Part 9

Mutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse, kuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä kerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän saavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean, valkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui muutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen lyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.

Caryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa.

Iltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä mielessä.

Hän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa hurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun hän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä pelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.

Hän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli sekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta hänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia. Ennakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta hän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen oli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut ikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt mielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen mielensä myllerryksiin.

Hän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.

Yhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua alakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.

Ja istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain meluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua kirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana, kunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään, mustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä taateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.

Tänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa varsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui takaisin omaan huoneeseensa.

Viritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan. Vielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten ihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista kokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua ja sijoittui päättäväisesti lukemaan.

Hänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa koskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa kiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää hänen mielenkiintoansa vireillä.

Koettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä tuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista, soikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät, kaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.

Vihdoin hän tuskastuneena viskasi kirjan kädestänsä.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt tyttöä — ja vain puolentoista kilometrin päässä oli tytön taaskin valmistauduttava yölliseen työhönsä, huvittamaan likaisia, töllisteleviä katsojia, joiden pelkkä läheisyyskin oli loukkaus. Miten oli hän säilynyt niin puhtaana ja niin neitseellisenä sellaisessa ympäristössä? Sillä hän oli puhdas ja neitseellinen, siitä oli Caryll valmis panemaan henkensä pantiksi. Hän vilkaisi toistamiseen kelloonsa, koettaen torjua mielensä vallannutta äkillistä halua, ja meni sitten viereiseen huoneeseen. Sujautettuansa sähkölampun taskuunsa hän tempasi kevyen päällystakin ja juoksi hätäisesti alakertaan.

Ruokasalista kantautui vieläkin mässäyksen ääniä. Ja eteishallissa istui _patron_ yksin kassassansa, tutkien viiniluetteloja ja kirjoitellen loppumattomia numerosarekkeita.

Caryllin ilmestyessä hän ponnahti pystyyn ja riensi häntä vastaan, kumarrellen nöyrästi.

»Opasko? Vain hetkinen, monsieur le vicomte —» alkoi hän mahtipontisesti, mutta vaikeni sitten, kun Caryll rypisti otsaansa ja tokaisi lyhyesti: »Ei, kiitos!»

»Mutta, monsieur le vicomte», esteli hän, heilauttaen lihavia käsiänsä ilmassa, »pimeän tultua — ei ole turvallista, ja kaduilla on jo tänä iltana sattunut mellakka —»

Mutta Caryll oli jo tipotiessänsä, eikä isännän valitteluja ja väitöksiä kuulemassa ollut enää muita kuin hotellin kissa, joka häiriintymättä pesi silmiänsä sopessa. Niinpä _patron_ kohautti tukevia olkapäitänsä ikäänkuin kieltäytyäksensä kaikesta hänelle mahdollisesti kuuluvasta vastuusta, loi silmänsä taivasta kohti ja palasi nuristen kassaansa, sadatellen yleensä kaikkien englantilaisten ja erikoisesti tämän englantilaisen hupsuutta.

Ja jouduttuansa ulos pimeyteen Caryll kiiruhti markkinapaikalle. Hän ei koettanutkaan järkeillä, mikä vaikutin taaskin veti häntä _café maureen_.

Mitäpä järkeilemistä siinä oli, kysyä hän itseltänsä, käyden äkkiä kärtyiseksi. Hän tunsi sääliä ja mielenkiintoa, ei mitään muuta kuin sääliä ja mielenkiintoa — ja siihen se sai jäädä.

Aukeamalla oli ihmisiä vähemmän kuin iltapäivällä, mutta väkeä oli siellä vieläkin aika runsaasti. Ja korottomien tohvelien sipsutus ja ympäriltä kuuluva hiljainen puhelusorina olivat todistuksena vuorokauden aikaan nähden tavattoman vilkkaasta liikkeestä.

Hattu silmille painettuna Caryll karttoi ohikulkijoita niin tarkoin kuin suinkin, meni pitkin aukeaman laitaa ja saapui kenenkään häiritsemättä markkinapaikan toiselle puolelle.

Siellä hän pysähtyi vähäksi aikaa päästäksensä selville suunnista. Hänen oikealla puolellansa oli iso, himmeästi valaistu rakennus, jonka hän tiesi kasarmiksi.

Hänen tiensä oli vasemmalla.

Siihen saakka oli ollut siksi valoisaa, että hyvin näki liikkua, mutta hänen edessänsä oli sysimusta pimeys. Tunnustellen taskussansa olevaa sähkölamppua hän lähti varmana pitkälle, kaupungin ulkoliepeillä sijaitsevalle _café maurelle_ vievälle kujalle.

Hänen kummallakin puolellansa kohosi korkeita muureja, ja niiden takana levisi puutarhoja, joissa solakat palmut kohosivat viikunapuiden ja parhaillaan lehteen puhkeavien granaattiomenapuiden yläpuolelle.

Oli siksi pimeä, ettei niitä näkynyt, mutta hän kuuli leudon tuulen suhisevan puiden oksissa ja palmujen kuivien lehtien kahisevan.

Ja edetessänsä hän tunsi, että hänen sivuitsensa meni muita kiiruhtavia olentoja, toisia tulossa, toisia menossa, ja haluamatta käyttää taskulamppuansa hän hapuili varovasti eteenpäin pimeässä.

Mutta jo heti alussa hänen jalkansa takertui johonkin, ja hän kaatui melkein suinpäin. Noustuansa jälleen pystyyn hän painoi taskulamppuunsa valon ja ärähti omaa tyhmyyttään nähdessänsä valosäteiden välkkyvän kahdesta tien poikki ulottuvasta, ohuesta teräskiskosta. Hän oli unohtanut kapeat ammusraiteet, jotka kujan poikki veivät etäiselle kasarminpihalle. Hänen olisi pitänyt ne muistaa. Jo monesti ennen hän oli kompastunut niihin.

Nyt hän alistui käyttämään sähkölamppuansa ja asteli ripeästi eteenpäin, kunnes kuja päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin puutarhamuurien kääntyessä suorakulmaisesti sivuille, jättäen hänen eteensä aukeaman.

Lähellänsä hän parhaiksi erotti pienien, likaisten telttojen himmeät ääriviivat; siellä majailivat uled nailit — se oli heidän ainoa turvapaikkansa Tuggurtissa.

Ja muutamia askelia kauempana oli _café maure_ kirkkaasti valaistuna ja jo täydessä humussa, ja sen avoimesta ovesta tunkeutui rumpujen ja pronssitorvien huumaavaa pauhua.

Hän seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen katseensa suuntautui sen ohitse autiolle, hiljaiselle, aaltoilevalle hiekka-aavikolle ja Temaciniin vievälle, yksinäiselle tielle.

Sitten hän veti hatun vielä syvemmälle silmillensä ja asteli edelleen, ollen vähällä törmätä sudanilaiseen vahtiin, joka seisoi muurin nurkkauksessa liikkumattomana kuin pronssipatsas.

Tänä iltana kahvila oli täysi. Caryllista tuntui siellä olevan väkeä enemmän kuin hän koskaan ennen oli siellä nähnyt.

Siristellen silmiänsä jouduttuansa äkkiä valoon hän asteli likaisen lattian poikki sille paikalle, jossa hän tavallisesti istui, työnsi hatun takaraivolle ja silmäili ympärillensä.

Pitkä, kapea huone, jonka alastomissa, rapatuissa seinissä oli likatahroja ja -juovia ja jota valaisivat halvat, lepattavat lamput, tupruttaen savua tahrautuneeseen, kinoittuneeseen laipioon. Huoneen toisessa päässä oli matala koroke, jolla vetelehtivät rummun- ja torvensoittajat ja puolitusinaa jykevätekoisia, uneliaskatseisia tyttöjä räikeän koreissa samettipuvuissa, jotka riippuivat heidän ympärillänsä muodottomien säkkien tavoin. Lähempänä sisään käytävää oli penkkejä ja pieniä rautapöytiä, joiden ääressä istuivat kahvilan vieraat, poltellen savukkeita ja juoden kahvia tai mintulla höystettyä teetä.

Melkein suoraan Caryllin tuolin takana oli toinen ovi. Se vei sisempään huoneeseen — talon vihreään huoneeseen — joka oli täynnä tanssijattaria ja jossa kävi jatkuvana virtana heidän seuraansa etsiviä huvinhaluisia miehiä.

Ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli ilonetsijöitä, ylempien luokkien arabialaisia ja katuojien hylkiöitä, sudanilaisia sotilaita ja sekaverisiä ranskalaisia, aavikon paimentolaisia ja joukossa joitakuita epäilyttävän näköisiä eurooppalaisia — enimmäkseen espanjalaisia — kaikki erotuksetta hyvässä sovussa keskenänsä.

Ja kaikkien kasvoilla oli samanlainen ilme. Siitä kuvastui paheellisuutta sen räikeimmässä, inhoittavimmassa muodossa, karkeata himokkuutta, joka naamioimattomana tuntui huutavan hänelle huoneen joka nurkasta. Ja vaistomaisesti vavahtaen inhosta Caryll kääntyi maksamaan kahvikuppia, joka pantiin hänen eteensä pöydälle.

Hän näytti saapuneen esityksen väliajalla.

Huoneen keskellä oleva tanssipaikka oli tyhjänä; lattialla oli vain kahvilan vanha, lihava omistajatar, rajusti sättien kookasta, kierosilmäistä huilunsoittajaa, joka peräytyi toisen vimmaisia sanoja, kunnes vihdoin suorastaan pyörsi pakoon ja syöksyi sisempään huoneeseen, jonne emäntä seurasi häntä, viittoillen ja kiljuen kohti kurkkuansa.

Hän palasi muutamien sekuntien kuluttua, ajaen edellänsä kahta happamannäköistä tyttöä, jotka sijoittuivat keskelle lattiata aloittaaksensa kabylilaisen tanssin pitkäveteiset liikkeet, jota orkesteri säesti valittavalla, joka hetki yhä vihlovamman murheelliseksi käyvällä, hautajaisvirttä muistuttavalla sävelellä.

Ja tarkkaillessansa heidän vitkallisia, rumia liikkeitänsä. Caryll kummasteli, kuten hän ennenkin oli kummastellut, kuinka tanssi tai sen esittäjät saattoivat saada osakseen edes tämänkään helposti miellytetyn kuulijakunnan suosiota. Mutta suosiota he varmasti niittivät, sillä puheen sorina vaimeni, ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli kiihkeästi tähyileviä silmiä — himokkaita, eläimellisiä silmiä, jotka häntä kammottivat, ja hiilen tavoin hehkuvia, arvostelevia silmiä, jotka herättivät hänessä kuvotusta.

Hänen tuolinsa rämeä hankaus sementtilattiata vasten, kun hän kärsimättömästi työnsi sitä taaksepäin, hukkui korviasärkevän musiikin epäsointuiseen meluun, joka merkitsi tanssin päättymistä.

Yhäti hilpeästi puhaltaen soittimia marssi orkesteri ympäri huoneen saadaksensa palkkiolahjoja, ja jöröt tytöt liikkuivat ilottomasti katselijoiden seassa, kunnes vihdoin löysivät miehiä, jotka olivat kyllin innostuneita tarjotakseen heille heidän haluamaansa kahvia ja savukkeita. Taaskin oli väliaika. Perehtyneenä talon tapoihin Caryll oli aikoja sitten luovuttanut kahvinsa, josta hän ei välittänyt, lähellänsä istuvalle, nälkäisen näköiselle aavikkolaiselle.

Täällä oli tänä iltana koko joukko aavikkolaisia, enemmän kuin hän oli koskaan ennen nähnyt, mietti hän katseensa lipuessa pitkin täyteen ahdettua huonetta. Ja vaikka kahvila hänen saapuessaan oli ollut täysi, näytti se muutamien viimeisten minuuttien aikana käyneen vieläkin täydemmäksi.

Ihan likellä häntä istui kaksi eurooppalaista, kookkaita, vankkalihaksisia, vaaleatukkaisia miehiä, jotka eivät olleet saapuvilla kabylilaisen tanssin alkaessa. He keskustelivat jonkun verran kiihtyneesti, ja silloin tällöin luiskahti heiltä joku kurkkuäänellä lausuttu sana niin kovasti, että hän sen kuuli. He puhuivat saksankieltä, ja hän arveli heidän olevan kauppamatkustajia — jotka otaksuttavasti täyttivät Algerian samoin kuin he täyttivät koko maailman halvalla kamalla ja arvottomilla mukavuusesineillä. Hänen otsansa rypistyi vaistomaisesta vihasta ja vastenmielisyydestä, kun hän kääntyi selin heihin ja maksoi toisen kahvikupin, jonka nöyränkohtelias palvelija oli tuonut hänelle.

Taaskin muutamia minuutteja odotusaikaa, ja sitten ilmestyi iäkäs omistajatar uudelleen sisähuoneesta ja mennä lyllersi korokkeelle, jossa istuutui soittajarivin päähän, kiskoen lihavat nilkkansa alleen, ja pälyili ja nyökkäili ilmeisesti innostuneena.

Äkillisen, epäsointuisen hälyn jälkeen musiikki vaimeni hiljaiseksi kuiskutukseksi, rumpujen ääni oli heikko ja hillitty, ja yksinäisen huilunsoittajan rämisevä piipitys muistutti kaukaista kaikua.

Seurasi henkäyksetön hiljaisuus. Sitten kuului odottavaa jupinaa, kun sisähuoneesta ilmestyi pieni kulkue. Ensimmäiseksi tuli kaksi neekeripoikaa juhlallisina kuin pienet, mustapuiset patsaat, kantaen välissänsä isoa, kannellista koppaa, jonka he laskivat tyhjäksi raivatun tilan keskelle, ennenkuin vetäytyivät korokkeen juurelle, jääden sinne liikkumattomina kyyköttämään kädet kierrettyinä koukkuun vedettyjen polvien ympärille.

Sitten tuli _hän_, lipuen hitaasti eteenpäin vilkaisemattakaan sivuilleen, raollaan olevissa silmissä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, uneksiva ilme ja kasvot järkähtämättömän ilmeettöminä. Ja hänen takanansa kohosi ilkeäkasvoinen käärmeenlumooja, jurona ja vastenmielisenä, tukevat käsivarret paljaina ja alaston rinta puolittain ison, mustan käärmeen paksujen kiemuroiden peitossa.

Näytännön aloitti mies. Mutta vaikka hänen esityksensä olikin tavaton, ei Caryll ollut tullut katsomaan häntä. Hän tähysti vain tyttöä. Eikä viimemainittu tuntenut eikä nähnyt hänen vakavaa tarkastustaan. Vetäytyneenä likelle pieniä neekeripoikia hän oli polvillansa tomuisella lattialla elottomana ja itseensä vaipuneena ja odotti vuoroansa.

Ensi esitystä seuranneet kättentaputukset loppuivat huoneen toisessa päässä nousseeseen hälinään. Mutta mitä häiriö lieneekin ollut, se meni pian ohitse. Ja taaksensa vilkaistuaan Caryll erotti vain sen, että kuulijakunta näytti järjestäytyneen toisella tavoin — että aavikkolaiset näyttivät olevan enemmän näkyvissä; heitä oli sisäänkäytävän luona tiheä ryhmä, josta heitä ulottui huoneeseen kaksi viivaa, sulkien muut katselijat itsensä ja seinien väliin.

He olivat hurjannäköistä väkeä, ajatteli hän katsellessansa heitä uteliaana, ja otaksuttavasti innostuneempia esitykseen kuin kahvilan kantavieraat. Mutta hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan haihtui pian, sillä _hänen_ vuoronsa oli tulossa. Verkkaisesti tyttö nousi pystyyn. Verkkaisesti hän tuli ison suljetun kopan luokse, jonka vierellä maurilainen kyykötti alkuasukkaiden piippu kädessänsä.

Nyt pärisivät ainoastaan rummut, rytmillisesti ja hillitysti. Vihdoin lähti käärmeenlumoojan pillistä vähäinen sävel vienona lirityksenä, aaltoilevana kuin tuulen huokailu. Kopan kansi liikahti ja painui jälleen paikalleen, liikahti sitten uudelleen ja luiskahti syrjään, ja sen avarasta sisuksesta ilmestyi kita auki litteä, sileä pää, lipoen nopeasti kielellänsä. Se kohosi yhä korkeammalle, samalla kun sen jälessä ojentui kiemura toisensa jälkeen jäntevästä, vääntelehtivästä ruumiista, joka haaveellisissa mutkissa huojui musiikin tahdissa.

Ja sen luokse astui tyttö toinen käsi ojennettuna, toinen kohotettuna likaista laipiota kohti.

Hiljaa sihisten kääntyi käärme häneen päin, yrittäen iskeä ja empien, edeten ja peräytyen, kunnes se vihdoin syöksähti vikkelästi eteenpäin ja lipui tytön hennolle käsivarrelle. Sitten se kaarsi hänen hartioittensa ympäri ja hänen toista käsivarttansa myöten ylös.

Hetkisen tyttö seisoi jäykkänä, pitäen sitä ylhäällä, liikahti sitten äkkiä, pudistaen sen irti, otti sen kiinni sen pudotessa ja nosti sen kauhean, pitkäksi ojentuneen ruumiin molemmin käsin korkealle päänsä päälle. Ja niin seisoessansa hän ensi kerran kohotti katseensa ja tuijotti ilmeettömästi edessänsä olevaan kasvomereen. Mutta vain sekunnin ajan.

Taaskin syntyi ovella meteli, esille kiiruhti valkopukuisia hahmoja, ja muiden muassa hypähti Caryll pystyyn sydämensä sykkiessä rajusti, kun hän oivalsi, mitä oli tapahtunut.

Aavikkolaiset pitivät huonetta vallassaan. Nyt heillä oli aseinaan pyssyt, jotka he siihen saakka olivat pitäneet piilossa vaippojensa alla, ja he seisoivat kahvilan säikähtyneitten vieraiden ympärillä ja edessä, muistuttaen elävää muuria.

Käärmeenlumooja ja orkesteri, molemmat saksalaiset ja Caryll itse katselivat pitkin välkkyviä pyssynpiippuja yläpuolellansa virnisteleviin villeihin kasvoihin.

Kuului kova oven läjähdys, ja häly vaimeni äkkiä kuten oli alkanutkin, ja sitä seuranneen hiljaisuuden aikana Caryll kuuli naisen vihlovan huudon.

Kuumeisen levottomana tytön tähden, jota hän nyt äkkiä tiesi rakastavansa, hän yritti pyrkiä hänen luoksensa, mutta rautainen koura painoi hänet takaisin tuolille, ja rimpuillessansa häntä pitelevien paimentolaisten otteessa hän tuskaisena tarkkaili tytön kasvojen hirveätä muutosta.

Unohdettuna oli käärme pudonnut hänen jalkoihinsa, ja vihdoinkin elpyneenä, kasvot kauhean pelon vääristäminä, hän seisoi tuijottaen, tuijottaen kuin sekapäinen. Koneellisesti kääntyi Caryllin katse hänen mielettömän tuijotuksensa suuntaan. Tyttö katseli miestä — miestä, joka seisoi selkä oveen päin ja nyt lähestyi verkalleen, astellen huolettoman ylpeänä valkopukuisten paimentolaisten rivien välitse viimemainittujen painautuessa taaksepäin ja pitäessä häntä varten avointa kujaa huoneen toiseen päähän.

Hän oli nuori, roteva ja esiintyi uhmaavasti, hänen kauniita kasvojansa rumensi puolittain parantunut naarmu, joka oli hänen silkkisiteisen turbaninsa ja mustien, rypistyneiden kulmakarvojensa keskivälissä ja teki hänet oudon uhkaavan näköiseksi, ja hän asteli huolimattoman välinpitämättömänä aiheuttamastansa pelosta, liekehtivä katse kiintyneenä ainoastaan tyttöön, joka hänen lähestyessänsä vapisten perääntyi.

Huone oli hiljainen; jännittynyttä, painostavaa äänettömyyttä rikkoivat vain tuntemattoman tahdikkaat askeleet ja hiljainen, jatkuva valitus, joka lähti tytön huulilta miehen lähestyessä häntä. Vihdoin hän saapui tytön luokse ja seisahtui, ja pelosta uikuttaen vaipui viimemainittu lattialle ja peitti kasvonsa käsillään. Ja miehen pysähtyessä kohosi nopeasti heidän välillensä ison, mustan käärmeen uhkaava hahmo, sihisten kiukkuisesti ja tavoittaen tulijaa kammottavalla päällään. Mutta hymyillen kylmän halveksivasti hän sysäsi matelijan syrjään ja kääntyi jälleen jalkojensa juuressa viruvan tytön puoleen. Hän kumartui, otti tytön pään käsiensä väliin ja pakotti pyörtymäisillänsä olevan poloisen katsomaan häntä silmiin.

Hän tuijotti tyttöön pitkään, hengähdyksenkään häiritsemättä hiljaisuutta.

Sitten hän nauroi; se oli pieni, hiljainen, julma naurahdus, joka uhkui sekä katkeruutta että voitonriemua, ja siepattuansa tytön armottomasti syliinsä mies heitti hänet olalleen. Tyttö virui hervottomana ja avuttomana joko kauhun vallassa tai tajuttomana. Ja vielä hetkisen mies piteli häntä niin, silmäillen huonetta revolverin kieppuessa hänen pitkässä, ruskeassa kädessään. Oli hirvittävän jännityksen hetki, jonka aikana hänen leimuavat silmänsä, joiden katse uhkui raivoa maurilaisen ja äreän tyynien saksalaisten voimattomien hahmojen ylitse, näyttivät tuijottavan suoraan Carylliin.

Purskahtaen sitten uudelleen pilkalliseen nauruun hän nosti kättänsä, ampui päänsä kohdalla olevaa lamppua ja syöksyi ovelle.

Ja hänen juostessaan pamahti vastaukseksi yhteislaukaus, ja huone muuttui äkkiä pimeäksi. Sitten alkaneen hornamaisen kiljunnan ja jalkojenkopinan aikana Caryll tunsi rautaisten sormien, jotka eivät olleet hetkiseksikään hellittäneet otettansa, puristuvan tiukemmin hänen ranteittensa ympärille, tunsi voimakkaiden käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja hänen raivokkaasta rimpuilemisestaan huolimatta vetävän häntä nopeasti taaksepäin pieneen, myöskin pimeänä olevaan sisähuoneeseen ja sieltä kiidättävän hänet viileään, sysimustaan yöhön.

Välittämättä siitä, miten hänen itsensä kävi, ajatellen ainoastaan tyttöä hän ponnisteli vimmatusti vapautuakseen, hurjasti pyrkien etsimään ja pelastamaan tytön, jos se suinkin olisi mahdollista. Mutta sitä yrittäessäänkin hän tiesi, ettei hän sekaantumalla juttuun mahtanut sille mitään, tunsi vaistomaisesti, ettei hänen seniltainen näkemänsä ollut satunnainen tapaus, vaan tietoinen temppu olosuhteiden sarjassa, osa siitä salaperäisyydestä, joka tuntui tyttöä verhoavan.

Oli kouraantuntuvan selvää, että kahvilaan tehdyn julkean rohkean hyökkäyksen suunnittelija ja suorittaja oli niiden henkilöiden tuttava, joita tapaus eniten koski. Tytön säikähtyneistä silmistä oli kuvastunut tuntemista yhtä hyvin kuin pelkoakin.

Caryll tajusi, että hänen oma lyhyt romaaninsa oli lopussa, että hän oli joutunut tämän aavikkodraaman ulkopuolelle, jonka liepeitä hän vain oli hipaissut. Vaikka hänessä olikin herännyt rakkaus, ei hän merkinnyt mitään tytölle. Hän ei sisältynyt tytön olemassaolon suunnitelmaan. Ja nyt tyttö oli poistunut hänen elämästään yhtä kummallisesti kuin oli siihen ilmestynytkin.

Vaikka hän olisikin ollut vapaa yrittääkseen etsiä tyttöä, olisi hänen tehtävänsä, siitä hän oli varma, ollut toivoton. Eikä hän ollut vapaa.

Ponnistipa hän kuinka kovasti tahansa, ei hän mahtanut mitään niille kahdelle miehelle, jotka kahden puolen yhteisvoimin kiidättivät häntä tuntemattomia polkuja pitkin tuntemattomaan päämäärään. Eikä hän voinut sitä tiedustaa, sillä karkea, jäntevä käsi oli painettu hänen suulleen ja esti häntä puhumasta. Ja keitä he lienevätkään olleet, tuntui heillä olevan kissansilmät, sillä tuontuostakin he hypähtivät syrjään välttääksensä esteitä, joita hän ei pimeässä erottanut.

Häntä vietiin väkivalloin eteenpäin niin pitkä aika, että se tuntui loputtomalta. Ja huumaantuneena ja sekavana sydämen jyskyttäessä kylkiluita vasten hän oli alkanut aprikoida, mikähän kohtalo häntä itseänsä odotti, kun miehet äkkiä hiljensivät vauhtiansa, käsi poistettiin hänen huuliltansa ja hän huomasi hämmästyksekseen seisovansa lähellä hotellin sisäänkäytävää.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten hän oli sinne joutunut; varmasti oli tultu sellaista tietä, jota hän ei ollut koskaan ennen kulkenut, ja henkeänsä haukkoen hän kääntyi kyselemään miehiltä, jotka, kuten hän nyt tiesi, olivat ystäviä eivätkä vihamiehiä.

Mutta toinen heistä oli jo kadonnut, ja hätäisesti kuiskattuansa hänelle näytti toinen häipyvän yöhön Caryllin parhaillaan katsellessa häntä. »Kertokaa herra kreiville, että Daud ben Ali on hiukan suorittanut velkaansa!» Tämä salaperäinen sanoma kaikui Caryllin korvissa hänen kääntyessänsä hoippuroimaan hotelliin.

IV

Kahvilan ulkopuolella nuorempi Ahmed ben Hassan seisoi hetkisen pimeässä, kuunnellen rakennuksesta tunkeutuvaa hälyä, ja silmäili tutkivasti ympärilleen, samalla kiskoen hartioiltansa burnusin ja kietoen sen tytön hervottoman vartalon ympärille.

Hänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon syliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt olla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut mitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle, että Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa seniltaisesta työstä.

Puristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan Kuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.