Sheikin pojat: Romaani aavikoilta
Part 19
Miehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään häntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan rintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti taaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat kiinni Ahmedin jälkeen.
Hetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin saakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa, pujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.
Puolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi satulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä nimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla, tarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä ylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi sivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen piilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei ollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle nuotiolle.
Ahmed oli poissa.
Väristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet tänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka oli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt yönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä uupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.
Mutta nyt —
Kyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä, hän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen viereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin silkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman yksinäisyyden tunteen vaivaamana.
Ahmed oli mennyt, mennyt vihoissaan ja epäilevänä.
Eikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa, vaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden, jota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja Ahmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja sairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut, tämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha henki, tämä pahojen henkien päällikön poika!
Peläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin vuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän tosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja, joita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?
Ojentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon sykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa joku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi haamulauman saapuvan?
Kun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä oli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja kun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä salatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä kylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena, kunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden ja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän valahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.
Mutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman huoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla paha henki.
Häneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa hermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan pelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri huoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.
Mitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä hirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna siihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?
Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?
Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.
Mutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?
Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen, jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien käsivarsiensa syleilyä?
Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah, Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!
Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa, katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti välttämättömältä.
Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.
Kaikki?
Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli likomärkä hänen kyynelistään.
Ei kaikki.
Hänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen yksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo, yksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille, joka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi elävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen rinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.
Hän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla, kun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon osoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän saisi elää.
Ahmedin lapsi —
Hänen rinnastansa puristui tuskainen parahdus. Lapsi yksin ei jaksanut tyydyttää hänen kaihoavaa sydäntänsä.
Lapsen isää hän kaipasi, lapsen isää hän tuskaisesti ikävöi, jupisten hänen nimeänsä intohimoisen hellästi, hirveiden nyyhkytysten raastaessa häntä, samalla kun pitkät tunnit vierivät hitaasti, kunnes valuvat kynttilät toinen toisensa jälkeen leimahtivat viimeisen kerran ja sammuivat, ja hän virui pimeässä yksin epätoivoinensa.
VIII
Oli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari tuntia kestäneestä unesta.
Muun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta toiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa, kunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos marssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.
Oliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se ainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän ei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän, vimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja sisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.
Tuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se mies, jonka hän viimeksi oli tavannut _café mauressa_, oli hän ollut näkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin jaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun käteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen tervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen säihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.
Hän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja hänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä kanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint Hubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin. Mutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli ajatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät loputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina palaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen kohtalonsa?
Toistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä veli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta hän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli tuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut yksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa raskasta jyskytystä.
Kerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut hänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva puheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa entistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti Saint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt telttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa unta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin luona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin aamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän kolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli selvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.
Hän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa heittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli vihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien vaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä särkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut ratkaisematon.
Tyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi sitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli hänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten intohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli kiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa toisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus ja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti kiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin oli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut vaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana ryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut tukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen illalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen rinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet valtoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat kasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta? Kaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet niin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään nolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi? Miksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään mielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —
Hän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti otsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt tytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli tyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö, jonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut valmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista puhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla kuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan yhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa hän oli ollut?
Häntä puistatti inho hänen ajatellessansa _café mauressa_ näkemiänsä tanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.
Eikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se hirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt tämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»
Hän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen vaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina kiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan niitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät painuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä silloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden kuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa, oliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita, pingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton palvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.
»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden touhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja päätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa se tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te odotatte?»
Mutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen harvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki Williamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän alakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa poistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain sen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa, kaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle tuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.
Mutta hän ei saanut kauan hautoa tuskallisia mietteitänsä.
Tuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi uudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.
»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra — joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa arvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.
Jokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen päin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord», myönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen Caryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.
»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen särkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.
Hän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies astui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman, vähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi toisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun hän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman ylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt. Ensiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman itsevarmana.
»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain, _monsieur_», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun olevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta puhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän äkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta pitkissä, ruskeissa sormissansa.
Yhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa tulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.
»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen veljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen liioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta valmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.
Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.
»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.
»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli enemmän kuin töykeä.
Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko», huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven, katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle ovelle.
Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa? Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin he pääsisivät asiaan, sitä parempi.
»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian- tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti. Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi vastaamaan toisen kysymykseen.
»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme — ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi, silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi — sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen, joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.» Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle, että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla selväsanaisempi?»
Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.
»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta, ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle, että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään, mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»
Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi, se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja päättäväisinä.
Hirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa, jonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki, ja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.
»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen tiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn. »Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset meidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun enää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää kuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut, ehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»
Hänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen: »Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen keveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.
»_Monsieur_!»
»Missä hän on?»
Äkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää mustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti nopeasti ympäri.
»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa sitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes pitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti olkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.
»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani — El-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.
Tuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi, tuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»
Poju naurahti katkerasti.
»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »_Bon Dieu_, en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä sinun, _monsieur mon frère_. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä, olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää tietoja tytöstä!»
Caryll kalpeni huuliansa myöten.
»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän pelokkaasti.
Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.
»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno. Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä, joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?
Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta, tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset, joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?
Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin yläpuolelle?
Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.