Part 17

Sheikki ei ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään nuoremman poikansa äkillisen ja jossakin määrin draamallisen saapumisen jälkeen. Hän oli paikaltansa saattanut nähdä, mitä toiset eivät olleet huomanneet, ennenkuin syvä-ääninen arabialainen tervehdys oli kiinnittänyt heidän huomionsa tulijaan, josta hän ei ollut tietääksensäkään. Hän ei ollut lausunut sanaakaan eikä tehnyt minkäänlaista merkkiä, ja hänen mielensä oli näennäisesti kokonaan syventynyt hänen polttamaansa savukkeeseen. Ja mustat kulmakarvat painuneina syviin ryppyihin hän nyt odotti Pojun lähestymistä yhtä äänettömänä. Eikä hän puhunut, ennenkuin hänen poikansa, joka oli nopeasti kumartunut koskettamaan huulillansa isänsä olkapäätä, jälleen seisoi suorana hänen edessänsä, katsoen häneen värähtämättömin silmin, joissa oli omituinen uhman ja vetoomuksen sekainen ilme. Ja sitten hiljaa ja nopeasti lausuttuja muutamia arabialaisia sanoja eivät erottaneet muut korvat kuin ne, joille ne olivat tarkoitetut.

Poju ei vastannut mitään, kun sheikki herkesi puhumasta, mutta hänen kätensä kohosi koneellisesti otsalle tervehdykseksi, joka oli yhtä nöyrän kunnioittava kuin heimon minkä jäsenen hyvänsä, ja sitten hän vasta kovin väkinäisesti hymyillen kääntyi tervehtimään Saint Hubertia, jonka riemullinen tervehdys olisi tullut pitemmäksi, jollei Diana olisi sekaantunut väliin ja nauraen pannut vastalausetta.

»Älä anasta häntä kokonaan itsellesi, Raoul! Luovuta hänet Caryllille minuutiksi! Tahtoisin nähdä poikieni pudistavan toistensa kättä.» Mutta hänen onnekkaista kasvoistansa huolimatta paljasti hänen äänensä värinä mielenliikutuksen, jota hän koetti salata, ja kyyneleet olivat pulpahtamaisillaan esille hänen katsellessansa kohtausta, jota hän oli niin kauan toivonut ja odottanut.

Ja Caryllia kuohutti yhtä voimakas mielenliikutus kuin äitiäkin, mutta erilaisesta syystä, kun hän nousi seisomaan ja sopersi jotakin vastaukseksi keveästi tervehtivälle nuoremmalle veljellensä, jonka tummissa, häneen tuijottavissa silmissä oli uhkaava varoitus omituisena vastakohtana kohteliaille tervetuliaissanoille.

Hänen veljensä — hänen kilpakosijansa!

Enää hän ei häpeillyt rakkauttansa, joka oli käynyt heikoksi, mutta nyt taaskin tulvahti hänen sydämeensä melkein ylivoimaisen väkevänä, ja häntä halutti ääneensä huutaen kertoa heitä niin kummallisesti yhdistävästä salaisuudesta ja puristaa totuus noilta pilkallisilta, hymyileviltä huulilta.

Koska _hän_ oli täällä — miten oli käynyt hänen uhriksensa joutuneelle avuttomalle tytölle?

Mustasukkaisuudesta ja raivosta vapisten Caryll pakottautui tarttumaan kapeaan, ruskeaan käteen, joka oli ojennettu häntä kohden.

VII

Ainoastaan Caryll näki Ahmedin nopean, uhkaavan varoittavan katseen.

Muista oli veljesten välinen kohtaus täysin luonnollinen.

Mutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen jännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he taaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan viereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan isoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.

Pojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat äitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut siitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta palatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa vaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa ja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman näköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka eräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan laskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi jättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.

Ja hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja pojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta ei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta millaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa puolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan synkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin vain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa puistatti vastoin hänen tahtoansakin.

Ahmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus vaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli sama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa rikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti kuin halvinta seuralaistaan.

Mielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen murheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen oman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa olevaa raskasta taakkaa.

Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui samanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä pitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen sormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun Pojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki hän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan ennen niissä nähnyt.

Mitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti surkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia tepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi. Tänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt ja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.

Tilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin Dianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta rangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä, visusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat saattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen vieläkin kireämmäksi.

Mutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä ystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa jännitystä.

Hän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut veljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan, ja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän kuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet viivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä tottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta suoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin hänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin syvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri haluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken sen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa hänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin kuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse keppostensa seurauksista.

Paremmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon huolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi, että tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen rangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.

Dianaa auttaaksensa hän ei voinut muuta kuin lyhentää kärsimyksen aikaa.

Hän nousi pystyyn ollen haukoittelevinansa.

»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli hän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua nukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun on kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein kukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla niin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan makuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle päin.

Kun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen esittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä keksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen äkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana tarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja kääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat kahden puolen pöytää.

Pojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä vaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään liennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt hänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.

Heilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja sydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä, mikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.

Ja kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden, kummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän kiiruhti sisähuoneeseen.

Ja syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden katsellessa hänen hätäistä pakoansa.

Hän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa tuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi? Hän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa levottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen lisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen tuottaisi.

Temmattuansa burnusin ympärilleen hän asteli ovelle.

»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun asunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.

Poju hätkähti rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi hyvin alakuloinen ilme.

»Puhuisin mieluummin — täällä», alkoi hän.

»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti sheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.

Hetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme, vilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään vieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä itkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän oli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.

Tukahdutetusti kiroten hän kääntyi seuraamaan isäänsä.

Ulkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki muutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella saappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.

Mutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen oli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen seuraansa.

Ja molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä erottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella kiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa kestääkseen tulevan vihanpurkauksen.

Tänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia miehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta oli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman pahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalat _guitounit_, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit liekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja, jotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin sille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta — pienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää, joita Ramadan ja S'rir käyttivät.

Mutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen sheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä pitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin kasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.

»Mikäs uusi oikku tämä on?»

Isän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi katseensa toisaalle.

»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen vastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä sijaitsevan vähäisen keitaan.

Sheikki keikautti vihaisesti päätänsä.

»Kaikkien pahuksien nimessä — mitä varten?» tiedusti hän.

Pojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän tuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan, kuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.

Vähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä hän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.

Arvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen käsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa huomiseen —»

Mutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti. »Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja hänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.

Odottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin isäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka työnnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin määräyksen.

Tänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen ilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia, jättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.

Ja nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti loppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean pelokkaina.

Sillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen hän katkerasti tunnusti.

Hän ei voinut puolustaa menettelyänsä millään järkisyillä.

Hän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä tiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä suuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä selkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.

Mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?

Kädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa nyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten mieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa. Mutta se ajatus oli tullut liian myöhään.

Hevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät jo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli saapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti pitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen tuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä ratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki kiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa väistymään ja keikahti satulaan.

Kokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen sitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja hirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.

Vierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla etelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen rientäessä heidän kintereillänsä.

Siitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi nauttinut.

Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki, mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot, joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.

Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin, joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.

Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli ollut sheikin varjo.

Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen toisistansa.

Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.

Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.

Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.

Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti, raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.

Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah, jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen elinaikansa.

Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä — ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli oppinut vihaamaan?

Omien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle satulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä kauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.

Aava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi lentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät näköalan suppeaksi.

Mentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen nousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle. Siellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen kostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita ja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita, sen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni leiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset suojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.

Pieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta oviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.

Pojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa kun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja istui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen vaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi saattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan jyrkkää vierua alaspäin.

Saavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta ja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion luokse.

Ja kun tiukka hetki nyt oli käsissä, petti Pojun kestämiskyky äkkiä.

»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä, niin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat lausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi vaimentavasti koholla.

»Odota!» käski hän tiukasti ja lähti telttaa kohti.

Mutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui ikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova Poju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa värähtivät tuskasta.

Kuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen — valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen, hiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet joskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden vihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä Dshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin kuuntelevan.

Mutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä vaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.

Päästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai kirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni telttaan.

Upotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu kahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan, puolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna polvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon huojuessa laulun tahdissa.

Hän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä korvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti päätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän ponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään olevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen, suuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin, milloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat niin omituisen samannäköiset.

Hetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun huudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri, tehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.

»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla kasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät, vimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.

Hetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni nainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen uhkaavan liikkeen.

Sheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun — _ryöstämäsi_», kertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja ikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen intohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana hänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui sanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina kuuntelevan pojan sielua.

Vavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä peloittavan myrskyn kiiriessä.

Eikä hän sheikin lakattua puhumasta virkkanut vähään aikaan mitään.

Hyvin hitaasti hän sitten nosti katseensa ja silmäili isäänsä omituisesti.

»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän vapisevin huulin, »mutta miten _sinä_ otit pikku äidin omaksesi?»

Sheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän hätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.

»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet heilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien silmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt voitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja sitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.

»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän hyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli vähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»

Sheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa hän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi tukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin huoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen voimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.

Hänen oman syntinsä toistuminen!