Part 18

Hänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan, siinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän rikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli menetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta herjauksesta?

Vika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha oli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä ne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä varoittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon asioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän kaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin ollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi pitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän ei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli esiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia enemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut liian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka huutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt — tämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!

Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.

»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän, että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en, vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden, niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.

»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni — sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti, jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon — »minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.

»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta sitten.

»_En_!»

Mutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.

»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.

Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi, ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se, mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle puhuttava.»

Isä katsahti häneen nopeasti.

»Onko se asia tärkeä?»

»Hyvin tärkeä.»

»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma» — sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää myöhemmin.»

Poju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun sheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan hänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja pakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä ja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla jäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva salainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä oli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju saanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja sitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju — jonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa — oli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan menestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.

Hänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.

»Tietystikin tapasit Tuggurtissa Mercierin ja kerroit hänelle tästä?»

Poju liikahti levottomasti ja katsoi toisaalle.

»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Sillä _café mauressa_ sattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt pois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain pääpiirteittäinen luonnos.

Sheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen, napsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.

»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi. »Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän miellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta heistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka ollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint Hubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier osasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen hän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun. »Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen sinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen salaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja pitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei täysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko hänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja saadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen olevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet mielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni luonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni vastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä, ainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani. Ja jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi. Enempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän se, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä tunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko jatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»

Sekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen sanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä käsiinsä.

Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen, kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin vieressä.

»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»

Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme _kuukautta_?» kertasi hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille poskilleen. Oliko _hänellä_ ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua kohtaan?

Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.

»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»

»En tiedä — en ajatellut — minä, _oi, hyvä Jumala_, jospa en olisi koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut. Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua kielteistä vakuutusta.

Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi, päättäväisen näköiseksi viivaksi.

Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia periaatteitansa niin pahasti poljettavan.

»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.

»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen, ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun, mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti, en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt, mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä suhde on katkaistava — _nyt_. Lupaatko sen minulle?»

Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.

Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina, rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin oli käynyt miltei sietämättömäksi.

Häpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.

Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.

Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.

Mutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?

Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.

Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä kuin vapautumista orjuudesta?

Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön, vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.

Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä, jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.

Ja nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja mennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle muuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti hänestä tyhjältä.

Jospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota hän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!

Tukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen tiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin tummiksi paahtuneet.

»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa hillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä iltana».

Vähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin, tummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja sitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut koskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.

»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän lempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta ilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»

Ja pyörähdettyänsä kantapäällään ympäri hän poistui teltasta.

Ilmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli vapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed, joka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet alistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra ja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä perinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan tahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa. Ikinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.

Hänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja ja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.

Jasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui liikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen lähestyessään.

Mutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä likemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien ympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti vastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset vaalenivat.

Ja häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä ahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi kuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.

Hänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen hän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle, kykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen kuivilta huuliltaan.

Vihdoin hän jännitti tahtonsa ja pakottautui puhumaan.

»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin? Olet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.» Sellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia heikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä välittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa sykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota hän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.

Mutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä katkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin pelätyn isännän sortovallan huojennusta?

Häneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä ei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen ilmettä.

»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren tulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä selittämättömän kiukunpuuskan.

»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhän _minä_ ole luonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut poistumaan!»

Tytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei nähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä, valkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei hän vastannut Pojun pilkkaan.

»Kuka oli se mies, joka äsken tuli seurassasi?»

Ällistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti. Koettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta, jota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse voivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli vihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken niin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti tytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka olivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin punoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti hänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa synnynnäisen julmuuden.

Koska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi hän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää tarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin hänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin saada tietää ne molemmat seikat.

Siispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin hän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.

»Hän on sheikki Ahmed ben Hassan», vastasi hän lyhyesti.

Naurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka ratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan tulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»

Tyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku pelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi Ahmediin omituisen tutkivasti.

»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä soinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa, ei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.

Ahmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen likemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut tuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin niitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle. Eikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen asti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»

Se oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin hänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.

»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti. »Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»

Mies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä luontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.

»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt saat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle järkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle päin.

»_Herra_!»

Mutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö ponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.