Part 7

Pikemminkin hänen sävynsä kuin hänen sanansa panivat Saint Hubertin, kun hän nosti katseensa työstään, tähyämään häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Eikä hän puhuessaan suoraan vastannut hänelle singottuun kysymykseen. »Mikäs nyt on, Caryll?» tiedusti hän tyynesti, ja myötätunto ja syvä ymmärtämys saivat hänet vastoin tavallisuutta lausumaan kysymyksensä englanninkielellä.

Nuoren miehen kasvoille levisi heikko puna, ja hänen äkäinen katseensa kävi epävarmaksi Saint Hubertin silmäillessä häntä tarkkaavasti.

»Oh, eipä tavallista kummempaa», mutisi hän kärsimättömästi ikäänkuin olisi puolittain hävennyt omia tunteitaan, mutta aito englantilaiseen tapaan olisi ollut vastahakoinen myöntämään sitä. »Tällä kertaa pieni elukka-rukka, aasi, jonka ampuminen olisi ollut armelias teko.» Äkkiä hänen äänensä koventui harmista. »Minkä hiton tähden he eivät voi päästää eläin-poloista surkeudestaan? Täällä ollaan siinä suhteessa pahempia kuin muualla, missä olemme olleet. En mahda sille mitään. Se suorastaan tekee minut _sairaaksi_. Hyvä Jumala, se on kuohuttavaa — se on kirottua! Taivaan tähden, minkä tähden emme voi lähteä tästä hävyttömästä kaupungista edelleen?»

Saint Hubert kohautti hieman olkapäitänsä ja alkoi koota pöytää peittävää sekavaa paperiläjää. Hän oli itse humaaninen, mutta tottunut niihin tuskastuttaviin näkyihin, jotka toisesta olivat sietämättömiä, eikä hän tahtonut uudelleen aloittaa kiistaa jo kuluneeksi käyneestä kysymyksestä.

»En osaa puhua siitä enempää kuin olen jo puhunut», vastasi hän kärsivällisesti, »emmekä hevin voi lähteä liikkeelle, kun emme tiedä, mihin lähteä. Meidän täytyy varrota, kunnes saamme varman tiedon siitä, missä leiri on. Olemme hyvin onnellisia, kun voimme lainkaan lähteä», jatkoi hän, nitoen yhteen käsikirjoituksen irtonaiset liuskat ja nojaten tuoliansa taaksepäin virittäessänsä uuden savukkeen. »Äskeisten levottomuuksien johdosta epäävät viranomaiset kaikilta luvan matkata etelään — turhaa on ollut noiden alakerrassa majailevien kauppamatkustajien napina, kun heille on annettu määräys pysyä poissa etelästä tällä hetkellä. Ainoastaan sen vuoksi, että isäsi on niin hyvin tunnettu ja että — no niin, että minäkin olen sangen tunnettu, ei tiellemme ole asetettu minkäänlaisia esteitä. Asiain näin ollen, on komentaja välttämättä tahtonut lähettää saattojoukon mukaamme siihen saakka, kunnes isäsi väki tulee vastaamme. Minä puolestani en pidä sitä tarpeellisena, mutta eversti Mercier haluaa kiihkeästi välttää kaikkia vastuksia ja tehdä sinulle kaikki niin sileäksi kuin suinkin.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen kumppaniansa terävästi. »En usko sinun oikein oivaltavan, millainen asemasi täällä on», jatkoi hän sitten hitaasti. »Tässä maassa merkitsee jotakin se, että on Ahmed ben Hassanin poika. Sinulla on syytä ylpeillä isästäsi, Caryll.» Se oli tyyni, mutta suora kehoitus. Mutta vaikka Saint Hubert odottikin vastausta, ei hän ollut ihan valmistautunut kuulemaan sanojensa aikaan saamaa rajua purkausta. Caryll hätkähti ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä, hänen nyrkkinsä tärähti heidän välillänsä olevaan pöytään, ja hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi.

»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että olen sekarotuisen arabialaisen poika...»

»Caryll!»

Mutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään katkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin murtautui valloilleen.

Nyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti kätensä, tehden perin halveksivan eleen.

»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä tehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun ylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi? Onko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi vanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa sen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa — ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: '_Poikani, poikani_'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua ylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä iso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi hänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään, kun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun poistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan samassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien sinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin lapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä Jumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa, että minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien, tavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä kammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli elämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan oman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki näyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua osoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja sisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli tehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta. Miten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö? Arabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä, säännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden poikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä, mitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän olevani sellaisen miehen poika, joka... joka...»

Hän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen päänsä käsivarsilleen.

Siinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli usein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen ollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa sisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin vihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja jotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.

Ja katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint Hubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut häntä vuosikausia.

Menettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen velvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi sen tehdä?

Iso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja Caryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva. Pitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa häikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan alastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko kertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä oli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän puhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä suurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä, olla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset tapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.

Saint Hubert meni verkkaisesti pöydän toiselle puolelle.

Mutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä, rypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen kielellänsä.

Ei vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea perhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen nyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja tehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli sanottava.

»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan löytämättä sopivia sanoja.

Ja Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella äänellä jatkoi puhetta.

»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää edelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että esiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut sille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia. Enkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi. Sinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä minua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten hän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin lujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin hyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni? Sinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta — ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka hän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka kiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa lausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä Raoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa seisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli vähällä käydä yli hänen voimiensa.

Näillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta olivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä miehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen poikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä kuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa, parantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta, ja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta rakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.

Kaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja pysynyt sen naisen ystävänä.

Nainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä Dianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen hänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa vääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja Dianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.

Eikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli epäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen ystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.

Molempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin olosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.

Hän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu raukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen, ihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko hänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.

Peläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän pingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa mahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin luonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi tehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän keveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta sellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin olet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä soinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat, ja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan ääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin.

»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin töykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta. Mutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen. Sinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut näkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta minusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä tiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena arabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen kanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena mahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa roskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen velvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella...»

»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin ottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi riidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika paljon.»

»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll nopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll, eikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka on otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja harmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia, joka oli palannut istumaan pöydän ääreen.

»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole arabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista», vastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin aavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa kohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se tieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan hän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen kasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka keskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa, niin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan toisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat uppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä. Isäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm — syitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin suuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa parista niin pitkäksi ajaksi.»

Caryllin jöröistä kasvoista kuvastui hänen tuntemansa ylenkatse.

»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän halveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama este otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman sekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin paremmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin vanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui vaikeammalta kuin konsanaan.

»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän verkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu puolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa vain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä mitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt parantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän elinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että silmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»

»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll katkerasti väliin.

Saint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole oikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi ollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi myllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä et ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen ja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut syytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi olisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen elämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä mukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään. »Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä isälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän elää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan — hänestä on ollut mahdotonta...» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll täydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.

»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hän _kielsi_ äitiä lähtemästä.»

Saint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä, joka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista, minkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä myöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja seuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.

Ollen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean asemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei alunperinkään ollut tuntunut helpolta.

Heidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt suvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa kohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat puhjenneet estämättömästi näkyviin.

Heidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa ikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut tunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt maassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen asukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja saastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman visusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.

Ja nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä muuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.

Pakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään ylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen ennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli ollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia että paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa tapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys joutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa vaikeuksia ja silittää hankauksia.

Eikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten vihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll selviytymään omin neuvoin.

Ranskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että hänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen yritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän yrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa tuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan yhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen vaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat äidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä yksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä Caryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista palvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet sopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen tuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun, jonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä juuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä jöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän äänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli palannut.

Hän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli mennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua puolittain selin huoneeseen päin:

»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin, _mon cher_, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään iltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa seurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi tulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen, ettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»

Hänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin huonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa Caryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan väittelyä.

»Onko arabialainen veljeni samannäköinen kuin tuo nuori vintiö?»

Saint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin sisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa, kun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää, atleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin kömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja aistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä olivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.

»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja kuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä ja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata nuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on jokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa ollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka olisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll. Tiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin vaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi nimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»

Nopeasti katuen Caryll ojensi kätensä.

»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et potkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin ilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään. Inhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota ja toinen suihkua!»

Saint Hubert purskahti nauramaan ja palasi huoneeseen.

»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa on joitakuita puhtaitakin.»

»Minä en ole nähnyt ainoatakaan...» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten äkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

Mutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei huomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul vihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti kelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.

»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä. Nyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä iltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on syytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen kovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen pikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiä _Café maure_ ei tietenkään sinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän heilautti kättänsä ja poistui huoneesta.

Ja uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja hän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin jälkeen sulkeutuneeseen oveen.

Mutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin kovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli äskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden väitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut poikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa pitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi inhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti mahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli erilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden. Silmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja herättänyt hänen harrastuksensa.