Part 26

»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä minun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi mies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea. Eikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä, mitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia. Mutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun tekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä olet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki, mitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin tyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin kantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten toiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä huolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä, värähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset silmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.

»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki toisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon, nykäisi hän itsensä suoraksi.

»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on puhumisesta?»

Sheikki kohautti olkapäitänsä, ja hänen katseensa muuttui uhkaavaksi.

»Mitäkö hyötyä?» kertasi hän, huulillansa vähäinen, hirvittävä hymy. »Oletko unohtanut, että on monta tietä, jotka vievät paratiisiin — tai helvettiin? Kuuntele, ja kun minä olen sinulle puhunut — valitse sitten se tie, jota myöten tahdot mennä!»

Ja samalla hiljaisella, kiihkottomalla äänellä kuin ennenkin hän lausui sanoja, jotka puristivat Saint Hubertilta tukahdutetun vastalauseen, samalla kun ne puistattivat sen miehen kookasta ruhoa, joka oli tehnyt yhtä paljon ja enemmänkin runnellaksensa hänen pahanilkisten aikeittensa tielle joutuneita kovaosaisia, mutta jota ei miellyttänyt se ajatus, että hän itse saisi kokea samaa, mitä oli pakottanut toisia kestämään. Hänen villiä ylpeyttänsä kuohutti kiduttava pelko, joka pyrki tyyten lamauttamaan hänen sisunsa, ja hän pinnisti epätoivoisesti tahtoaan säilyttääksensä omaksumansa rohkean ulkonäön. Mutta hänen raskas hengityksensä paljasti pelon, jota hän koetti salata, ja isoja hikikarpaloita kihosi sakeasti hänen otsalleen, kun hän tuijotti tuomarinsa tunteettomiin kasvoihin ja sitten häntä ympäröiviin yhtä järkkymättömiin miehiin. Heissä hän näki loppunsa ja kaikkien suunnitelmiensa ja toiveittensa lopun, ja hän puri hammasta voimattoman raivon puuskassa. Huoneessa syntyneen jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Saint Hubert.

»Ahmed, taivaan tähden», kuiskasi hän englanninkielisen vastalauseen, »ei siten — ei edes saadaksemme ne tiedot, joita haluan.»

Sheikki katsahti häneen olkansa ylitse, hymyillen huvitettuna, mutta tuikeasti. »Ole huoletta», kehoitti hän tyynesti.

»Meidän ei tarvitse turvautua äärimmäisiin keinoihin. Hän hikoilee jo. Hän valitsee helpomman tien. Ja mitä tulee taivutteluuni, ei se ole sen kummempaa kuin mitä hän lupasi Pojulle, joka oli hänen vallassaan. Pitäisikö minun tarjota hänelle vähemmän kuin hän tarjosi pojalleni?» Mutta hymy oli poissa, kun hän taaskin kääntyi maurilaiseen päin.

»Pitääkö minun odottaa koko yö, koira? _Valitse_!»

Uudelleen miehen pitkät, petolinnun kynsiä muistuttavat sormet hypistelivät hänen likaisen burnusinsa laskoksia, ja vaahtoa kihosi hänen huulillensa, joita hän nuoleskeli hermostuneesti.

Vielä hetkisen hän seisoi kahdella päällä ylpeyden ja pelon taistellessa hänen mielessänsä, samalla kun hän nopeasti vilkuili puolelta toiselle, ikäänkuin vielä koettaen keksiä jotakin pelastuskeinoa. Kasvojensa vääntyessä raivon virnistykseen hän sitten ärähti. »Koska teidän ylhäisyytenne on niin kovin armollinen, mitä on minulla valittavana?» Mutta hänen puhuessansa muuttui hänen käytöksensä, ja hänen sävynsä hieno ivallisuus väistyi mielittelevän avomielisyyden tieltä, samalla kun häneltä lähti sanoja vuolaana tulvana.

»Mitä herrani haluaa tietää?» laversi hän. »Sen _roumin_ salaisuudetko, joka minun oli eilen pakko tappaa? Niitä en tiedä. Olin _roumin_ opas enkä hänen salaisuuksiensa säilyttäjä. Ja mitäpä minä välitin hänen salaisuuksistansa tai hänestä itsestään, joka oli pelkkä välikappale? Hänen salaisuutensa olivat niissä papereissa, joita hän säilytti piilossa povellaan. Viime yönä näin, että ne otettiin hänen ruumiinsa taskuista. Epäilemättä ne ovat herrani hallussa, ja hän voi ne lukea — jos niin haluaa. _Minä_ en tiedä mitään niistä enkä siitäkään, minkä tähden hän oli lähtenyt omasta maastansa. Mutta mitä minuun tulee, oi herra, onko miehen selitettävä, minkä tähden hän pyrkii kostamaan kunniansa loukkausta, minkä tähden hän etsii tytärtä, joka on häneltä ryöstetty...»

Sheikki keskeytti hänen puheensa, liikahtaen kärsimättömästi.

»Kaikki tuo tiedetään», sanoi hän tuimasti, »ja se on ajan tuhlausta. Se, mitä haluamme tietää, ei koske nykyisyyttä, vaan entisyyttä...» Hän pysähtyi hetkiseksi terävästi silmäilemään tummia, hien kostuttamia kasvoja, jotka alkoivat muuttua täplikkään harmaiksi. »Niin, entisyyttä», toisti hän sitten tarkoituksellisesti. »Sinun olisi ollut paras muistaa sitä, paras lumota käärmeitä koko ikäsi, sinä hupsu, kuin jälleen antautua entiseen ammattiisi. Mies tunnetaan teoistansa. Viime yönä surmasit isäntäsi — entä toinen murhaamasi isäntä, sinä _marokkolainen Ghabah_?»

Tukahdutetusti parahtaen maurilainen horjahti takanansa olevia miehiä vasten. »En minä häntä tappanut», ähkyi hän vaivaloisesti. »Hän kuoli — mutta profeetan pään kautta vannon, etten minä häntä surmannut.»

»Mutta profeetan pään kautta eräs toinen mies vannoi nähneensä sinun tappavan hänet ja lisäksi kaksitoista muuta miestä, jotka aseettomina istuivat leirinuotion hiipuvien kekäleiden ympärillä.»

»Hän valehteli — sillä ketään ei jäänyt näkemään...» Liian myöhään maurilainen oivalsi erehtyneensä ja koetti tukahduttaa kiivastuksissa lausuttuja sanojaan, jotka sisälsivät syytöksen häntä itseänsä vastaan.

Vuosikausia hän oli arvellut, että etsinnästä oli luovuttu, luullut olevansa turvassa. Mutta katkerasti kiroten sitä typeryyttä, että oli tullut takaisin siihen maahan, jossa oli tehnyt rikoksensa, hän nyt käsitti, ettei etsinnästä oltukaan luovuttu, että verikostaja oli hänen tietämättään koko ajan väijynyt hänen kintereillänsä, hellittämättä vainunnut häntä.

Mutta kuka?

Äkkiä hänen päähänsä välähti mielijohde, hän muljautti verestäviä silmiänsä Saint Hubertiin päin, purskahti mielipuolisesti nauramaan ja syöksyi eteenpäin.

Sheikki hypähti häntä estämään. Mutta vahdit olivat jo hänen ympärillänsä, kiskoen hänet takaisin ja rimpuilevien miesten keskeltä kajahti hänen äänensä hurjasti, riemuisasti.

»Totta on, että tapoin hänet, hupakon — mutta kysyykö herrani, miksi sen tein? Voitonhimosta, niinkö luulet? Kautta Allahin, hän oli yhtä köyhä kuin minäkin. Mutta hänellä oli yksi, jota kaipasin, yksi, jota ikävöin omakseni, kunnes haluni polttava liekki pakotti minut surmantyöhön voidakseni ottaa sen, mitä sieluni janosi. Rakastitko sinäkin sitä naista, oi _roumi_? Senkö tähden, että häntä rakastit, olet vainonnut minua kuolemaani saakka? Tiedä sitten, että minä — minäkin — otin hänet huvikseni ja tein hänet omakseni. Kolme vuotta, oi _roumi_, pitelivät nämä käsivarret häntä; kolme vuotta nämä minun silmäni katselivat hänen ihmeellistä kauneuttansa. Hän oli minun orjani, _minun omani, minun_ — kunnes tapoin hänet, koska hänen kylmyytensä oli muuttanut rakkauteni vihaksi. Kerronko sinulle, miten hän sai maksaa sen kylmyytensä ennen kuolemaansa? Kerronko sinulle, mitä tein, ennenkuin surmasin...»

Sheikin nyrkki tärähti hänen julkealle, irvistelevälle suullensa, iskien sen äänettömäksi.

»Se riittää, että hän kuoli, sinä katala peto», jyräytti hän. »Entä hänen lapsensa?»

Maurilainen huojui, ja hänen intohimon vääntämät kasvonsa nytkähtelivät kamalasti.

»Lapsen pidin itselläni», vastasi hän käheästi, »jotta muistaisin vihani, jotta hänkin muistaisi, ettei se äiti, joka oli hänet synnyttänyt, synnyttänyt _minulle_ lasta — muutoin olisin saattanut säästää häntä.»

Kiihtyneesti tuijottaen häneen sheikki lausui viimeisen kysymyksensä.

»Onko hän se tyttö — Jasmin?»

Ja vastaus, joka merkitsi niin paljon, tuli maurilaiselta kerkeästi.

»Kyllä, se tyttö, jota nimitetään Jasminiksi.» Hänen rikkinäiset huulensa kaartuivat pahanilkisesti. »Jasmin, ylpeän ranskalaisen sidin tytär. Jasmin, jonka herrani poika suvaitsi ryöstää leikkilelukseen. Vieläkö hän haluaa tyttöä, luuletko, kun saksalainen on saanut hänestä kyllikseen?»

Pilkallinen ääni koveni äkkiä kiljunnaksi, ja toisen hurjan, mielipuolisen naurunpurskahduksen kajahtaessa maurilainen kaatui kiemurrellen ja vääntelehtien vartijoittensa käsiin veren vuotaessa nenästänsä ja suustansa.

Ja kauan sen jälkeen kun hänet oli kannettu pois, tunkeutuivat hänen raivoisat huutonsa hiljaiseen huoneeseen, jossa Ahmed oli polvillansa leposohvan vieressä, koettaen hellästi kuin nainen lohduttaa kuolevaa, joka virui kasvot pieluksiin kätkettyinä, vapisten hänet tyyten murtaneen kauhun vallassa. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä hänen on täytynyt kärsiä!» valitti hän. »Oi, jospa olisin hänet löytänyt, säästänyt häneltä edes osan siitä tuskasta! Kolme vuotta, Ahmed — ajattelehan sitä! Oliko se minun syyni, olisinko voinut tehdä enemmän? Jumala tietää, että minä etsin. Jumala tietää, että yritin parhaani...»

Sheikki ehätti jupisemaan vastalauseen ja tarttui sairaan tutisevaan käteen, joka voimattomasti repi peitettä. »Raoul, Raoul», huudahti hän rukoilevasti, »minun tähteni, meidän kaikkien tähden ajattele vähän itseäsi, sitä pyydän sinulta. Hänen puolestansa kiitä Jumalaa siitä, että sitä kesti ainoastaan kolme vuotta! Aika olisi saattanut olla pitempi. Unohda se, _mon ami!_ Mitä hyötyä olisi muistelemisesta? Se oli hänen kohtalonsa, ihmis-paran — ja mitäpä me mahtaisimme kohtalolle? Eikä sinun tarvitse mistään moittia itseäsi. Sinä teit voitavasi; kukaan ei olisi saattanut tehdä sen enempää. Maurilainen peitti jälkensä liian taitavasti, se ovela pahus. Hänen täytyi silloin olla hullu, hullu hän on varmasti nytkin — enkä voi ampua hullua, niin kiihkeästi kuin haluaisinkin.»

Syntyi hiljaisuus, ja vähitellen suonenvedontapaisen puistatuksen toistuvat puuskat harvenivat, kunnes Saint Hubert vihdoin lepäsi hiljaa.

Ja aamusarastuksen kylmä, harmaa valo oli alkanut hiipiä huoneeseen, ennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan. Tuskallisesti liikahtaen hän käänsi päätänsä pieluksella ja tuijotti puoleensa kallistuneihin väsyneihin kasvoihin.

»Tyttö, Ahmed», supatti hän heikosti, »kun Poju tuo hänet takaisin...» Hänen kysyvässä katseessansa oli rukoileva ilme, ja äkkiä sheikin silmät sumentuivat kyynelistä.

»_Mon ami_, tarvitseeko sinun kysyä?» virkkoi hän epävarmasti. »Me, Diana ja minä, huolehdimme tytöstä, jos Poju tuo hänet takaisin.»

Hieman hymyillen väsyneesti Saint Hubert sulki silmänsä. »Hän tuo — tiedän sen», mutisi hän unisesti. »Heidän saavuttuansa salli minun nähdä heidät — ja Caryll. Mutta jos poistun — sitä ennen — kerro heille lämmin tervehdykseni, Ahmed, ja Caryllin itsensä tähden — kerro hänelle — mitä hänen pitäisi — tietää.» Syntyi lyhyt äänettömyys; sitten hänen kätensä ojentui hapuilevasti, ja hänen äänensä oli hitaampi ja unisempi: »Neljäkymmentä vuotta, Ahmed, eikä koskaan — ole sattunut — mitään ikävää — välillämme. Se on pitkä aika — pitkä aika — _mon vieux Ahmed_...»

* * * * *

Caryll ei eläissänsä unohtanut sen yön hurjaa ratsastusta. Kun tiedettiin, ettei valoisaa aikaa enää olisi jälellä kuin tunti tai pari, oli lähdetty vinhasti kuin myrskytuuli. Ja vaikka hän olikin mainio ratsastaja, oli hänen vähän aikaa pakko keskittää koko huomionsa virmaan ratsuunsa, jonka kuntoa hän nyt ensi kerran sai täysin määrin koetella.

Hän oli poikavuosiltansa alkaen ratsastellut metsästysretkillä koirien jälessä, ollut mukana monilla voimiakysyvillä murtomaaretkillä, mutta milloinkaan hän ei ollut nähnyt tällaista pyörremyrskyä muistuttavaa kiitämistä — kiitämistä hengen edestä, mielessä julma, hirveä tarkoitus. Ilman elvyttävää, tulistuttava suhina, takaa kuuluva nelistäväin hevosten kavioiden töminä ja lähellä olevan taistelun ajattelu herättivät hänessä voimakkaamman kiihtymyksen kuin hän koskaan ennen oli tuntenut.

Englanti ja hänen siellä viettämänsä rauhallinen, proosallinen elämä tuntuivat hänestä tänä iltana hyvin etäisiltä. Ja sielullinen myllerrys, joka oli järkyttänyt hänen tyyntä ja järjestyksellistä mieltänsä perustuksia myöten, oudot näyt ja maisemat, jotka olivat saattaneet hänet kosketuksiin hänen omasta hyvin järjestetystä elämästään suuresti eroavien olojen kanssa, saivat sopivan huippukohdan tästä huimasta ratsastuksesta, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään rajusta, kiihkeästä nautinnosta.

Vain muutamia minuutteja sitten hän oli joutunut läheltä näkemään murhaa ja äkillistä kuolemaa, nähnyt parhaan ystävänsä kuolemaisillaan keskellä tunnottoman teurastuksen ja väkivallan näyttämöä. Koko hänen entinen minuutensa oli kadonnut ikäänkuin yhdellä pyyhkäisyllä, ja hän oli antautunut perittyjen vaistojen ja menneiden tunteiden johdettavaksi, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Sovinnaisuus oli mennyt tuulen vietäväksi, hän ei tänä iltana enää ollut vihamielinen ja ennakkoluuloinen, vaan ainoastaan isänsä poika, jonka mieli ja pyrkimys olivat samat kuin näiden jurojen, päättäväisten kostajien huiman joukkueen. Ja äkkiä hän tunsi koko päivän lähestyneensä tätä myötätunnon ja sukulaisuuden tunnetta, tätä tähän saakka vieromainsa sukulaisuussuhteiden omaksumista. Tämä päivä oli ollut kokonaan toisenlainen kuin hän oli otaksunut, ja Ras-Djebeliin tehdystä retkestä oli koitunut seurauksia, joita hän ei ollut odottanut.

Harmissaan isänsä käskevästä sanomasta, joka Gastonin hienotunteisesta ja kohteliaasta esiintymisestä huolimatta oli kuitenkin tuntunut hyvin jyrkältä, ehdottomalta määräykseltä, hän oli lähtenyt, tuskin salaten vastahakoisuuttaan ja näöltänsä kovin synkkänä ja suuttuneena, mikä ei juuri näyttänyt sovinnolliselta.

Mutta hilliten omaa harmiansa oli sheikki päättävästi koettanut voittaa poikansa luottamuksen, esiintynyt harvinaisen taipuvaisesti, puhunut myötätuntoisesti niistä asioista, joiden tähden Caryll oli tullut Englannista, ja vähitellen saanut Caryllin syventymään keskusteluun, joka oli suuresti edistänyt heidän väliensä keskinäisen ymmärtämyksen pohjan syntymistä. Paljoa ennen kuin he saapuivat Ras-Djebeliin oli Caryll itsekin alkanut puhella, ja kun jää kerran oli murtunut, oli jatkaminen ollut hänestä omituisen helppoa. Arkailu oli karissut hänestä, kun hän intomielisesti kävi käsiksi asiaan, jonka hän tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja unohtipa hän senkin, kuka hänen kuulijansa oli, kaunopuheisesti haastellessaan koroista ja vuokrista, torpista ja tiloista, tukkimetsistä ja metsästyspuistoista, kantakirjaeläimistä ja parannetuista maanviljelystavoista.

Oli huojentavaa saada vihdoinkin puhua niistä; huojentavaa oli, että häntä kuunneltiin, jos kohta ei vilpittömän, niin ainakin teeskennellyn tarkkaavasti. Eikä hänen Ras-Djebelissä suinkaan tarvinnut teeskennellä mielenkiintoa. Se oli suurin hänen siihen saakka näkemänsä keidas, sheikin hevoshoidon tärkeimpiä keskuksia, ja siellä vietetyt tunnit olivat kuluneet nopeasti ja hauskasti, eikä niiden aikana ollut sattunut mitään harmillista kohtausta pilaamaan hänen nautintoansa. Vaikka hän olikin arvosteleva, ei hän ollut huomannut mitään arvosteltavaa mainioissa hevosissa, joista heimo oli kuuluisa, ja lausuttuansa aluksi verrattain ujosti kehuvia sanoja hän oli pian tuonut julki vilpittömän ihailunsa.

Ja sen päivän kuluessa alkanut parempi ymmärtämys ei ollut vähentynyt heidän ratsastaessansa kotiin.

Caiyllin mieli oli ollut rauhallisempi kuin se oli ollut hänen lähdettyänsä Englannista, ja olipa hän alkanut heikosti huomata pitävänsä arvossa ympäristöään, nähdä sellaista kauneutta, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ympärillään leviävissä kultaisissa lakeuksissa, tuntea ja ihailla niiden omituista rauhaa ja lumousvoimaa. Mutta heidän saavuttuansa leiriin hän oli saanut kouraantuntuvan muistutuksen siitä, että vaaroja väijyi aavikon hymyilevän tyyneyden takana, saanut eloisan näytteen sikäläisestä vaihtelevasta elämästä, jota hän ei vielä käsittänyt. Ennenkuin he ennättivät leiriin, olivat sieltä kantautuvat hurjan metelin äänet kertoneet heille, että jotakin tavatonta oli tapahtunut, ja sheikki oli kannustanut ratsunsa huimaan neliseen.

Ja heidän perille saavuttuansa oli leiri ollut kuohuksissa; laajalla, tavallisesti niin rauhallisella aukeamalla oli parveillut tiheään sulloutuneita ihmisiä, siellä oli vallinnut sekava hälinä ja liike, puolittain satuloituja hevosia oli yleisen kiihtymyksen vimmastuttamina syöksynyt kaikkiin suuntiin, samalla kun kirkuvia naisia ja lapsia sysittiin sinne tänne heidän tungeksiessaan kiljuvien ja viittoilevien soturien ympärillä, jotka järjestäytyivät Jusefin ja kasvoiltansa tuhkanharmaan, melkein tuntemattomaksi muuttuneen Pojun johdolla.

Tapahtumat olivat kehittyneet niin nopeasti, ettei Caryllille ollut jäänyt ajattelemisen aikaa.

Hän oli nähnyt sheikin, jonka kasvot myöskin olivat kalmankalpeat, hetkiseksi kumartuvan pyörtymäisillään olevan sanantuojan puoleen, jolta Gaston koetti udella tietoja, oli konemaisesti ottanut ja sitonut vyölleen panosvyön ja revolverin, jotka oudon kalpea, mutta hillityn näköinen Williams oli työntänyt hänen käsiinsä, noussut levänneen hevosen selkään, joka oli ilmestynyt hänen vierellensä kuin loitsittuna, ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä oli tekeillä ja kuinka vakava tilanne oli, hän oli huomannut laskettavansa täyttä laukkaa etelää kohti ja ratsastavansa vinhemmin kuin milloinkaan ennen.

Vasta heidän saavuttuansa El-Hassiin hän täydelleen käsitti, millaisessa vaarassa hänen äitinsä oli ollut ja millainen kohtalo oli yllättänyt Jasminin. Ja se tyrmistyttävä tieto oli karistanut hänen mielestänsä mieskohtaiset vaikuttimet, pakottanut hänet äkkiä oikein ymmärtämään itseänsä — ja niinpä hän oli kyennyt tunnustamaan oikeutetuiksi toisen vaatimukset, jotka olivat suuremmat kuin hänen omansa, karkoittamaan sydämestänsä vihan ja kateuden ja kohoamaan itsekkyyden yläpuolelle.

Hän oli kääntänyt lehden elämänsä historiassa esittäessään vapaaehtoisen tarjouksen, joka oli lausuttu avoimesti ja vilpittömästi ja yhtä avoimesti ja vilpittömästi hyväksytty.

Ja nyt ratsastaessaan veljensä vierellä, jota hän ei enää vihannut, hän tunsi muutamien viime päivien aikaisen kummallisen rauhattomuuden haihtuneen kuten painajaisen ja vihdoinkin pystyvänsä ajattelemaan tyynesti, jos kohta ei ihan kiihkottomasti sitä lyhytaikaista hulluutta — sillä hänestä tuntui, ettei se saattanut olla muuta kuin hulluutta — joka oli nostattanut hänessä sellaisia intohimoja, että niiden pelkkä muisteleminenkin herätti nyt hänessä kummastusta ja inhoa.

Eipä silti, että hän olisi lakannut rakastamasta. Hän rakasti tyttöä vieläkin ja tiesi, että saattoi kulua kauan, ennenkuin hänen ensimmäisen rakkautensa muisto haalistuisi. Mutta halun raju liekki oli palanut sammuksiin nopeasti, kuten se oli leimahtanutkin, ja jälelle jäänyt rakkaus oli samaa säälivää hellyyttä, jota hän oli aikaisemmin tyttöä kohtaan tuntenut.

Hän mietti sitä ihmetellen.

Oliko hänen luonteessansa joku vajavaisuus? Eikö hän ehkä osannut kiintyä syvästi ja pysyvästi? Vähemmän kuin milloinkaan ennen hän nyt uskoi tuntevansa itseään. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma.

Katsahtaessaan vierellään oleviin riutuneisiin, nuorekkaihin kasvoihin hän oivalsi, ettei hänelle rakkaus ollut koskaan merkinnyt eikä ikinä merkitsisi samaa kuin tälle kiihkeäluontoiselle, myrskymieliselle veljelle.

Ja kun tytön kohtalo vihloi hänen sydäntänsä kuin puukonpisto, niin miltä täytyi tuntua tuosta miehestä! Olihan veli ollut tyttöä Iikempänä kuin hän itse konsanaan, pidellyt sylissänsä tuota hentoa, suloista olentoa, joka tällä hetkellä saattoi olla poissa hänen ja kaikkien muidenkin halun ulottuvilta.

Hänen ajatuksensa lensivät eteenpäin, ja hänen mieleensä tunkeutui hirvittäviä aavistuksia. Mitä he löytäisivät, kun tämä synkkä riento päättyisi — ja kuinka kauan sitä vielä kestäisi?

Hevosten kiitäminen alkoi hänestä äkkiä tuntua matelemiselta, hän menetti tuokioksi malttinsa ja painoi terävät kannuksensa ratsunsa kylkiin. Mutta sitä seurannut huima hypähdys, joka oli vähällä singota hänet satulasta, katkaisi hänen mietteensä jyrkästi ja pakotti hänet uudelleen keskittämään huomionsa vimmastuneeseen eläimeen, joka ponnisti voimiansa närkästyneenä tarpeettomasta kiihotuksesta.

Äkeissänsä ja häpeissänsä järjettömästä julmuuden osoituksesta, joka oli kokonaan vastoin hänen luontoansa, Caryll alkoi tyynnytellä kavahtelevaa orittaan ja koetti pitää omia ajatuksiansa aisoissa.

Aaltomaiset hiekkaharjut olivat muuttuneet melkein tasaiseksi maaksi, ja sileänä ja rajattomana, katkeamattoman yksitoikkoisena aavikko levisi heidän edessään heidän kiitäessänsä edelleen. Ainoastaan korvissa vinkuva tuuli, nelistävien hevosten kavioiden pehmeä töminä ja silloin tällöin kuuluva varuksien kilahdus häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Kaksi tuntia he ratsastivat hidastamatta vauhtiansa.

Valon vähitellen häipyessä ja pimeän saartaessa heidät vauhti sitten vähitellen tasaantui ja kävi yhä verkkaisemmaksi, kunnes edellä ratsastava vainuaja vihdoin nosti kättänsä, seisautti ratsunsa ja murahtaen solahti satulasta maahan.

Caryllin valtasi lamaannus, kun hän vilkaisi tummenevalle taivaalle, jossa tuikki vain muutamia kalpeita tähtiä, ja hänen sydämensä muuttui alakuloiseksi, kun hän ajatteli, että kuluisi vielä tuntikausia, ennenkuin kuu nousisi.

Mutta se ajatus ehti tuskin kiteytyä, kun lyhyt pysähdys jo päättyi. Pitäen sytytettyä lyhtyä lähellä maata lähti vainuaja jälleen taipaleelle jalkaisin, rientäen eteenpäin nopeata hölkkäjuoksua väsymättä, näennäisesti ponnistelematta.

Yhä eteenpäin, kunnes heidät verhosi täydellinen pimeys, kunnes Caryll pikemminkin aavisti kuin näki vierellänsä ratsastavan varjomaisen olennon ääriviivat.

Miesten rivit olivat menneet jonkun verran sekaisin, ja kerran törmäsi hevonen hänen ratsuansa vasten. Kääntäessänsä potkivaa orittansa irti toisesta kuuli hän pimeästä jupistut sanat: »Suokaa anteeksi, mylord!» Ne panivat hänet äkkiä aprikoimaan, mitähän Williams — joka ei ollut suostunut jäämään leiriin — mietti ja oliko hänen nuorekas innostuksensa saanut vihdoin kylliksensä »todellisesta elämästä», kun se nyt pukeutui sellaiseen muotoon, josta hän ei ollut uneksinutkaan.

Ja Williamsin ajatteleminen toi muassaan kiusallisia mietteitä. Oliko hän tehnyt oikein myöntyessään, kun kamaripalvelija oli melkein vesissä silmin pyrkinyt mukaan tälle retkelle, joka kenties saattoi päättyä tuhoisasti heille kaikille. Sellaista mahdollisuutta ei oltu etukäteen otettu huomioon, eikä sitä olisi millään tavoin voitu pitää miehen palvelustehtäviin kuuluvana. Jos hän, Caryll, saisi surmansa, olisi se yksinomaan hänen mieskohtainen asiansa — mutta Williamsilla oli leskiäiti, joka oli hänestä riippuvainen. Mutta jos pahin mahdollisuus toteutuisi, olisi äidillä turvanaan tilan eläkerahasto — eikä Williamsia uhannut sen pahempi vaara kuin heitä muitakaan. Koska hän itse tahtoi tulla mukaan, oli hänen antauduttava sille alttiiksi, kuten toisetkin antautuivat, ja elettävä tai kuoltava, miten kohtalo säätäisi.

Kohtalo? Hyvä Jumala! Caryllin huulet kaareutuivat äänettömään ihmettelyn vihellykseen.