Part 23

»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm — ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva, jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa. Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot, ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan hänen ajatukseensa.

»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul, mihin tämä sekasorto lopulta vie?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken. »Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat ääneti.

Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi, ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi kiihkeästi kreivin puoleen.

»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä, kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja uskottava, että olen kiitollinen.»

Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta! Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista ilmettä.

»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»

Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä, Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän ystäviä kuin tiedätkään.»

Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen katseensa muuttui jälleen totiseksi.

»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä», ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire, eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville — mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»

»En mitään, Diane.»

»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»

»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin sittenkin varma, että olen oikeassa».

»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä Jumala, se on _hirveätä_!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan korviin saakka.

Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä hänen olalleen.

»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta, mutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Väristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti hänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi sitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten Dianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!» virkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»

»Minä aion mennä häntä katsomaan — tänä iltapäivänä.»

Kuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti äkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten. »Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä pilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi torjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti. »Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»

»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en mahda sille mitään, minun _on_ mentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau de Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa asemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»

»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen seuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut siitä mitään sinulle?»

»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana verkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin, mutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen luonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.

Hän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen maltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani», huomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa näkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja tiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa häntä hyväksymään lähtöäni — _tant pis_, minun on mentävä ilman hänen suostumustaan.»

»Mutta, Diane, taivaan tähden, ajattelehan —»

Diana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt niin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul! Minun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä yhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin — _nyt_. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin jäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan lauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.

»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä liian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään huoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme tarvitse ketään muuta.»

Mutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden tähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa satulaan.

Ja heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti huulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien väliin.

Hän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty, olisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa noudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa omantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin suuttumuksen ajatteleminen.

Sen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva vaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan varoittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja vaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä tukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint Hubertin puoleen.

»Onko sinulla koskaan aavistuksia, Raoul?»

Kreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On joskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»

Mutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän halunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.

»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen päähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää. Se lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut hävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän tarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä syrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii, ja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin — kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista nopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint Hubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi, kuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja oli levoton sen johdosta.

Mutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja niinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi, Diana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä katseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa, ei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain ratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa, ihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä epäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli auttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat naiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen rakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi. Mutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen valinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut. Kaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen, onnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin, elämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi ojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen mietteensä uusiin uomiin.

Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.

Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden samoajassa. Kuka ja minne matkalla?

Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön, se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.

Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle, jonka laelta El-Hassi näkyi.

Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta. Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.

Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin seurassa heitä vastaan.

Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa, salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi, että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö, kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita tarpeita.

Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä, jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä! Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle kaksoisteltalle.

Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.

»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän lempeästi.

Mutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua, että hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän nykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen syrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.

Yksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja osoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä herätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.

Mutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin askelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan viereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä tuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen empiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului sisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.

Meluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka istua kyyrötti keskellä lattiata.

Ja tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi edelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin esinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä polvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen koreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita kertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.

Ja tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento, sievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin Diana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa pannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein kuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön, mutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut erehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos Isabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen edessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti verhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi silmänsä, kärsien hirveästi.

Mutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten aivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.

Miten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut pystynyt?

Palavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt ajatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.

Kenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä herättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi miesääni.

Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka saattoi kiihoittaa tytön muistia.

»Isabeau —»

»_Maman_!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.

»_Maman_», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen lapsen lailla valitti: »_Maman_, miksi et ole tullut? Kuulin sinun kirkuvan — mutta vain _hän_ tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja pieksi minua —»

Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi, ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.

Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.

Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.

»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti, puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.

»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.

Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.

Hän kumartui ottamaan sen syliinsä.

»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen korukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»

Hiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä mustasukkaisen hellästi.

»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille, pienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.

»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa väristessä hillittömästi.

Mutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä ja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni. En saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.

Dianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä toisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko niin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»

Kimeästi huudahtaen tyttö hypähti seisoalleen ja kiskaisi kätensä irti.

»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun vastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme sitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen haikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?» nyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua minulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä — hänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin heidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten hän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen hän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä aletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut sen tähden, että hän on _kuollut_!»

Kyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää vastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan, nyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.

»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa. Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä, kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen? Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin ajan.

Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse kiitävän kuulan vingahdus.

Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin, mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen ympärilleen.

Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden sykähdyksen ylitse.

Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.

Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:

»_Raoul — miehet_!»