Part 16

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan savukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.

»Sinä et olisi voinut tehdä mitään, _ma mie_. Miksi olisin tarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi. Mutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan häneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.

»Mikä mies herra de Chailles oli, ja minkä tähden hänet murhattiin?»

Saint Hubert ravisti päätänsä.

»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä etsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista syytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin mahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka oli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi henkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä. Hän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita viikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä hänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta tapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos kerron kaikki aikajärjestyksessä.

»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin nuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa Dauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina haaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi poika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä vähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille, jotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät kovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai jonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti häntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi yhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän retkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli aina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten suosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti kiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen ujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta nelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta itseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta huolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli yhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä vähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan pääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä vähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.

»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota kesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin ihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana vuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki heidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet toisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran uudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen palvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli lähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä varten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut niin pitkälliseksi.

»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa epäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään ja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin ja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä hän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli saapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia eikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta hänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä hyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut Rénén työalaan.

»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää Biskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen, koettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi ollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi luottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä vaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika voimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja ihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin, maurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan, ensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset johtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta, ja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin omaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en luonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.

»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin vahva matkustamaan.

»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana sain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa ja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin — ja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti kovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut koskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan kamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät, että olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti murhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin kuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon jääneeltä jäseneltä.

»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että hänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin ohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on näissä aavikkolaisissa.

»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut kaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.

»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen voimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän usein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan kohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.

»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli enemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä mieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.

»Hän oli verrattain nuori jäsen de Chaillesin seurueessa kuten kaikki muutkin, jotka lähtivät hänen mukaansa viimeiselle, onnettomalle retkelle. Samalla kun Ghabahilla oli kerrassaan tavaton vaikutusvalta de Chaillesiin, eivät hänen palveluskumppaninsa nähtävästi lainkaan hänestä pitäneet, vaan sekä vihasivat että pelkäsivät häntä hänen esiintymisensä takia, joka heistä oli kammottava, mutta josta isäntä ei tiennyt mitään. Hän oli luonteeltansa julma ja kostonhimoinen, ja muiden epämiellyttävien piirteitten lisäksi häntä väitettiin 'pahasilmäiseksi'. Hän oli synkännäköinen, mutta hoiteli salaiset puuhansa pirullisen taitavasti ja näyttää tietoisesti päättäneen voittaa de Chaillesin täydellisen luottamuksen sekä samalla erottaa hänestä kaikki hänen vanhat seuralaisensa, jotka olisivat saattaneet sotkea hänen suunnitelmiansa. Hänen vehkeilynsä näyttävät onnistuneen de Chaillesin lainkaan aavistamatta puuhista, jotka lopulta johtivat hänen tuhoonsa.

»Kammoten maurilaista ja peläten hänen otaksuttuja noitatemppujaan erosivat vanhat seuralaiset toinen toisensa jälkeen, ja heidän sijallensa tuli uutta väkeä. Kamelinajajakin oli ollut palveluksessa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta siinäkin lyhyessä ajassa hän oli oppinut rakastamaan de Chaillesia ja hänen puolisoaan, ja hän palvoi pikku tyttöä, joka jostakin syystä oli kiintynyt häneen. Mutta Réné pysyi yhäti sokean luottavana. Vaikka hän avoimesti valittikin vanhojen palvelijainsa poistumista, ei hän kuitenkaan näy aavistaneen, että heidän lähtönsä syynä oli se mies, johon hän niin ehdottomasti luotti. Eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle totta, ei kukaan uskaltanut vihjaistakaan sellaista, mikä olisi hipaissut suosikkia. Pahan maineensa turvissa maurilainen säästyi epäluuloilta. Mutta tiedettiin, etteivät madame de Chaillesin tunteet olleet samanlaiset kuin hänen puolisonsa, vaan että hänkin vihasi ja pelkäsi maurilaista. Mutta viimemainitun vaikutusvalta oli niin voimakas, etteivät edes vaimon valitukset jaksaneet järkyttää de Chaillesin luottamusta, ja hän tuntuu pitäneen vaimonsa epäilyksiä vain naisellisena oikkuna ja suhtautuneen niihin senmukaisesti. Leirissä kuiskailtiin, että he olivat erimielisiä tässä ainoassa kohdassa ja että madame usein salaa itki sen tähden.

»Loppu tuli äkkiä kuin luonnonmullistus. Seurue ei ollut alunperinkään ollut suuren suuri ja oli useiden palvelijain erottua yhä pienentynyt, kunnes jälellä oli vain kourallinen väkeä — pari tai kolme mieskohtaista palvelijaa ja kuusi tai seitsemän kamelinajajaa.

»Murhenäytelmän iltana syytti maurilainen palvelijoita huolimattomiksi, kokosi kaikki leirin pyssyt ja vei ne omaan telttaansa muka tarkastaaksensa ne. Asiat olivat kehittyneet sellaiselle asteelle, ettei kukaan rohjennut vastustaa häntä ja miehet luopuivat aseistansa — kenties vastahakoisesti, mutta luopuivat sittenkin.

»Kamelinajajalla, joka kertoi minulle tarinan, oli sinä iltana repivä hammassärky, minkä vuoksi hän poistui nuotion äärestä, jonka ympärillä muut miehet istuivat, ja paneutui pitkäksensä de Chaillesin teltan taakse, jossa hän aina nukkui, ja koetti saada unesta kiinni, toivoen siten unohtavansa kipunsa. Mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Ja makuupaikaltansa hän kuuli ja näki kaikki, mitä sitten tapahtui. Myöhemmin illalla saapui maurilainen telttaan ja neuvotteli pitkään isäntänsä kanssa. Ja hänen poistuttuansa kamelinajaja ensi kerran kuuli de Chaillesin ja hänen vaimonsa lausuvan toisillensa eripuraisia sanoja viimemainitun nyyhkyttäessä haikeasti, samalla koettaen suostuttaa miestänsä tekemään jotakin, johon toinen ei myöntynyt. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi, ja kamelinajaja arveli varmaankin torkkuneensa vähän aikaa. Joka tapauksessa kului joku aika, ennenkuin mitään tapahtui.

»Ihan äkkiä hän sitten heräsi kuultuansa syvän ähkäisyn ja sitten tukahdutetun kirkaisun, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, kylpien hiessä kauhusta. Nähtävästi hän oli muutamia minuutteja kahdella päällä liian säikähtyneenä liikkuakseen ja tietämättä, mitä tehdä. Vihdoin hänen rakkautensa isäntää ja emäntää kohtaan voitti hänen pelkonsa, ja viillettyänsä veitsellään teltan kangasseinän halki hän tunkeutui sisälle. En ikinä unohda hänen kasvonilmeitänsä, kun hän kertoi näkemästään. De Chailles virui selällään matolla, kuolleena, veitsenpistos sydämessänsä; madame de Chailles, joka myöskin oli kuollut tahi pyörtynyt, virui puolisonsa ruumiin päällä kasvot painettuina vainajan veristä rintaa vasten; lapsi taas, joka ilmeisesti oli ihan äsken herännyt unesta, kyyrötti heidän vierellänsä pienien kätösten puristaessa äidin pitkää, tummaa tukkaa, huudellen heille ja nauraen, _hyvä Jumala_, nauraen, kuten hän lapsenmielessään otaksuttavasti arveli, hänen huviksensa järjestetylle pilalle!

»Omituista kylläkin juuri lapsen näkeminen kannusti kamelinajajan toimimaan. Hän syöksyi teltasta aseenansa ainoastaan veitsi ja näki viimeisen näytöksen murhenäytelmästä, joka lopulta maksoi hänenkin henkensä. Hän ei ennättänyt varoittaa kumppaneitaan, sillä maurilainen, jolla oli revolveri kummassakin kädessänsä, oli hänen edellään. Nuotion valaistus teki murhamiehelle tähtäämisen helpoksi, ja mainiona ampujana hän surmasi aseettomat ja turvattomat miehet kuin lampaat.

»Tämä kammottava, tunnoton verilöyly näyttää tehneen kamelinajajasta raivopäisen. Ajattelematta omaa vaaraansa, voimatta toivoakaan välttävänsä kumppaneittensa kohtaloa hän karkasi maurilaisen kimppuun, kiljuen kuin mielipuoli, mutta hänkin sortui maahan ihan seulana kuulanrei'istä.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa aamuhämärissä. Kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema ja peloittava hiljaisuus.

»Veressä kylpien ja lopen heikkona hän sai revityksi joitakuita kaistaleita vainajien vaatteista, sitoi pahimmilta näyttävät haavansa ja palasi sitten tuskallisesti telttaan. Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kylliksi terästetyksi rohkeuttansa astuaksensa sisälle. Vihdoin hän jännitti luontoansa ja ponnistihe telttaan. De Chailles virui vieläkin samassa paikassa, hänen näkemättömät silmänsä tuijottivat selkosen selällään — mutta puukko oli kiskaistu irti rinnasta, ja sen jättämä iso, ammottava haava oli jo mustanaan kärpäsistä. Mutta madame de Chaillesista ja lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. He olivat kadonneet yöllä samoin kuin murhaajakin. Poissa olivat myöskin kamelit, kuten hän myöhemmin huomasi, ja niiden muassa eräitä arvokkaimpia leiritarpeita.

»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen yötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja korppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion harmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut olivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan, hän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja sankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään muuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän väsymyksen.

»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani, joka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan kertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto täytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»

Saint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi hetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.

Kokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman kaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli herättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi hänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui taaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka takaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas istui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen puristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan sheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän oli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä syystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa näkyvästi purkautua julki.

Mutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä äänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.

»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin tunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa murhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden tähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella täytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa ryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi omaksensa naista.»

Saint Hubertin huulet puristuivat tiukemmalle.

»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan mielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame de Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut vihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että rouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän väristen.

»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi kuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen tavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta, ja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat sanomattoman suruisen ilmeen.

Liikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän sieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa siirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli virunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen juuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän nyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de Chaillesin hirveätä tarinaa?

Hellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä seuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin raatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä puristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

Mutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston varjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan siitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa, voi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»

Saint Hubert teki äkkiä kammoisen eleen.

»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen Jumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan vain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä omituisesti.

»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär de Chaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin. »Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»

Saint Hubert hymyili surumielisesti.

»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän. »Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä. Se unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaa pikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»

»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa parempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»

»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta kukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi aavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle lapsoselle?»

Sheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme. »Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän huomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen hänen elämänsä on otaksuttavasti ollut — _voivasi_ viedä hänet takaisin Ranskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»

Saint Hubert kohautti melkein toivottomasti olkapäitänsä ja ravisti hitaasti päätänsä.

»Jumala tietää», vastasi hän huoaten. »Koetan olla sitä ajattelematta. Jo riittää täksi päiväksi — en voi muuta kuin jatkaa etsintääni ja rukoilla, että armahtavainen isä on nähnyt hyväksi suojella häntä — miltei välttämättömästi», lopetti hän äänensä alentuessa kuiskaukseksi. Ja nojaten kyynärpäätänsä pöytään hän varjosti silmiään kädellänsä.

Ja taaskin vallitsi huoneessa hiljaisuus, ja sen aikana kaikkien ajatukset olivat keskittyneet liikuttavaan tarinaan, jota he olivat kuunnelleet monenlaisten tunteitten raastamina.

Koko kertomuksen kestäessä eivät Caryllin silmät olleet hievahtaneetkaan Saint Hubertin kasvoista. Hänen arkatuntoista mieltänsä kuohutti aavikolla tapahtuneen murhenäytelmän saastainen kammottavuus, ja hän tunsi epämääräistä siveellistä loukkaantumista. Siveellisesti terveenä hän ei ollut koskaan antautunut pohtimaan alkeellisia intohimoja, jotka kannustivat ihmisiä väkivaltaisiin ja häpeällisiin tekoihin. Sellaisia sattui, sen hän tiesi, mutta ei ollut milloinkaan sallinut ajatustensa viipyä niissä, ja tähän saakka ne olivat tuntuneet hänestä vain pieniltä mahdollisuuksilta, jotka olivat perin kaukana hänen omasta hyvin järjestetystä ja proosallisesta elämästään.

Tänä iltana hänelle oli eloisasti esitetty himo julmimmassa muodossaan ja sellainen rikos, joka inhoitti häntä, mutta samalla pani hänet ajattelemaan ja myllersi hänen ritarillisia vaistojansa pohjia myöten.

Hänen hengityksensä muuttui nopeammaksi, samalla kun hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä raskaammin. Miksi hän ajatteli Tuggurtia ja hentoa arabialaista tyttöä, jolla oli murheelliset silmät ja joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen? Muistuttaisikohan Saint Hubertin etsimä kadonnut perillinen _häntä_ missään suhteessa? Ylellinen teltta tuntui häipyvän hänen näkyvistänsä, ja hänen silmiensä edessä väikkyi taaskin varjoisa palmutarha, jossa hän oli kerran kohdannut tytön, ennenkuin kohtalokas ilta oli pyyhkäissyt viimemainitun pois hänen elämästään. Haaveillessaan hän unohti nykyisyyden, unohti kaiken muun paitsi lyhyttä romaaniansa, joka oli ollut niin suloinen ja niin pian loppunut.

»_Salaamaleikum_!»

Caryll palasi maanpinnalle hätkähtäen. Hänen kuulemansa syvä, pehmeä ääni oli hänen isänsä, ja aluksi hän luuli sheikin puhuneen.

Mutta kun hänen äitinsä äkkiä huudahti ja ponnahti pystyyn, kääntyi hän vikkelästi oveen päin, jota kohti äiti riensi kädet ojossa.

Ja hiljaa ähkäisten hän retkahti taaksepäin tuolissaan, hänen kasvonsa lehahtivat kalmankalpeiksi ja hänen sormensa vuoroin puristuivat nyrkkiin, vuoroin avautuivat hänen taaskin tuijottaessaan saman kookkaan, arabialaispukuisen miehen kauniisiin, uhkaaviin kasvoihin, jonka hän oli nähnyt _café mauressa_ Tuggurtissa.

Hänessä leimahti vimmainen kiukku, kun hän äkkiä oivalsi, miten asia oikeastaan oli.

Siinä siis syy, minkä tähden hänen isänsä kasvot olivat näyttäneet niin omituisen tutuilta! Niiden kaikki piirteet olivat samanlaiset. Vain se, ettei isän otsassa ollut isoa, rumentavaa naarmua, joka oli muuttanut nuoremman miehen näköä, oli estänyt hänet huomaamasta sitä, mikä hänestä nyt oli niin silmäänpistävää. Hänen veljensä! Hyvä Jumala, millainen sekasotku ja mikä häpeä!

Saattoiko äiti, joka niin innokkaasti syöksyi tulijaa vastaan, lainkaan aavistaa, millaista oli sen pojan elämä, jota hän tervehti, osoittaen riemuansa niin kiihkeästi? Jos hän olisi tiennyt siitä, mitä hän, Caryll, oli nähnyt Tuggurtissa, niin eikö hän pikemminkin olisi väistänyt vastatullutta, tuntien samanlaista inhoa ja vastenmielisyyttä kuin Caryll nyt nähdessänsä hänet voimakkaassa syleilyssä, josta hän olisi tahtonut kiskaista äidin pois ikäänkuin se olisi ollut halventava ja häpäisevä.

Oman raivoisan harminsa sokaisemana hän ei huomannut, kuinka Dianan puoleen taivutetut kovat, nuorekkaat kasvot pehmenivät, eikä kuullut hellästi kuiskattuja sanoja: »Pikku äiti, pikku äiti», jotka äidille korvasivat monta viikkoa kestäneen levottomuuden ja jännityksen.

Ja kun pitkä syleily vihdoinkin päättyi, tunsi hän vieläkin syvempää vihaa ja halveksumista tarkkaillessaan, kun nuorempi Ahmed ben Hassan rehentelevin askelin ja ryhti miltei uhmaavana verkkaisesti meni huoneen poikki isänsä luokse.

Hänellä oli ennakolta halu tuomita, ja hän arvosteli yksinomaan ulkonäön perusteella. Hänen oli mahdoton tietää, millaista sisäistä vapistusta ja arkailua tuo teennäinen rehentely salasi.