Part 8

Ja hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan rääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan — pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat jälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän ensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän oli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa lähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen, tympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.

Kuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä nähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa tyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta kiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.

Ajattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin usein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta raivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja lähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta metsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.

Pitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt kuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt polvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa hellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn veitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja syöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen hurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta murhanhimoa.

Kannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn kiukkuisen iskun.

Eikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli kasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu tallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi kumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta sieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen päälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen edessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten aaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun palvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!» kunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.

Caryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön luokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.

Kun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt sekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää, oli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa tuhannen kilometrin päässä.

Värähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti istumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta uteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut eikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa silmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut verijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti salannut.

Se oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen sääliänsä.

Hän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta toisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla ranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen venyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »_Je m'en suis habituée_.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut kiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut kysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä. Tyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen väliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä, olisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden, olisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella tyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.

Tuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka vastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli tytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen puhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen voimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän taivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin saakka _puhdas_.

Tyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan palattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi torjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi. Caryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli ratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt korjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella tavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai rakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko hän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut se ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.

Senjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja odottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen kuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt Caryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti miehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja melkein tunteettomasti.

Hänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään tyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä näkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään ei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken. Sellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein hän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä, aiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina esiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.

Mutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen kuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä näytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten vaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen silmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus johtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.

Hän ei koskaan puhunut varsin paljoa.

Hän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia savukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet hyvin etäällä.

Mutta jotakin oli Caryll saanut häneltä tietää.

Caryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus hän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen, etteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa niin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen häntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin pieksämisellä ja nälällä.

Myöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli kohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu iso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle hänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa matelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen inhonsa ja viemään hänet huonomaineiseen _café maureen_, jossa hän omia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän kihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin houkutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.

_Café maure!_

Säpsähtäen Caryll heräsi kauan kestäneistä aatoksistaan.

Oliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän saanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa, jonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän ellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän tai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin lausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti häntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.

Mutta arabialainen käskyläinen, joka oli ollut siellä hänen kanssansa, oli varsin hyvin saattanut lörpötellä. Entä jos olikin? Caryllin pää ojentui ylpeästi pystyyn. Setä Raoul ei ollut hänen huoltajansa. Hän oli oma herransa, ja hänellä oli täysi oikeus muuttaa mieltänsä, jos häntä halutti.

Tällä kertaa oli hänellä odotettavissa yksinäinen iltapäivä, joka oli jollakin tavoin saatava kulumaan, ja hän viettäisi sen mieluummin ulkosalla kuin sisällä. Itsepäinen leuka eteenpäin työnnettynä Caryll meni viereiseen huoneeseen noutamaan hattuansa. Siellä hän tapasi palvelijansa, raikaskasvoisen nuoren miehen, joka oli yhtä ihastunut Algeriaan kuin hänen isäntänsä sitä inhosi, seisomassa hajallansa olevien pyssykoteloiden keskellä, kiertäen kiinni pyssynpiippua. Caryllin astuessa sisään hän kääntyi tulijaan päin, virnistäen anteeksipyytävästi.

»Panen huoneen kamalaan kuntoon, mylord», sanoi hän, luoden murheellisen katseen lattiaan, jolle oli siroiteltu erinomaisia puhdistusvälineitä, »mutta on aika tarkastaa näitä pyssyjä. Ja teidän armonne käski minun tehdä sen täällä.»

»Se on oikein, Williams», virkkoi Caryll, nyökäten nopeasti. »Haluan vain hattuni.»

Williams vilkaisi harmistuneena käsiinsä ja rykäisi hämillänsä. »Pyydän anteeksi, mylord, se on tuolla pöydällä», jupisi hän saamattomasti. »Olen yltä päältä öljyssä, teidän armonne», valitti hän, siepaten rievun ja hangaten sillä tahrautuneita käsiään vimmatusti.

Caryll purskahti nauramaan.

»Ei se tuolla tavoin lähde», huomautti hän kuivakiskoisesti. »Ja voinen toki itse ottaa hattuni kerrankin. Sinä tekisit minusta ydinvikaisen, jos voisit, Williams. En kaipaa lapsenhoitajaa, ymmärräthän», lisäsi hän hymyillen.

Williams lehahti helakanpunaiseksi ja yskäisi uudelleen puolustelevasti. »Herra Roberts, mylord», alkoi hän. Mutta Caryll nosti kättänsä torjuvasti, kun hänen mieleensä välähti kuva hänen isoisänsä vanhanpuoleisesta, turhantarkasta kamaripalvelijasta.

»Älä vaivaa minua Robertsilla!» keskeytti hän. »Roberts on mainio ihminen ja antoi epäilemättä sinulle sangen paljon neuvoja. Mutta sinä kelpaat oikein hyvin näinkin, Williams. Ilmoitan sinulle kyllä nopeasti, jos minulla on jotakin valittamista.» Ovelle siirtyessänsä hän sitten lisäsi: »Onko täällä kyllin mukavaa? Oletko saanut kaikkea, mitä tarvitset?»

»Kyllä, mylord. Kiitos, mylord.» Williamsin rattoisan tyytyväinen sävy sai Caryllin katsahtamaan häneen melkein kateellisesti.

»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin kateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.

»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä paikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti hän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko, mylord?»

Miehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi huokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin pahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu, kiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla siinä mukana.

Ja Caryll kadehti häntä entistä enemmän.

Alakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin välttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten käskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja lähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla kuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita, liiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia kamelikaravaneja.

Kaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja tuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain ilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.

Tyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten ja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille sijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen poikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa, läimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien kuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta jääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.

Ylempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi kolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja suhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.

Silloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö uhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän välinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä, ja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku pisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin askelin kasarmeille päin.

Hälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten, pesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä Caryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen, joka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa ja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui laihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu »Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö. Hän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun käpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista takkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia veitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.

Sysättyänsä syrjään kahlehditun kamelin, joka toikkaroi epävarmasti kolmella jalalla, estäen hänen etenemistänsä, hän joutui vastakkain virnistelevän lapsen kanssa, joka kävellä hoippuroi, puristaen _gandonraansa_ vastaan tummaa, karvaista massaa. Lähemmin vilkaistuaan riemuisasti kannettuun voitonmerkkiin hän havaitsi, että se oli äskettäin katkaistu aasinpää, ja verentahraama vekara näytteli sitä kujeillen ihmisten nähtäväksi, kunnes kimakasti nauraen pujahti tiehensä, kun läheisyyteen syöksähti vanhempia poikia, uhaten anastaa hänen aarteensa.

Tukehtumaisillansa tomuun raivasi Caryll rahvaan tyrkkimänä ja sättimänä kyynärpäillään itsellensä tien aukion toiseen laitaan, jossa valkea, yksinkertainen kaide, jonka takana oli sakea palmulehto, oli markkinapaikan rajana.

Täältä verrattain tyhjästä sopesta hän löysi tervetulleen hengähdyspaikan ja seisoi muutamia minuutteja liikkumatta, silmäillen myllerrystä, josta hän oli tullut, pyyhkien kuumaa otsaansa osaamatta ratkaista, palatako hotellin vai eikö.

Hän oli vielä kahdella päällä, kun käheä huuto, joka ei kuulostanut lainkaan inhimilliseltä, pani hänet hätkähtäen pyörähtämään siihen suuntaan, josta se kuului, ja hätäisesti väistymään päällensä syöksevän kammottavan olennon tieltä.

Katse hurjana ja suu vaahdossa, aikoinansa jonkun spahin hylättyä omaisuutta olleen haalistuneen, tulipunaisen burnusin repaleisten jätteiden niukasti verhotessa hänen muutoin ilkialastonta, kookasta, kuihtunutta ruumistansa, asteli mielipuoli tai uskonkiihkoilija — ja Caryllista oli niillä sanoilla sama merkitys — nopeasti hänen ohitsensa, heilutellen ja huitoen käsiänsä ja päästellen käreitä, epäsointuisia hourailuääniä.

Caryll oli ennenkin nähnyt hänet useita kertoja. Mutta tottumus ei ollut jaksanut opettaa häntä sietämään kurjan olennon inhoittavaa näkyä eikä ollut muuttanut häntä vähääkään myötätuntoisemmaksi sellaiselle järjestelmälle, joka salli senkaltaisia kovaosaisia julkisesti näyteltävän.

Arabialaisista hän tietenkin oli pyhä juuri hulluutensa tähden, mutta saattaisihan Ranskan hallitus tehdä jotakin, nureksi hän, kääntyessänsä toisaalle tunteikkaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.

Ja hänen kääntyessään kiintyi hänen huomionsa sankkaan parveen, joka oli kertynyt ympyrään tarkkailemaan jotakin häneltä piilossa olevaa näytelmää.

Joutilaan uteliaana hän liittyi joukkoon ja huomaamatta, kuinka se kävi, pääsi tiheään sulloutuneiden alkuasukkaiden piirin sisälle. Mutta heti sinne jouduttuansa hän jo kaikesta sydämestänsä toivoi olevansa jälleen ulkona, kiroten uteliaisuutta, joka oli hänet sinne houkutellut.

Taaskin fanaatikko, hyvä Jumala! Ja tällä kertaa itseänsä kiduttava pyhä mies rahasta näyttelemässä kammottavia temppujansa, jotka muina vuodenaikoina kuuluivat hänen uskonnollisiin menoihinsa.

Tänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan Aissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli odotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää ja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli työnnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen hurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset kamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen poltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.

Se oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein lopussa.

Dervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa, raollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi hurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.

Sitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti levittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi. Caryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli vaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.

Vihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa väristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.

Mikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen olisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo likaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.

Hän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun hänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur, haluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät tänä iltana _café maureen_. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt —» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen ranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan, pienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä turmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.

Caryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää tätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!» ärähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin helposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti hän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes hänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään ympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te likainen pieni elukka! _Vat'en — emchi_ — niin, menkää hornaan!» kiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja katselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja sulkien heidät piiriinsä.

Häntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla, samalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan mukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä riidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle sitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän aikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne kymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa käsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta vimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi kertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.

Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa nöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot arabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa. Mutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka loukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi, mietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä hupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin pääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä, Jumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän tapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei, hitto soikoon!

Kylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi hetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja hänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen hänen eteensä avoimen tilan.

Ja aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten verkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen, kookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa varjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja ulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein edustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.

Ja yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll tarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden tuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle lausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin, joka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan yksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi päällikkö kätensä.

»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee anteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti kaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia sattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin Pariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki vilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen viiksien takaa.

Varman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä vielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän vakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin erilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka sukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa hienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.

Häneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä tuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti sopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle tarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut hänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä hän oli.

Tunsiko siis koko Tuggurt hänet?

Hänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten lausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta kuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli aavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut kuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi oli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään, että hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan kuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja piti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin tämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa puhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen ainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja tehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin että myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.