Part 25

Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan, valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia, joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.

Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä rakkaimmat koko maailmassa.

Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja kiiruhtanut hänen luoksensa.

Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.

Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin vieressä.

»_Ma mie, ma mie_», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei ole tapahtunut vahinkoa...» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä. Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint Hubertin luokse.

Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.

»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet leiriin...» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää edes Dianallekaan.

Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa, tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.

Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti, osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt virui jörönä ja välinpitämättömänä.

Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana Raoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.

Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti, rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.

Epäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!

Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten luokse ja syöksähti heidän väliinsä.

»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö _on_ Isabeau de Chailles. _Minä tiedän sen_.»

Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä, katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.

»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan, kiljuen kuin mielipuolet.

Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.» Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.

Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle, ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.

Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.

Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.

»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos otat minut mukaan — olen kiitollinen.»

X

Sheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul de Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten rippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes Poju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän palaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille molemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa voimalla.

Se, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka tiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he olivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän oli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana, vakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa varmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt hukkaan.

Useammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin hänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen kohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.

Paluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala maaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä paareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi oli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti vahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt ratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin hyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin, vuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka ratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän heikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta itsepäisesti takertui.

Dianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet kahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän pelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän oli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen ratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon kalvamana.

Heidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että ruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut uneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut herännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät saappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta jäseniltään.

Koko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa viereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet, ja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen ääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja huolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina houkutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.

Toisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona ja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä aprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta paljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä äkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen oli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen ylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli johtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.

»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja häneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti häntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.

Voimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän, mutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen katseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto teki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin viimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain maailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että Diana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.

Mutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän loittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt lähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes välttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava syömään.

Ja koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt sekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia arabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan läheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä, joka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa he olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä saapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissa _guitouneissa_ kuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa kuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka taito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta ihmistä.

Siten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhäti Saint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista ja Pojusta.

Se oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka oli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin sheikin hermoille.

Päivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin ja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka ei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty osasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia, jotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu sanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

Sheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta kuin odottaa.

Salaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää Dianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän etumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja että jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti hän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi kuin heidän.

Mutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja koettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen kiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa tunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli jännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen oven syrjään käännettyä verhoa kohti.

Illan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen hiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen merkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua ja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana oli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli sytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen sheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä tunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin unohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla kun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän rakasti niin kiihkeän lämpimästi.

Lamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen levottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka pitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.

Ja yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman saapumatta.

Lähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa, ja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei saisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä äärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän oli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi, että hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja Dianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.

Myöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen tunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen pelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.

Yö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli jalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa kuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa kuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua sanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.

Iso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset. Palamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi kuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun leposohvan ympärille.

Ja sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään takana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan, ja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen kumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä sarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.

Kaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut erottamattomasti mukana.

Nuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa oudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat tehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta pojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa sheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen. Ennen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja metsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa. Raoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut todenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon johtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä kosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana hänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut saadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta, jota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin tuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja hänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin ritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman häikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa tunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei ollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt rakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.

Minkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden he eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja yksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti aikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut sietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan vaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä suoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.

Hän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa, että haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta tuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.

Ja kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen, puolittain hellä sävy.

»Missä olit, Ahmed?»

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle ojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.

»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai otaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen helvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme itsellemme.»

Useihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan, mutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan ystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli aiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.

Hän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin, _mon ami_?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta on sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä saatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi unohtaa, miksi et sitten sinä?»

Sheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt samoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän entistä katkerammin. »Mutta sinä — _bon Dieu_, sinä et olisi ikinä alentunut niin kunnottomaksi.»

Saint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti päätänsä pieluksella.

»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä saavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin joutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein huomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »_Tout comprendre, c'est tout pardonner_», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska hän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos sinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi pystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi syy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi näiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään, _mon cher_?»

»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki hiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman hänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä mielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän nousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin ruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat arvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun maailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti Ranskan.

Ja tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi kirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert kiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli monta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon miehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut, vaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.

Loppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi ajatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka ei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli onnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka, kunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän voisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä — _Dieu_, se olisi kovaa!

Äkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän kätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa, ponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui hänen kasvoilleen.

Se oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli mieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää tuonnemmaksi.

Kuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen luoksensa parilla hätäisellä askelella.

»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos lainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon — ennenkuin poistun.»

Ja katsahtaessaan sairaan pingoittuneihin, harmaihin kasvoihin, jotka olivat muuttuneet jopa muutamien viime minuuttien aikana, sheikki käsitti hänen puhuneen silkkaa totta. Mutta sittenkin hän empi.

»Jumalan tähden, säästä itseäsi siltä», kehoitti hän. »Salli minun yksin puhutella häntä...»

Mutta Saint Hubertin voimaton ote tiukkautui hänen ranteensa ympärille.

»Sillä ei voi olla paljoakaan väliä _mon cher_, ja minä tahdon itse nähdä hänet — kuulla totuuden hänen huuliltansa, ennenkuin kuolen», intti hän entistä lujemmin. »Lähetä noutamaan häntä, Ahmed! Se tekee poistumiseni helpommaksi.»

Hiukan nyökäten, sillä hän ei sillä hetkellä kyennyt puhumaan, sheikki meni avoimelle ovelle, taputti hiljaa käsiänsä ja antoi määräyksen äänen kantamissa odottavalle palvelijalle.

Hänen palatessansa oli huolestunut ystävä jälleen muuttunut päälliköksi, ja hänen piirteensä olivat kovat ja tiukat, hänen tummat kulmakarvansa painuneet peloittaviin ryppyihinsä, kun hän veti tuolinsa vähän loitommaksi leposohvasta ja istuutui ääneti vartoamaan vangin tuloa.

Ja tuntien voimiensa olevan hyvin vähissä pysyi Saint Hubertkin vaiti levätessänsä huohottaen, silmien kiiluessa kuumeisesta odotuksesta.

Hiljaa liikkuva palvelija tuli meluttomasti sytyttämään uudelleen lamput, jotka oli sammutettu, jotta huoneen ilma viilenisi. Ja hänen jälkeensä hiipi sisälle sihteeri, jonka oli kirjoitettava maurilaisen lausunto muistiin, kumarsi nöyrän kunnioittavasti ja kyykistyi istumaan matolle sheikin viereen, levittäen kirjoitusvehkeensä polvilleen.

Sitten saapuivat Jusef ja pari alempaa päällikköä, jotka sijoittuivat esimiehensä taakse. Ja lyhyen väliajan kuluttua, joka Saint Hubertista kuitenkin tuntui vuosisadalta, saapui vihdoin maurilainen vartijainsa välissä siteihin kiedottu pää pystyssä, veriviiruisilla kasvoilla tiikerimäisen äkäinen ilme.

Hän loi yhden ainoan vilkaisun mieheen, jota oli ampunut, yhden ainoan väijyvän, nopean silmäyksen avaraan, ylellisesti sisustettuun huoneeseen ja kääntyi sitten uhmailevasti tuolilla istuvaan äänettömään mieheen päin.

Ja muutamiin minuutteihin sheikki ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään.

Sitten hän hyvin hitaasti nosti katseensa vankiin.