Part 1
language: Finnish
SILMÄPUOLI VAELTAJA
Islantilainen romaani
Kirj.
GUNNAR GUNNARSSON
Tekijän luvalla suomentanut
Eino Mela
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
I.
Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen ajatuksiaan:
— Päivä pilvessä on, linnut poissa. — Usma vain eloton laaksoloissa.
Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä.
Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla kylläkin raskas.
Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut tervettä jalkaa.
Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret.
Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä.
Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen.
Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän. Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi. Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa.
Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti.
Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema, joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren, pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi niitä hatunkuvullaan.
Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden sumuvaltakunnassa.
Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä taivasalla. —
Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä, pienissä lauluissa.
Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi — raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet.
Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman vaippaansa.
Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.
— Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään meille jokin kolo yöpaikaksi.
Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa.
Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä.
Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus.
Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen:
— Hyvää iltaa, veljet.
Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien kuolleiden kappaleiden välille.
Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi sitä kättensä välissä ja sanoi:
— Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä, lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten.
Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa.
Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa, minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä, ikäänkuin äänettömästi kiittäen.
Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan.
Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen ajatuksensa tietämättään muodostivat:
— Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi. Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin, ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan, jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni.
Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja rukoili:
— Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun sieluuni. Amen.
Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään.
Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai unettomuuden kuumeeseen.
II.
Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.
Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.
Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.
Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:
— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.
Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:
— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin kuoleman rauhaa.
Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.
Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui lähtemään.
Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.
— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus? Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?
Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään. Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen aukon.
Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan terävien kivensärmien ympärillä.
Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat vieläkin jäykät.
Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.
Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista. Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin oli säteillyt auringosta.
Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen. Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan elävää olentoa ollut näkyvissä.
Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä, lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä: Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja. Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan yrittänyt.
Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta. Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.
Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta, olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.
Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:
— Elämässä on niin paljon iloja.
Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki yli — Hofsfjørðurin.
Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.
Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella. Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne jättänyt.
Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.
Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli, oli tulossa kotia jälleen.
III
Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen häntä kohti.
Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään ääni ennen.
Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja hymyili ränstyneillä kasvoillaan.
— Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti.
— Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus.
He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen mielenliikutuksen.
— Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua.
Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä.
Sitten hän sanoi:
— Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi.
Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä:
— Kuka mies on?
— Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus.
— Mikä miehen nimi on?
Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan.
Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi:
— Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele.
Mutta nuori mies jatkoi:
— Minne miehen on matka?
— Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut.
— Sitten kai tulet Linnaan.
— Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti ainoalla silmällään.
— Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä hiekassa?
— En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille?
— En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin.
— Puuttuuko sinulta montakin lammasta?
— Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se oli lempikaritsani, ja minun _täytyy_ löytää se.
— Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle.
— Niin — nimeni on Ørlygur.
— Olet nuori Ørlygur.
— Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten.
— Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen.
— Olethan siis ollut täällä ennen.
— En — silloin olin toinen.
Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä:
— Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan?
— Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin.
Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä.
— Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän.
— En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa.
— Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen.
— Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi?
Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti:
— Tahdotko syödä palasen kanssani?
— Herra sinua siunatkoon.
He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat.
Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään:
— Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti.
Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan.
— Kauniit kengät, sanoi hän nauraen.
— Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. — Haukataanhan nyt.
He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon, eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä loukkaavansa häntä.
Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain.
— Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen, jota katseli tarkoin päästäessään sen.
Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella, yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja, että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen.
Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas.
Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan.
Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen seuralaiseensa.
Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen katsellen toisiaan sanomatta mitään.
Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden.
— Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä?
— Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui.
Vanha mies ajatteli hymyillen:
— Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä muille kuin vieraille.
Ääneen hän sanoi:
— Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä mukaan?
Ørlygur katsoi poispäin.
— En, sanoi hän.
— Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti.
— Saat kyllä.
Ørlygur ei nostanut katsettaan.
Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen.
— Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin.
— Hyvästi. Kiitos itsellesi.
Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä:
— Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi?
Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi.
— Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi.
Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan, ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, Linnan Ørlygur.
— Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti.
Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas.
IV
Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen.
Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.
Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja kasvanut arkioloissa.