurelta ja vahvalta hän myöskin näytti? Ja miten hyvät silmät hänellä oli. Ja se ilo, millä hän oli tehnyt hänelle, kerjäläiselle, palveluksiaan. Hän näytti olevan Linna-suvun oikea vesa. Tuskinpa oli vaaraa olemassa, että _hän_ joutui harhateille.

Ja vanhan miehen sydän sykki voimakkaasti hänen ajatellessaan saavansa pian nähdä ja puhutella sitä nuorta tyttöä, jonka tämä nuorukainen oli valinnut morsiamekseen — sillä niin tarkoin hän ymmärsi nuoren miehen olemuksen, ettei hetkeäkään epäillyt, että kaikki näiden kahden nuoren välillä oli selvänä.

Hän unohti väsymyksensä ja joudutti askeliaan. Ja onnuttuaan viimeisen kielekkeen ohi hän seisoi äkkiä aivan pikkaraisen talon kohdalla, joka sijaitsi erään laajimman poukaman rannalla. Pienet rakennukset olivat ryhmässä matalalla kummulla. Keittiön avonaisesta tulisijasta kohosi ohut savupatsas ilmaan. Eräässä paikassa vaalahtaneella pihamaalla, joka oli kuluneen ja revityn maton näköinen, niin pieni se oli, seisoi muutamia pieniä heinärukoja säännöllisissä riveissä. Hevonen kulki laitumella vuoren juurella. Ja joenrannan kiville oli levittäytynyt harvalukuinen lammaskatras.

Silmäpuoli vaeltaja seisahtui muutamaksi minuutiksi. Täällä nämä kaksi naista siis elivät yksinäistä ja syrjäistä elämäänsä. He olivat äiti ja tytär, jotka nähtävästi syystä tai toisesta olivat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa ja seudun yhteyttä. Niin paljon oli vaeltava kerjäläinen oppinut ymmärtämään, että harvoin huonoimmat ihmiset siten elivät omaa elämäänsä.

Kun hän taas ontuen läheni taloa, hyökkäsi äkkiä koira kuin tykistä ammuttuna ulos ovesta, asettui sen ulkopuolelle, häntä ja pää pystyssä, ja haukkui arvokkaasti ja pitkäveteisesti.

Heti tämän jälkeen pisti nuori nainen päänsä ulos samasta ovesta. Nähdessään omituisen vieraan, joka vaivalloisesti läheni, hän teki ehdottomasti liikkeen ruumiillaan, aivan kuin paetakseen sisälle, mutta malttoi heti mielensä ja juoksi häntä vastaan.

— Ole tervehditty, sanoi hän hieman hämillään. — Saanko auttaa sinua?

Ja vilkaistuaan vieraan kasvoihin hän tarttui muitta mutkitta hänen käteensä.

— Kiitos, siunattu lapsi — ole tervehditty, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

Nainen katsahti vielä hänen kasvoihinsa.

— Sinulta on toinen silmä poissa?

— Niin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, hymyillen tyytyväisenä. — Madot eivät tahtoneet odottaa sitä kauemmin. Pian ne saavat toisenkin, ja samalla koko ruumiin.

— Hyi sinua, älä laske sellaista leikkiä, vastasi tyttö, jonka lapsellisen herkkään mieleen oli koskenut.

Silmäpuoli vaeltaja sanoi vakavammin:

— Tässäpä minä olinkin nuori ja sinä vanha ja viisas. Ei, se on totta, ei pidä laskea sellaista leikkiä. Mikä on nimesi, tyttöni?

— Nimeni on Snaebjørg. Mutta äiti sanoo minua Baggaksi. Mutta niin saa vain hän sanoa, — ja sitten vielä eräs, jos tahtoo, — ja sitten sinä, sillä sinä et ole niinkuin muut ihmiset.

— Tuo eräs, josta puhuit, — etkö tiedä, tahtooko hän?

— En, sillä en ole koskaan puhunut hänen kanssaan.

— Ettekö sitten ole kihloissa?

— Olemme.

— Oletteko sitten vain — kirjoittaneet toisillenne?

— Emme, — Bagga katsahti hämmästyneenä ylös, — me olemme katsoneet toisiimme. Eikö se riitä?

Silmäpuoli vaeltaja vastasi totisena:

— Riittää, riittää se. — Pidätkö sinä hänestä paljon?

— Minä rakastan häntä.

He astelivat vähän matkaa äänettöminä.

Sitten sanoi Silmäpuoli vaeltaja, saadaksensa sen sanotuksi, ennenkuin he saapuivat taloon:

— Saan muuten sanoa sinulle terveiset häneltä.

Bagga seisahtui ja painoi kädellä sydäntään. Vanhuksen tuttavallisuus oli tehnyt hänet kasvoilta punaiseksi, mutta nyt hän äkkiä kalpeni. Vanha mies katseli hänen kasvojaan, hänen hienoa profiiliansa, hänen puhdasta hipiäänsä, hänen viattomia silmiänsä, hänen punaista lapsellista suutansa, lainehtivaa, kellertävää tukkaansa, joustavan voimakasta vartaloansa, ja ymmärsi, että tämä nuori tyttö ja se nuori mies, jonka hän juuri oli nähnyt, olivat luodut toisilleen. Heidän _täytyi_ rakastaa toisiaan, ensi kerrasta kun toisensa näkivät.

Baggan ääni petti pari kertaa. Vihdoin hän sai soperretuksi:

— Häneltäkö? — Oletko puhunut hänen kanssaan? — — Aivanko äskettäin? Mitä hän sanoi?

Pyysikö hän sanomaan terveisiä?

— Ei.

— Mutta niinhän sinä sanoit?

Tytön silmät kyyneltyivät.

— Minä kysyin, saisinko sanoa terveisiä, ja hän vastasi myöntävästi. Tiedätkö mitä näin hänen silmistään?

— En.

— Että hän rakastaa sinua, ja alituisesti ajattelee sinua, ja aina tahtoo olla sinulle uskollinen.

— Sen olen nähnyt aikoja sitten. — Mutta mistäs tiedät, että se on juuri _hän_?

— Sen huomaamiseen ei tarvita paljon aikaa. Mainitsenko nimen?

— Älä, vastasi tyttö lentäen tulipunaiseksi.

— Eikö hän muuten sanonut mitään. Mitä hän sanoi? Etsikö hän karitsaansa?

— Niin, hän kaipaa lempikaritsaansa ja pelkää sen joutuneen ketun saaliiksi.

Bagga tuli äkkiä totiseksi.

— Se on täällä meillä, sanoi hän sitten miettivästi. — Se juoksi tänne aikaisin kesällä. Tiesin sen olevan _hänen_ karitsansa ja vartioin sitä, kunnes se tottui seuraamaan meidän lampaitamme. Enkä ole vieläkään voinut erota siitä. Mutta yöllä, kun kaikki nukkuvat, vien sen Linnaan. Sitten hän tulee huomenna iloiseksi, kun herää.

Hänen kasvonsa loistivat tätä ajatellessa.

— Etkö voi muistaa mitään siitä, mitä hän sanoi? Ettekö puhuneet paljon yhdessä?

— Puhuimme. — Vaikka en nyt voi sitä muistaa tällä haavaa. Mutta hän lahjoitti minulle nämä uudet kengät, joilla kuljen.

Bagga kohdisti yhtäkkiä kaiken mielenkiintonsa kenkiin.

— Et kai ole saanut niitä rikki? — sillä silloin paikkaan ne sinulle.

— Ei, ne ovat pahaksi onneksi vielä eheät, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen.

Bagga punastui taas. Mutta heti sen jälkeen hän sanoi:

— Mutta minä panen ne likoamaan yöksi, jotta ne eivät kovetu. Sillä sinä kai jäät tänne yöksi?

— Jään, jos tahdotte ottaa minut luoksenne.

He olivat saapuneet ovelle.