Part 21

Ja sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun hänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden äkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta muistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa — voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa ajatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse kärsi. »_Mon ami_...»

Mutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin, salaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki hänen kasvonsa tutkimattomiksi.

»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin taistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa. »Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä kaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi, ennenkuin saatan tehdä mitään...» Hän katkaisi lauseensa ja puri huultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi rakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin hänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.

»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean äänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin paljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla on sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää tämä surkea juttu.»

Diana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun olla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen. »En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku sanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»

Kykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi myöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan pieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen vaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen. »No nyt, Raoul.»

Saint Hubert veti tuolin likemmäksi.

»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä. Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin, omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä, jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed, ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta, jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut, väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö. Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä nimi.»

»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.

»Kunhan ensin sen todistan, _mon cher_», virkkoi hän säyseästi. »Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti — »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua, hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.

Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat tiukasti hänen kätensä ympärille.

»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin, murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt hänen luotansa».

Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä _minä_ tietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui teltasta tummenevaan hämyyn.

* * * * *

Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja, ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.

Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen, ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi, ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa. Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä, joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.

_Gott im Himmel_, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa, mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.

Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut, ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.

Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken tehdyn tuhoutumista.

Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti, mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä, ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa, mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle, jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan? Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti. Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa, joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7, näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä pelokkaiden aavistusten vaivaamana!

Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin kuula vaalenevassa kallossansa.

Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat kenenkään huomaamatta ja muistamatta.

Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.

»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa hehkui vaarallinen kiilto.

»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.

Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä _sinä_ tahdot», tokaisi hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit, mitä _itse_ haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun kunniantuntoosi — _du lieber Gott_, jos olisin aavistanut, kuinka pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero seitsemän...»

»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin. »Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»

»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen riippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä hupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen sinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä sanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso häneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion ylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»

Von Lepel potkaisi kyteviä varpuja, niin että ne syttyivät ilmiliekkiin.

»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä, minkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset kuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla, vaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä kun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä hänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän silmiensä välähtäessä äkkiä.

»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena. »Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi leikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi kevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät, millainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi hänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman henkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten? Tyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole omasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle menestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä retkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se on viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»

Von Lepel pyörähti nopeasti häneen päin.

»Me _emme_ lähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa kiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin. Maurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat minun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on istunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja hautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten luopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala tietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista. He ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain jälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin ainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa. Ei, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin. Laske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa, ja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen surmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä lienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan tehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö ollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä, että muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole työllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan. Kaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi ja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä olet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.

»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki ja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko tai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan. Onko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä, ja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen», virkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa. Sinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja maksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka eivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista tarkoitusta varten.»

Von Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään», vastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat hankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi salli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»

»_Kun_!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin kasvoille.

»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut, ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.

»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»

»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä sinua. Ajattelen työtämme...»

»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy, jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi, kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi, jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»

»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen alueellensa meneminen on hulluutta.»

Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen huomautukset.

»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti, »ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät, ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle. Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.