Part 20

Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä! Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä — Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä, yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen ajatuksiansa.

Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.

Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei saanut tyttöä ajatuksistaan.

»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.

Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.

Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin, hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.

Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä, että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.

Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.

Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut olemaan hänen seuranaan.

Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi sitä kysyvästi eteenpäin.

»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin», änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?

»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä. »Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä. Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia. Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä, kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden käyttämisestä».

Kyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä uudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa, joka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.

Mitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet yöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli pitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa jälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi, mutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut. Vihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.

Mutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä herättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle jätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa ja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki oli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta jännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut kertoa hänelle.

Ja sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt koko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli Saint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he molemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän oli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa kysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.

Kunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi palannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen päänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat silmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen Poju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se pidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut, vaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän vartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat hänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi sietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua teltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti käännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen laoksensa.

Saaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta hän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja oivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa vasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen kyyneleisen, rukoilevan katseen.

»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan kyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty, mutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt välitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua vaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta saakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain pistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin — niin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se kaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä salaperäisyyttä enää kauempaa.»

Ja katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti koettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää kärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.

»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju...» Hän keskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli hänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»

Miehen käsivarret puristuivat tiukemmin hänen ympärillensä.

»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia, hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja. Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä, kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton. Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana, on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.

Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä, silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.

»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on _tehnyt_, koska hän ei tahdo tulla lähelleni?»

Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.

Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä kiihkeän hellästi.

»Anna sen olla, _ma mie_!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu, mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.

»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää — hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.

Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan, puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle, huoaten raskaasti.

»Ei hän ole sinun, tämä poika, _ma mie_», virkkoi hän katkerasti, »vaan minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut, oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa hänen puhettaan.

Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa, koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen huuliltansa pusertuneena valitushuutona.

»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»

Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti tuskainen ilme.

»_Grand Dieu_, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät, millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono — kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän...»

Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen sanansa.

»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi, »et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä. Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed, tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle, pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.

Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli omiensa välissä.

»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän, hiljaa väristen.

Sheikki liikahti levottomasti.

»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle, että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti. Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein kuulumattoman kysymyksen:

»Miltä — hän — näyttää?»

Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.

»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis, joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee minut ymmälle.»

»Pitääkö hän Pojusta?»

Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.

»Entä Poju?»

»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian. Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, _bien entendu_, taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja. Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää, mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu — ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä voimakkaammaksi käyvä mielijohde.

Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.

»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»

Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi, jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.

»Mutta, Ahmed...»

Sheikki liikahti kääntyäksensä toisaalle mustat kulmakarvat rypyssä.

»_Ma mie_, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että Poju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua kohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet — _bon Dieu_, ei, se on mahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.

Mutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa Ahmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää, sillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani on tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on tehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme vastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä, että hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos hän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos jotakin — on...» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa.

»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen toisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta tänä aamuna.»

Diana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi — tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.

Sheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole varsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka niin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä minun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi, _ma mie_, ja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön miten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta, kun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa keskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran lukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se oli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja, jotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään lisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat muovanneet aamun varhaisina tunteina.

Ja tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan otsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka oli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja saavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki oli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi puhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.

»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit — etkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua — minulle.»

Rajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti tuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti synkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa puolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen nainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että koettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas. Olen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua lausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita aikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia ankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja kun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia kidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi kavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti tuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä elämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi ymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua ymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni Raouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten tiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä saa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni eikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen kuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön luottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on El-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa tepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut varsin toiveikas.

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään. Kreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen lyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen ikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka hän aina sai osaksensa.

Ja nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että Diana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen tavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä jyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä peloitti.

Saint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui muutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan rukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen hitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän, puhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle vain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän kääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli synkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä», jatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen naisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja luulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin kasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli Isabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän puolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen vapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään ollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.