Part 6

»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua häiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he ovat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman särähtäessä.

Ja muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä se tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta, tarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan kaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä, muistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet yhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta, jota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana hänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän pakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen vuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.

Mutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot hellempiä, voimakkaampia.

Upeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen salata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta; hän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin antautunut itkemään.

Hän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä kaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena yönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin seurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella, peläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä, joka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut ainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt hän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun Ahmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä revitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen silpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin jälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt muuhun kuin kärsimään.

Ahmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä tuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.

Saisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän ympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä, joka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä? Sinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat syntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella henkensä edestä.

Mielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta kaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin toisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä enemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä kuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.

Hiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon nopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen soinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta seisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.

Enää hän ei paneutunut makuulle.

Hän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen, jossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne yksin ollessaan.

Hän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan, koska nukkuminen oli mahdotonta.

Mutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen tarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten kosteat hiukset pois otsaltaan.

Teltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden aikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä ovelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta herättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa ollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui lukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä jäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta ääntä, jota ei milloinkaan tullut.

Kenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni, oikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa, ei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani, johon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen kädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni, joka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn, jääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina. Hän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti sykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui tuskalliseksi.

Taaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä, jota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.

Sitten oviverho kiskaistiin auki, ja telttaan tuoksahti kookas hahmo.

Seuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien takertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä mielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen ylöspäin käännetyille kasvoillensa.

»_Ma mie, ma mie_», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen silmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin pitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi tullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen, kuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini? _Bon dieu_, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»

Hänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen tuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa ja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut hänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä tutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen kysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.

Vasta sitten kun Ahmed oli jonkun verran höllentänyt otettansa ja Dianan hapuilevat sormet olivat sujahtaneet hänen leveään hihaansa sekä osuneet hänen kyynärvartensa ympärille kiedotun kääreen poimuihin, joiden merkitys oli epäilemättömän selvä, muuttui vaimon kiihkeä sanatulva äkkiä soperrukseksi, ja hän kalpeni huuliansa myöten.

»_Ahmed_ — oletko haavoittunut?»

Toinen hymyili rauhoittavasti ja työnsi hänet luotansa hyväiltyänsä häntä nopeasti. »Siitä ei kannata olla huolissaan, _chérie_. Luut eivät ole murtuneet. Se paranee päivässä tai parissa», vakuutti hän keveästi ja kääntyi etsimään savuketta.

»Mutta — miten?» tiedusti vaimo huohottaen ja tarkkasi huolestuneena hänen kaikkia liikkeitänsä. Ahmed kohautti olkapäitään ikäänkuin harmissansa toisen itsepintaisuudesta, viritti savukkeen hitaasti ja imaisi pitkät sauhut, nauttien siitä suuresti kuten ainakin mies, joka ei ole vähään aikaan saanut maistaa hyvää tupakkaa.

»Olin tiukassa paikassa, ja minun oli pujahdettava pakoon. Onneksi he ampuivat kamalan kehnosti», kertoi hän perin lyhyesti.

Ja kokemuksesta Diana tiesi, ettei hän saisi sen enempää kuulla siitä asiasta. Ahmedin tapaista ei ollut puhua itsestänsä eikä liioitella pikku seikkoina pitämiänsä tapauksia.

Diana meni hänen luoksensa leposohvalle, johon hän oli heittäytynyt pitkäkseen, ja laskeutui pieluskasalle hänen viereensä.

»Oletko saanut selville sen, mistä lähdit ottamaan selkoa, monseigneur? Tahdotko kertoa siitä minulle tänä yönä — vai oletko liian väsynyt?» kysyi hän empien, sillä nähdessänsä hänet nyt ensi kerran lampun täydessä valossa hän pani merkille, kuinka lopen uupuneelta hän näytti.

Ahmed kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänen vaalean päänsä lähemmäksi itseänsä.

»Olen väsynyt», myönsi hän, ja sekin vähäinen tunnustus näytti vaativan häneltä ponnistusta, »niin väsynyt, että luulisin voivani nukkua kokonaisen viikon!» Hän naurahti melkein häpeillen. »Mutta jonkun verran voin kertoa sinulle tänäkin yönä, ainakin siihen mennessä, kunnes Gaston tulee. Hän tuo minulle jotakin syötävää. En ole maistanutkaan ruokaa liki kahteen päivään.» Taaskin hän naurahti, kun Diana huudahti levottomasti, ja otti toisen savukkeen.

Muutamia minuutteja hän istui hiljaa katsomatta vaimoonsa, vain tuijottaen suoraan eteensä otsa painuneena hänelle niin luonteenomaisiin, syviin ryppyihin.

»Tiedät, mistä lähdin ottamaan selkoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »tämän nähtävästi yli koko maan levinneen oudon rauhattomuuden, tämän kummallisen levottomuuden alkusyystä. Jo jonkun aikaa se on ollut tulossa. Mikäli sain tietää, alkoi se useita kuukausia sitten — Jumala tietää, kuinka kauan aikaa takaperin. Aluksi ei se ollut muuta kuin epämääräisiä huhuja, joita tulvi kaikilta tahoilta ja jotka ovat yhä paisuneet, kunnes ne vihdoin ovat pukeutuneet määrättyyn muotoon. Mihin tahansa menin, olivat kuulumiset samat. Maassa näkyy vaikuttavan joku salaperäinen, turmiollinen voima, yllyttäen väestöä jossakin tarkoituksessa, josta en vielä ole saanut selvää. Vanhoja vihoja lietsotaan ilmiliekkiin, vanhoja riitoja uusitaan. Mutta auki ei revitä ainoastaan heimojen välisiä vanhoja haavoja, vaan on järjestetty tietoinen kiihoitus ranskalaisia vastaan. Kuulin vanhusten saarnaavan todellista _jihadia_. Minulle kerrottiin liioiteltuja tarinoita sorron alla huokailevasta kansasta. Laillisina pidettyjä veroja arvostellaan nyt avoimesti ja niiden hylkäämistä pohditaan. Kuulin hurjia juttuja, jotka olivat melkein uskomattoman haaveellisia. Vihjailtiin pohjoisesta tulevaan voittajaan, joka pyyhkäisisi syrjään nykyisen hallituksen ja hallitsisi maata, kuten Sidi Okba ben Nafi teki tuodessansa Islamin Algeriaan.

»Ja hänen tulonsa muka merkitsee tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Tästä tulee rajattoman onnen ja vapauden maa. Kaikkien ulkomaalaisten ja heidän suosijoittensa on poistuttava, ja Algerian pitää olla algerialaisten — ei ranskalaisten algerialaisten, kuten me sen nimityksen käsitämme, vaan arabialaisten, _bien entendu_. Miten se sopii yhteen uuden ulkolaisen valloittajan hallituksen kanssa, se käy yli ymmärrykseni. Koko juttu on järjetön ja täynnä ristiriitoja. Mutta sellaista hölynpölyä levitetään. Ihmiset puhelevat, väittelevät ja aprikoivat. Maassa puhaltaa ilkeä henkäys, kuten Intiassa ennen muinoin kapinan edellä. Epäluulot ovat virinneet, eikä kukaan tiedä, kehen luottaa, kehen uskoa.» Hän katkaisi puheensa äkkiä, ja hänen kasvonsa kävivät päättäväisen ja tuiman näköisiksi.

Ja melkein huumaantuneena näistä paljastuksista Diana istui sormet tiukasti ristissä, koettaen täysin tajuta toisen sanojen merkitystä. Se oli vieläkin pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Mihin se kaikki veisi?

»Onko siinä — kaikki, mitä sait selville?» sopersi hän.

»Ei; sain selville vielä muutakin», vastasi mies verkkaisesti. »Sain selville niin paljon, että eräiden henkilöiden olo kävisi perin epämukavaksi, jos Ranskan hallitus saa vainun tästä uhkaavasta myrskystä. Olen seurannut jälkiä ja seulonut tosiseikkoja mielikuvituspuheista, kunnes sain tietää totuuden — ainakin yhdestä kohdasta. Toiminnassa on ulkomainen vaikutus. Väestöä yllyttävät jonkun vieraan maan lähettämät kiihoittajat. En vielä ole päässyt kaiken pohjalle, mutta minulla on vihiä kaikesta — ja niistä pahuksista, jotka konnanjuonta punovat», lisäsi hän äänessänsä omituinen sointu, joka herätti Dianassa miltei sairaloisen pelokkaan tunteen.

Hän oli saanut puolisonsa takaisin — mutta vain siihen saakka, kunnes mies pitäisi velvollisuutenaan jälleen ryhtyä aloittamaansa vaaralliseen työhön. Hän tukahdutti sen ajatuksen ja päätti olla onnellinen niin kauan kuin voi.

»Mutta miten sait tiedon tästä kaikesta, Ahmed? Sinähän olet niin yleisesti tunnettu. Kuinka sait ihmiset puhumaan itsellesi avoimesti?» kysyi hän kummastellen.

Mies osoitti tahraista ja repaleista asua, joka suuresti erosi hänen tavallisesta, upeasta ja moitteettoman puhtaasta vaatteuksestaan. »Katsohan repaleitani, armas», kehoitti hän, virnistäen poikamaisesti, »ja ole hyvilläsi siitä, ettet nähnyt minua, ennenkuin olin pessyt pahimman lian kasvoistani. Olen ollut vaeltava laulaja, hevoskauppias ja pyhä mies — inhoittavan likainen pyhä mies, _ma mie_, senjälkeen kun viimeksi sinut näin. Joskus aprikoin, kaipasinko enemmän sinua vaiko kylpyä», lopetti hän kiusoittelevasti Gastonin tuodessa illallista.

Hänen käytöksestänsä Diana käsitti, ettei häneltä enää ollut mitään odotettavissa, että hän oli sanonut kaikki, mitä sinä iltana aikoi sanoa. Ja Diana tyytyi siirtämään kaiken muun tuonnemmaksi.

Hänestä oli kylliksi, että puoliso oli hänen luonaan ja terveenä ja vahingoittumattomana ainakin toistaiseksi. Ja oli vielä muutakin, mikä piti häntä äänettömänä, sillä aikaa kun mies söi eteensä tuotua, hätäisesti valmistettua aamiaista. Onnestansa huolimatta hän pelkäsi kysymystä, joka välttämättömästi kohdakkoin lausuttaisiin.

Vihdoin Ahmed nousi pöydästä, huoahti tyytyväisenä, tuli hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä tummien silmiensä hehkuessa niiden tutkivasti suuntautuessa hänen silmiinsä.

Ja miehen kuiskaamat sanat nostattivat polttavan punan, joka aallon tavoin levisi hänen hiusmartoonsa saakka. Vapisten hän painoi punehtuneet kasvonsa Ahmedin rintaa vasten ja supatti sekavasti. Mutta huvitettuna naurahtaen hiljaa toinen nosti hänen päätänsä, pakottaen hänet kohtaamaan intohimoisen katseensa.

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen — Diane, sinä lapsien lapsi! Etkö vielä ole tottunut minuun, vaimoni?»

Ja uudelleen naurahtaen hän päästi Dianan irti ja kääntyi sammuttamaan lamppuja. Hän hymyili yhäti tullessansa vaimonsa luokse sisähuoneeseen.

»Tarpeetonta lienee minun tiedustaa, minkä tähden tapasin teltan tulvillansa valoa tähän aikaan yöstä! Saanko nöyrästi kysyä, oletko lainkaan ollut vuoteessa, senjälkeen kun minä lähdin luotasi? Ja jos sinun on muutettava päivä yöksi, _ma mie_, niin minkä tähden et pakota laiskaa poikaasi olemaan seuranasi? Uskallan vaikka vannoa, ettei pojalta ole mennyt monen tunnin uni hukkaan minun tähteni.»

Naisen äänettömyys ja kasvojen ilme karkoittivat hymyn hänen huuliltaan ja manasivat takaisin synkän rypistyksen, joka niin tyyten muutti hänen ilmeensä. Hän viskasi risaisen, vanhan burnusin yltänsä, tehden kiukkuisen liikkeen.

»Missä Poju on, Diana?» sanoi hän lyhyesti, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen odottaessansa vastausta turhaan.

»Vastaa minulle!» Nyt kajahti sama jyrkän käskevä, tyly ääni, jollaista Diana ei ollut kuullut vuosikausiin, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, kun hän ojensi kätensä miestä kohti, tehden pienen vetoavan eleen.

»En tiedä, Ahmed. Jospa sen tietäisin!» valitti hän, ja häneltä pääsi vavahteleva nyyhkytys.

Ahmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan hellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä ainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen lähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen. _Grand dieu_, jätin sinut hänen hoivaansa!»

»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —» Sheikki puisti päätänsä vihaisesti.

»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen on vastattava tästä miehenä. _Bon dieu_, että hänellä pitää olla niin vähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän on ollut poissa?»

»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta kirvonnut voimakas kirous.

»Keitä hänen mukaansa lähti?»

»Ramadan ja S'rir.»

»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään muita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori hupsu!»

Silloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.

Tukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneen poikki.

»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan vuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina. Minun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä sukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä päästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä lopettamaan riisuutumistaan.

III

Taivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä. Vilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istui _caissen_ suojassa pyylevä ranskalainen _patron_ hautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin, kuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen silkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.

_Caissen_ vastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan huoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin, kuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä; siellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä toistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten eduksensa.

Hallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen palveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa, selkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina haaveettomaan mietiskelyyn.

Ulkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut sivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka oli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä puolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä aasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi hotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan, vihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa harhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.

Yläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa kirjoittamassa laajan pöydän ääressä.

Puolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut keskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen ja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa tuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen ikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren miehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut keskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin lakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli Saint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti Caryll, oli kaukana unesta.

Itsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä, jotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän mielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Huonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli ollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli mitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran vihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän nurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi yritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein? Vai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?

Viikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään likemmäksi sen ratkaisua.

Kuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi taaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.

Mutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan kiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut tuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia ajettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja siihen se sai toistaiseksi jäädä.

Päättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta tilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.

Hän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä velvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt lähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.

Sillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu hänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä mitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet kutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden tiukkaa tuntoa.

Ja kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli turmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut huolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla sydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia hairahduksiaan.

Hänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli lapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin kammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu iäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja tehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.

Hän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen hyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä yleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti. Ja kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt, oli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä syventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.

Vaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän oli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki monimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli kasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.

Hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan sukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä esiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.

Ja juuri tätä ainoata huviaan hän ajatteli Saint Hubertin kirjoittaessa keskeyttämättä. Tässä kurjassa maassa ei hänelle oltu suotu edes metsästystä, mietti hän, ajatustensa haikeina siirtyessä viereisessä huoneessa oleviin pyssykoteloihin, jotka olivat olleet kiinni siitä pitäen, kun hän lähti Englannista. »Maltahan kun ehdimme kauemmaksi etelään.» Hän alkoi pahasti tuskastua tähän usein toistettuun huomautukseen. Tämä kaikkihan sopi mainiosti setä Raoulille, joka käytti kaikki mahdolliset ajat jatkaaksensa loppumatonta kirjoittamistaan — mitä se sitten lieneekään ollut — nurisi hän itsekseen. Ja setä Raoul oli ranskalainen; tuskin saattoi olettaa ranskalaisen olevan yhtä innokkaan kuin englantilaisen. Mutta sekään ei ollut totta — Caryll keskeytti sielullisen arvostelunsa luomalla katuvaisen katseen pöydän ääressä työskentelevään, kumaraan mieheen — setä Raoul oli mainio metsästäjä, yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Siispä ei auttanut muu kuin odottaa, kunnes he pääsisivät »kauemmaksi etelään». Kauemmaksi etelään! Hitto vieköön etelän! Siinä hän taaskin koetti syrjäyttää vaikeuden, ja hän luuli, ettei hänen tarvitsisi alistua siihen ainakaan päivään tai pariin. Caryllien kuuluisat otsarypyt syvenivät, kun epämieluisia ajatuksia taaskin tulvahti nuoren miehen mieleen. Eksyneen pikku aasin surullinen ääni, joka odottamattomana hätkähdytti häntä, katkaisi hänen tuskalliset mietteensä.

Tukahdutetusti äännähtäen hän nousi pystyyn ja meni pienelle parvekkeelle, joka ulkoni lasiovelta, ja jäi tuijottamaan kadulle.

Ja hänen kasvonsa kovenivat hänen tarkkaillessaan pientä, surkeata nelijalkaista, joka nälkäisenä umpimähkään harhaili tyhjälle torille päin. »Se on melkein kuoleman kuva. Ja selässä avoin haava, johon voisi pistää kätensä», mutisi hän äkäisesti. »Hyvä Jumala, millainen maa! Hyvä Jumala, millaista kansaa!»

Häntä kuvotti kuten aina, kun hän näki eläimen kärsivän, ja hän kirosi karkeasti, pyörähti kantapäällään ympäri ja syöksähti takaisin huoneeseen.

»Kuinka kauan meidän on vielä varrottava tässä Jumalan hylkäämässä onkalo-pahaisessa?»