Part 24

»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi, huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»

Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä. Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä, tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.

Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.

Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi, kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä. Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka oli myöskin Dianan huulilla.

Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.

Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen, mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.

Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien minuuttien aikana.

Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.

Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi, hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan — hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.

Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon rusentamana.

Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.

Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää hiljaisuutta.

Väristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta ruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä puistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla, veren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista oli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli heistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät kiivaasti keskenänsä.

Ja hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti suostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli kiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän loittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä, mutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he väittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi ja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he liikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui, kiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten ja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen kierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki purevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja kuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa pystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki miehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin ihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että jos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava nopeasti.

Hän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema, mutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan hiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista tipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi eteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset huulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän kyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.

Mies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu laukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti kasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä, ja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää tajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.

Mutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja tuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn näyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen tähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi kasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi ponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.

Ja kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää tannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta ruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli häntä kohti.

Sanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä vastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui epävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta syvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella, ja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta kestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä tyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.

Ensin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni emäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat kreivin puoleen.

Kreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen kuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän vielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista kuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä kumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita kasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli ollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli ikinä ollut.

Kuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän, Diana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän tulisi tajuihinsa?

Avuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja katsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.

»Vettä», huohotti hän. »Oi, Ramadan, jaksatko käydä lähteellä?»

Heikosti hymyillen mies oikaisihe. »_In cha Allah_», vastasi hän stoalaisesti.

Mutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan kookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin hätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri. Ja tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja hän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen kiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi taaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot synkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla kädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.

Mutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän päätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti. »Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta minä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani haluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa lyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän puukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita sortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen kätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan tarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti köytetty.

Kun se oli tehty, lähti hän hoipertelemaan lähteelle.

Muutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään Diana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen viereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.

Nyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja typertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä todellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.

Jasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen lyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti pitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja rakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista voimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran sulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala olisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt, mutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen tyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin kyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju pitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli syttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin alttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä päämääräänsä?

Raoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä, mietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed koskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä anteeksi?

Nyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin epäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä, pyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin laahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään kaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin lähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä hän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet kohtasivat toisensa.

Vain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan — ja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa palaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua, kun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui kuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin rohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui siihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen käsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan hälytyksen.

Mutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen henkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista vesileiliä.

Kolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan astui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta Diana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint Hubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu kumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän kerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän ilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka hän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan edessä.

Mies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen, ja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä raivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata sitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän tyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan. Mutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti olevansa valmis lähtemään apua noutamaan.

Dianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili häntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa sopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä lyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän ei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi kävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat pahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos jommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän luoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies olikin sidottu.

Ja maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä ennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan köytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja viestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle pitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan sitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli ollut siihen tilaisuus.

Paljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä päänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun saapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä, että hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi tehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja tuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi häntä kestämään odotuksen jännitystä.

Heti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa, koetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan avuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi ja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat veren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän Ramadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui pystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi sen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja kirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus, joka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille hermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että hän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei enää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua. Joskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen huojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin vainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka ehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja hän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia mielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen mieleensä.

Hän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla vahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä Jumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten, kauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä vuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen puolestaan. Henkensä hänen puolestaan!

Hän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen kasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki tukahduttamaan hänet.

Ja jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta, kun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta uskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä turtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään lihaksiansa.

Vähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt ääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan äkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti jupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.

Vähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli oman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan ennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä tuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet säikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten katkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut sielu.

Diana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei enää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan säälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle rakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää totuuden.

Kaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta nyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko hänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen ja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut koskaan ollut aavistustakaan.

Kun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut vähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin ystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi Saint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain tehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta. Hänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä saamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.

Hän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin, jota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen olisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin ystävä. Miksi, voi miksi, oli _hän_ ollut Raoulin murheen aiheuttaja? Herkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle työnnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota mies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle. Poloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen rakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle, jonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!

Omasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi Diana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden tunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon rakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen rakkautta?

Suuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa silmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin tuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka vähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!

Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean valituksen.

Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.

Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi, katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita, kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin, oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.

Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa? Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. _Raoulko_ kuolisi! Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman Raoulia?

Minkä tähden, _minkä tähden_ ei apua kuulunut?

Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.

Ja nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.

Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja hän tunsi rohkeutensa horjuvan.

Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö hänelle?

Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia, Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.

»_Ahmed, Ahmed, tule luokseni_!»