Part 4

— Hyvä! sanoi Filip, joka ei osannut auttaa itseään enää muuten, kuin ottamalla jälleen prinssin luonnon. Tulkaa sitten, minä olen valmis. Onneksi on minulla mukanani paperi, johon te omakätisesti kirjoititte vakuutuksen leipuritytölle.

"Joutavia! hullutuksia!" vastasi herttua. "Se oli vain pilaa, jota niin mielellään harjoitetaan tyhmän porvaristytön kanssa. Näyttäkää se vaan kuninkaalle. Minä kyllä selviydyn siitä."

Kuitenkin näytti tämän kanssa olevan niin ja näin, sillä herttua ei tungetellut enää ensinkään viemään Filipiä kuninkaan luo, ja se oli Filipille jo hyvä; sitä kiihkeäminin vaati herttua, että he istuutuisivat vaunuihin ja ajaisivat, taivas ties' mihin, sopiakseen kunnia-asian pistooleilla tai sapeleilla. Se ei ollut ahdistelulle Filipille mieleen. Hän kuvaili herttualle kaikkia tämän askeleen pahoja seurauksia. Mutta tämä ei antanut vihassaan minkään taivuttaa itseään halustaan; hän vakuutti, että hän oli pitänyt huolta jo kaikesta ja matkustaisi vielä samana yönä jutun päätyttyä.

"Jos te ette ole", jatkoi herttua, "pelkurimaisin mies maassanne, niin seuratkaa minua vaunuihin, prinssi."

— Minä en ole mikään prinssi vastasi Filip, joka huomasi olevansa pakoitettu viimeiseen keinoon.

— Te olette se. Jokainen on tuntenut Teidät täällä tanssiaisissa. Minä tunnen teidät hatusta. Te ette petä minua.

Filip otti pois naamion, näytti herttualle naamansa ja sanoi: "No, olenko minä prinssi?"

Kun herttua Hermann huomasi aivan vieraat kasvot, ponnahti hän taaksepäin ja seisoi kuin kivettyneenä. Hänen hämmästystään ja hämmennystään lisäsi vielä se, että hän oli ilmaissut salaisimmat asiansa vieraalle. Ennenkuin hän oli ehtinyt vielä tointua tästä, oli Filip jo tarttunut ovenripaan, ja poissa oli hän.

11.

Niin pian kun Filip oli vapaudessa, riisui hän salaman nopeudella silkkiviilan päältään, kääri halun siihen ja juoksi siten, molemmat kainalossaan, pitkin katua kohti Yrjönkirkkoa.

Siellä seisoi jo Ruusu eräässä kulmauksessa korkean kirkonportin vieressä ja odotti häntä.

"Voi, Filip, rakas Filip!" sanoi hän hänelle heti, kun tunsi hänet, ja puristi hänen kättään. "Minkä ilon olet sinä valmistanutkaan minulle! Oi, kuinka onnellisia me olemme. Katsopas, minulla ei ollut enää yhtään rauhaa ystävättärieni luona. Jumalan kiitos, että olet siinä. Melkein neljännestunnin olen jo seisonut täällä ja palellut. Mutta minä en ilosta ajattele ollenkaan kylmyyttä, jota kärsin."

— Ja minä, rakas Ruusu, kiitän myöskin Jumalaa, että olen jälleen luonasi. Vieköön paholainen suurten herrain konstit. No, minä kerron jonkun toisen kerran niistä hullunkurisista kohtauksista, joita minulla on ollut. Sanoppa, sydänkäpyseni, kuinka on laitasi? Rakastatko minua vielä hiukan?

"Voi, sinusta on tullut suuri herra, Filip, ja silloin on kai minun vuoroni kysyä, rakastatko sinä minua vielä hiukan?"

— Tuhat tulimmaista, mistä sitten jo tiedät, että minä olin suuri herra?

"Itsehän sinä sanoit sen minulle. Filip, Filip, jospa sinusta vain ei tulisi ylpeä, kun olet nyt niin kauhean rikas! Minä olen köyhä tyttö ja nyt tosin liian huono sinulle. Mutta Filip, minä olen jo itsekseni ajatellut, että sinun, jos sinä aiot hyljätä minut, olisi ollut parempi pysyä puutarhurina. Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä hylkäisit minut."

— Ruususeni sanos minulle, mitä sinä lörpöttelet? Minä olen ollut puoli tuntia prinssinä, ja sehän oli vain pilaa; mutta koko elämässäni en tee enää sellaista pilaa. Nyt olen minä jälleen yövartija ja yhtä köyhä kuin ennenkin. Minulla on kyllä vielä mukanani viisituhatta guldenia, jotka sain eräältä mamelukilta — ne voisivat meitä molempia auttaa hädästä — mutta ikävä kyllä, ne eivät kuulu minulle.

"Sinä puhut ihmeellisesti", Filip sanoi Ruusu ja antoi hänelle raskaan rahapussin, jonka hän oli saanut prinssiltä. "Siinä, ota rahasi takasin. Ne tuntuvat ompelupussissani melkein liian raskailta."

— Mitä minä näin paljolla rahalla? Mistä olet saanut ne Ruusu?

"Sinähän olet voittanut ne arpajaisissa, Filip."

— Mitä? Olenko minä voittanut? Ja minullehan sanottiin raatihuoneella, että minun numeroni eivät nousseet. Katsos minä asetin ja toivoin, että joku voitto lankeisi meille myötäjäisiksi. Mutta puutarhuri Rölhmann sanoi minulle, kun minä iltapäivällä tulin liian, myöhään raatihuoneelle: "Filip raukka, ei yhtään numeroa!" — Huhhei, siis kuitenkin voittanut! Nyt ostan minä suurimman puutarhan ja sinä olet minun vaimoni. Kuinka paljon sitten on tullut?

"Filip, oletko juonut itsesi humalaan uudenvuodenyönä? Sinunhan se pitäisi paremmin tietää, kuinka paljon niitä on. Minä tirkistelin ystävättärieni luona vain pöydän alla salavihkaa pussiin ja oikein hämmästyin, kun näin kultakappaleen toisensa vieressä kimaltelevan. Silloin ajattelin minä: nyt minua ei ihmetytä, että Filip oli niin hillitön. Niin, oikein hillitön sinä olit. Mutta siitä ei ole sinulle suututtava. Minä tahtoisin itse langeta kaulaasi ja itkeä oikein kylliksi ilosta."

— Ruususeni, jos sinä-tahdot langeta kaulaani, niin kai minun pitää se kärsiä. Mutta tässä on väärinkäsitys. Kuka sinulle toi rahat ja sanoi, että ne ovat minun arpajaisvoittoni? Minullahan on arpa vielä kotonani laatikossa, eikä kukaan ihminen ole vaalinut sitä minulta.

"Filip, älä tee pilaa. Sinä sanoit sen itse minulle puoli tuntia sitten ja annoit itse minulle rahat?"

— Ruususeni, tule järkiisi. Tänä aamuna näin minä sinut tullessasi ulos messusta, jolloin me sovimme keskenämme kohtauksestamme tänä yönä. Sen jälkeenhän emme ole nähneet toisiamme.

"Paitsi puoli tuntia sitten, jolloin minä kuulin sinun puhaltavan ja kutsuin sinut Steinmannin taloon. Mutta mitä nyyttiä kannat sinä sitten kainalossasi? Miksi kuljet kylmänä yönä ilman hattua? — Filip, Filip, varo itseäsi. Paljo raha voi tehdä sinut kevytmieliseksi Sinä olet istunut varmaankin jossakin ravintolassa ja ottanut enemmän kuin pitäisi. Joutaviako? Mikäs nyytti sinulla on tuossa? Jumalani, nehän ovatkin silkkisiä naisenvaatteita! Filip, Filip, missä olet sinä ollut?"

— Varmastikaan en puoli tuntia sitten sinun luonasi. Luulen, että tahdot tehdä minusta pilaa? Vastaa minulle, mistä sait rahat?

"Vastaa minulle ensin, Filip, niistä sait nämä naisen vaatteet? Missä olet sinä ollut?"

Kun molemmat kärsimättömäsi! odottivat vastausta, ja kun sitä ei tullut, alkoivat he epäillä toisiaan ja kinastella.

12.

Kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, jolloin rakastavainen pari riitelee keskenään, siten kävi tässäkin. Niin pian kun Ruusu veti esiin valkoisen nenäliinan ja kuivasi silmiään, käänsi pois päänsä ja päästi huokauksen toisensa jälkeen rintansa syvyydestä, niin oli _hän_ ilmeisesti oikeassa, _Filip_ ilmeisesti väärässä. Ja viimemainittu myönsi olevansa väärässä, kun lohdutti häntä ja tunnusti, että hän oli ollut naamiaisissa, ja että se, mitä hän kantoi kainalossaan, ei ollut mikään naisenpuku, vaan silkkiviitta, johon oli kääritty naamio ja sulkahattu.

Mutta tämän katuvaisen tunnustuksen perästä alkoi vasta mitä ankarin kuulustelu. Naamiaiset, sen tiesi jokainen tyttö suuressa kaupungissa, ovat viattomille sydämille vaarallinen harhapolku ja taistelutanner. Syöksytään suloisten vaarojen mereen ja hukutaan monta kertaa siihen, ellei olla mitään hyviä uimareita. Ja Ruusu ei pitänyt ystäväänsä Filipiä juuri parhaimpana uimarina, on vaikea sanoa, miksi? Siis täytyi Filipin ensin selittää, oliko hän tanssinut? Kun tuli kieltävä vastaus, kysyi Ruusu, oliko hänellä ollut seikkailuja naisnaamioitujen kanssa? Sitä ei sopinut kieltää. Filip tunnusti kaikki, mutta lisäsi joka kerran, että naiset olivat, olleet kaikki tyyni ylhäistä syntyperää ja pitäneet häntä toisena. Ruusu tahtoi tosin hiukan epäillä, mutta tukahutti epäluulonsa. Mutta kun Filip hänen kysymykseensä: kenenä häntä oli pidetty ja keitä hän oli lainannut naamion? yhä mainitsi prinssi Julianin nimen, pudisti hän epäillen päätään; ja vielä uskomattomammalta kuulosti hänestä Filipin kertomus, että prinssi oli toimittanut yövartijan virkaa, sillä aikaa kuin Filip oli tanssiaisissa. Mutta Filip teki tyhjiksi kaikki hänen epäilyksensä vakuuttamalla, että prinssi — sillä sinä piti hän sijaistaan — saapuu sopimuksen mukaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua Yrjönkirkon luo ja vaihtaa yövartijaviitan kauniiseen naamiopukuun.

Nyt alkoi pelästyneelle Ruusulle selvitä hänen seikkailunsa pimeässä käytävässä. Olihan hän jo silloin huomannut, että luullun Filipin olennossa oli jotakin niin vierasta. Kun nyt tuli hänen vuoronsa selittää kaikki tarkkaan, kuinka hän oli päässyt käsiksi arpajaisvoittorahoihin, sopersi hän kauan ja etsi sanoja, niin että Filipille tuli paha olla.

Ruusu kertoi vihdoin kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kun tuli kysymys suukosta ja vastasuukosta, pysähtyi hän puheessaan. Kuitenkin piti senkin tulla ulos.

"Se ei ole totta!" huudahti Filip. "Minä en ole antanut sinulle suudelmaa enkä saanut sinulta sellaista."

"Kuitenkin oli se sinulle tarkoitettu", sanoi Ruusu hiljaa ja imarrellen. Filip hieroi valkoista tukkaansa, ettei se nousisi pystyyn.

"Kuule, Filip, ettet se ollut sinä", sanoi Ruusu pelokkaana, "niin uskon minä kaiken uskomattoman, jonka olet minulle sanonut, — ja silloin se oli prinssi Julian sinun vaatteissasi."

Sitä oli Filip jo kauan aavistanut ja hän huudahti: "Se lurjus! Hän on varastanut minulta sinun suudelmasi. Nyt minä käsitän! Vain sentähden antoi hän minulle naamionsa, vain sen tähden tahtoi hän olla puoli tuntia minun sijassani!" — Ja nyt muistui hänen mieleensä naamioitu, joka oli kertonut hänelle oopperalaulajatar Rollinasta ja sitten Ruususta. Hän uudisti kuulustelunsa ankarammin kuin ennen: oliko Ruusu nähnyt prinssiä ennen ja kuinka? eikö hän ollut huomannut erästä ylhäistä herraa, joka oli hiipinyt hänen perässään kirkkoon mennessä tai ollut olevinaan asioilla Maitokujalla? tai eikö koskaan joku herra tai muuten joku ollut tullut hänen äitinsä luo auttaakseen häntä hänen hyljätyssä asemassaan rahalla ja hyvillä töillä?

Ruusun vastaukset tulivat kaikki niin rauhoittavina, ja niissä oli niin suuri teeskentelemättömän viattomuuden leima, että Filipin sydän tuli jälleen keveäksi. Hän varoitti Ruusua vaanijoista ja ylhäisten armeliaisuudesta, ja tämä taas puolestaan varoitti häntä naamiaisten vaaroista ja kaikista seikkailuista ylhäissäätyisten naisten kanssa, joiden kautta moni nuori mies oli tullut jo onnettomaksi. He antoivat toisilleen anteeksi tietämättömyydessä tehdyt synnit, ja Filip oli aikeissa vaatia suudelman, joka oli ollut määrätty hänelle ja jota hän ei ollut saanut — kun parin keskeytti parhaalla hetkellä vieras ilmiö.

Heitä kohti tuli täydessä juoksussa ja hypyssä eräs mies, joka hengästyneenä pysähtyi heidän luokseen. Viitasta, sauvasta, hatusta ja torvesta tunsi Filip heti paikalla miehensä. Tämä sitä vastoin etsi naamiopuvun kantajaa. Filip ojensi hänelle hatun ja silkkiviitan ja sanoi: "Armollinen herra, tässä on Teidän tavaranne. Tässä maailmassa emme vaihda enää koskaan osia keskenämme; minä tulisin siinä liian lyhyeksi!"

Prinssi huusi: "Pian, pian!" heitti yövartijapuvun päältään lumeen, pani naamion kasvoilleen, verhoutui viittaan ja pani hatun päähänsä. Ruusu hyppäsi pelästyneenä takasin. Filip kääriytyi viittaansa, pani vanhan huopahatun päähänsä ja otti sauvan ja torven.

"Minä lupasin sinulle juomarahoja, toveri", sanoi prinssi, "mutta niin totta kuin elän, ei minulla rahapussi ole mukanani.

"Se on minulla!" vastasi Filip ja ojensi hänelle kukkaron. "Te annoitte sen tuolle minun morsiammelleni — mutta, armollisin herra, me kieltäydymme sellaisista lahjoista."

"Toveri, pidä mitä sinulla on ja ota pian koivet allesi; sinulle ei ole täällä turvallista!" huusi prinssi ja aikoi mennä. Filip piti häntä kiinni viitasta: "Armollisin herra, meillä on vielä yksi asia sovittavana!"

"Pakene, sanon minä sinulle, yövartija! Pakene, sinua ajetaan takaa."

"Minulla ei ole mitään syytä paeta, armollisin herra. Mutta minulla on tässä teidän kukkaronne —"

"Pidä se. Juokse minkä voit!"

"Ja eräs marsalkka Blankenschwerdin viidentuhannen guldenin vekseli annettavana Teille."

"Tuhat tulimmaista, kuinka olet tullut tekemisiin marsalkka Blankenschwerdin kanssa, yövartija?"

"Hän sanoi, että se on eräs pelivelka, jonka hän on Teille maksava. Hän aikoo jo tänä yönä puolisonsa kanssa puolalaisille maatiloilleen."

"Oletko hullu? Mistä sinä sen tiedät? Missä hän antoi sinulle nämä tiedot?"

"Armollisin herra, ja raha-asiainministeri Bodenlos tahtoo maksaa kaikki Teidän veikanne, jos Te käännytte hänen tähtensä kuninkaan puoleen pyynnöllä, että hän pysyisi ministeristössä."

"Yövartija, sinä olet paholaisen riivaama!"

"Mutta minä ajoin hänet pois Teidän korkeassa nimessänne!"

"Sinä ministerin?"

"Niin, armollisin herra; sitä vastoin sovitin minä jälleen täydellisesti kreivitär Bonaun kamariherra Pilzowin kanssa."

"Kumpi meistä on narri?"

"Ei kumpikaan. Laulajatar Rollina on yleinen tyttö, armollisin herra. Minä tunnen hänen rakkausjuttunsa. Te olette petetty. Sen tähden pidin minä Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne arvottomana lähteä hänen luokseen ja peruutin illallisen tänä yönä hänen luonaan."

"Rollina?"

"Vielä yksi. Herttua Hermann on kauheasti vihoissaan Teille sen kellarijutun tähden. Hän aikoi valittaa teistä kuninkaalle."

"Herttua? Kuka sitten on kertonut sinulle kaikki?"

"Hän itse. Te ette ole vielä turvassa. Mutta kuninkaan luo ei hän mene enää, sillä minä peloitin häntä sillä lapulla, jonka hän antoi leipuritytölle. Sitä vastoin aikoi hän taistella kanssanne elämästä ja kuolemasta. Varokaa häntä."

"Sanos minulle yksi asia: tiedätkö, mistä herttua tietää, että minä —"

"Hän on saanut tietää kaikki marsalkan rouvalta; tämä on sen hänelle lörpötellyt, samoinkuin senkin, että hän oli noita-akkana näytelmässä."

Prinssi otti Filipiä käsipuolesta ja sanoi: "Vekkuli, sinä et ole mikään yövartija!" Hän käänsi Filipin kasvot kaukaa loistavan lyhdyn valoa kohti ja pelästyi, kun näki täydellisesti vieraan miehen.

"Oletko pirun riivaama tai... Kuka olet sinä sitten?" kysyi Julian, joka pelästyksestä oli tullut aivan selväksi.

"Minä olen puutarhuri Filip Stark, yövartija Gottlieb Starkin poika!" vastasi Filip rauhallisesti.

13.

"No niin, tuotapa juuri etsimme! Seis, mies!" huusivat useammat äänet, ja Filip, Ruusu ja prinssi näkivät äkkiä olevansa kiitettävän poliisin kuuden lujakätisen palvelijan ympäröiminä. Ruusu päästi äänekkään huudon. Filip tarttui pelästyneen tytön käteen ja sanoi: "Älä pelkää!" — Prinssi taputti Filipiä olalle ja sanoi: "Se on tyhmä kolttonen. Minä en sanonut sinulle turhaan, että sinun pitäisi pötkiä tiehesi oikeaan aikaan. Mutta älä pelkää; sinulle ei tapahdu mitään pahaa."

"Siitä saamme perästäpäin sopia!" vastasi eräs lujakätisistä. "Ensin saa hän tulla kanssamme."

"Mihin?" kysyi Filip. "Minä olen virassani, minä olen yövartija."

"Sen me jo kuulimme, ja juuri sen tähden seuratkaa meitä."

"Antakaa hänen mennä, miehet!" sanoi Julian ja etsi taskustaan rahaa. Kun hän ei löytänyt mitään, kuiskasi hän Filipille salaa, että tämä antaisi hänelle kukkarosta. Mutta lujakätiset riuhtasivat heidät erilleen ja huusivat: "Pois! Tässä eivät auta enää sopimukset. Naamioitu on myöskin epäluulon alainen ja hänen täytyy lähteä kanssamme!"

"Hänen ei!" sanoi Filip. "Te haluatte yövartijaa, se olen minä. Jos te voitte vastata siitä, että viette minut virantoimituksesta, niin viekää minut, mihin haluatte. Mutta tämän herran antakaa mennä."

"Teidän asianne ei ole neuvoa meitä, ketä meidän pitää pitää epäluulon alaisena", vastasi eräs poliisipalvelijoista. "Mars, kaikki mukaan!"

"Myöskinkö tyttö?" kysyi Filip. "Siihen en suostu."

"No, neitonen menköön. Teitä varten ei meillä ole mitään käskyä. Mutta nimi, kasvot ja olopaikka täytyy meidän hätävaralta tuntea."

"Hän on leski Bittnerin tyttö Maitokujan varrelta!" sanoi Filip ja suuttui kovasti, kun miehet käänsivät itkevän Ruusun kasvot kaukaisten katulyhtyjen valoa kohden ja töllistelivät niitä.

"Mene kotiin, Ruususeni!" sanoi Filip. "Mene kotiin; älä pelkää minun tähteni. Minulla on hyvä omatunto."

Mutta Ruusu nyyhkytti ääneen, niin että se herätti itse poliisipalvelijoissa sääliä. Prinssi tahtoi käyttää tätä seikkaa hyväkseen päästäkseen pakoon. Mutta yksi lujakätisistä oli vielä parempi juoksija ja seisoi yhdellä loikkauksella hänen edessään ja sanoi: "Hei! tällä on huono omatunto; hänen täytyy lähteä kanssamme. Eteenpäin, mars!"

"Mihin?" kysyi prinssi.

"Suoraan ja päätä pahkaa Hänen, jalosukuisuutensa herra poliisimestarin luo."

"Kuulkaas, miehet", sanoi prinssi hyvin totisena, mutta ystävällisesti — sillä hänellä ei ollut tässä jutussa ollenkaan hyvä olla, koska hän ei tahtonut juuri ilmaista yövartijana oloaan. "Kuulkaas, miehet, minä tulin juuri vain sattumalta tämän yövartijan luo. Minä olen hovista. Jos te uskallatte pakottaa minua tulemaan kanssanne, niin te tulette katumaan erehdystänne ja istumaan huomenna tornissa vedellä ja leivällä."

"Antakaa tämän herran Jumalan tähden mennä, miehet!" Imusi Filip. "Luottakaa minun sanaani, hän on suuri herra, joka voi tehdä virkanne teille liian karvaaksi. Hän on..."

"Vaiti!" huusi Julian. "Kukaan ei ole saava kuulla suustasi, kuka minä olen, vaikkakin olisit arvannut, kuka olen. Kuuletko, ei kukaan! Ei kukaan, sanon minä sinulle, tapahtukoon mitä tahansa. Kuuletko?"

"Me teemme velvollisuutemme!" vastasi eräs poliisipalvelija, "eikä sen tähden kukaan pane meitä torniin. Mutta se kai voi loppujen lopuksi tapahtua naamioidulle herralle itselleen. Me tunnemme jo sellaiset puheet emmekä pelkää uhkauksia. Eteenpäin, mars!"

"Miehet, tulkaa järkiinne!" huusi Filip. "Hän on sangen huomattavassa asemassa oleva herra hovissa."

"Ja vaikka hän olisi itse kuningas, täytyy hänen lähteä kanssamme; se on meidän velvollisuutemme; hän on epäluulon alainen!" vastasi eräs.

"Katsos vaan!" huusi toinen, "suurilla hoviherroilla on kai yövartijoiden ja teidän laistenne kanssa sovittavana salaisia asioita ja kuiskattavana toisilleen korviin kuten taannoin."

Kun riideltiin vielä prinssin tähden, tuli kahdeksanvaljakko ajaen kirkon ohi. "Seis!" huusi ääni vaunuista, kun nämä olivat juuri poliisipalvelijajoukon kohdalla, joka ympäröi prinssiä.

Vaunut pysähtyivät. Ovi aukeni. Eräs, herra, puettuna päällystakkiin, jossa loisti tähti, hyppäsi ulos ja meni ihmisryhmän luo. Hän sysäsi poliisipalvelijat sivulle, katseli prinssiä päästä jalkoihin ja sanoi: "Oikein! Tunsinhan jo linnun heti kaukaa sulastaan. Naamioitu kuka, kuka olette?"

Julian ei tiennyt, mihin kääntyisi pulassaan, sillä hän tunsi herttua Hermannin.

"Vastatkaa minulle!" huusi herttua jyrisevällä äänellä. Julian pudisti päätään ja antoi herttualle merkin poistua. Mutta tämä tuli vielä uteliaammaksi saada tietää, kenen kanssa hän oli ollut tekemisissä tanssiaisissa. Hän kysyi poliiseilta. Nämä seisoivat paljain päin herttuan ympärillä ja sanoivat, että heillä oli käsky viedä yövartija heti poliisiministerin luo; vartija oli laulanut jumalattomia lauluja, kuten he omin korvin olivat kuulleet; mutta oli päässyt heidän käsistään pakoon; nyt täällä kirkon luona olivat he tavanneet hänet tuttavallisessa keskustelussa naamioidun kanssa, joka näytti melkein epäilyttävämmältä kuin yövartija. Naamioitu oli sanonut olevansa hoviherra, mutta se näytti olevan ilmeinen valhe, He olivat sen tähden pitäneet velvollisuutenaan vangita naamioidun.

"Mies ei ole hovista!" vastasi herttua, "siitä saatte olla varmat; minä annan teille sanani. Hän hiipi uskomattomalla tavalla naamiaisiin ja luulotteli jokaiselle olevansa prinssi Julian. Vihdoin täytyi hänen poistaa naamionsa minun edessäni, kun hän oli pettänyt myöskin minun, mutta pääsi karkuun käsistäni. Hän oli tuntematon mies, seikkailija. Minä ilmoitin sen ylihovimestarille. Viekää te hänet heti kuninkaalliseen palatsiin, te olette saaneet hyvän saaliin."

Näin sanoen kääntyi herttua ympäri, nousi vaunuihinsa, huusi vielä kerran: "Älkää laskeko häntä!" ja ajoi pois.

Prinssi huomasi hävinneensä. Näyttää poliisipalvelijoille kasvonsa, piti hän sopimattomana; näiden kautta olisivat hänen neronleimauksensa tulleet liian tunnetuiksi kaupungissa. Pienempään vaaraan antautuisi hän, jos hän ottaisi pois naamion ylihovimestarin tai poliisimestarin edessä. Hän huusi siis päättävästi: "Minun puolestani! Tulkaa!"

He menivät. Ruusu katsoi itkien heidän jälkeensä.

14.

Filip oli melkein uskoa noituuteen tai, että hän näki unta. Sillä niin sotkuista ja kirjavaa kuin tänä yönä sattui, ei hän ollut kokenut koko elämässään. Hän ei oikeastaan voinut moittia itseään muusta kuin siitä, että oli vaihtanut pukua prinssin kanssa ja sitten vasten tahtoaan näytellyt tämän osaa naamiaisissa. Mutta kun prinssi otaksuttavasti ei ollut näytellyt yövartijan osaa juuri sääntöjen mukaan — sillä miksi hänen täytyi antaa vangita itsensä yövartijana? — toivoi hän löytävänsä armon tämän luona.

Palatsin edessä löi Filip raukan sydän kovemmin. Häneltä otettiin pois viitta, torvi ja sauva. Prinssi puhui muutamia sanoja erään ylhäisen herran kanssa. Heti lähetettiin poliisipalvelijat pois; prinssi nousi ylös portaita, ja Filipin täytyi seurata. "Älä pelkää!" sanoi Julian ja jätti hänet. Filip vietiin pieneen etuhuoneeseen, missä hän sai kauan aikaa olla yksin.

Vihdoin tuli eräs kuninkaan kamaripalvelija ja sanoi: "Tulkaa kanssani. Kuningas tahtoo nähdä Teitä."

Filip oli melkein suunniltaan pelosta. Hänen polvensa tutisivat. Hänet vietiin kauniiseen huoneeseen. Siellä istui vanha kuningas nauraen pienen pöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi prinssi Julian ilman naamiota. Muita ei huoneessa ollut ketään.

Kuningas tarkasteli nuorta miestä jonkun aikaa, ja kuten näytti, jonkunlaisella mielihyvällä.

"Kerro minulle tarkkaan kaikki", sanoi kuningas hänelle, "mitä sinä tänä yönä olet tehnyt."

Filip sai arvokkaan itsevaltiaan ystävällisestä puhuttelusta jälleen rohkeutta ja kertoi juurta jaksain alusta loppuun, mitä hän oli tehnyt ja kokenut. Kuitenkin oli hän kyllin viisas vaietessaan siitä, mitä hän prinssinä oli kuullut hovimiehistä ja minkä kautta Julian olisi voinut joutua pulaan. — Kuningas nauroi kertomuksen kestäessä pari kertaa ääneen; sitten kyseli hän vielä Filipin syntyperää ja tointa, otti pari kultakolikkoa pöydältä, antoi ne hänelle ja sanoi: "Nyt mene, poikani, ja odota kutsumustasi. Sinulle ei ole tapahtuva mitään pahaa. Mutta älä ilmaise kellekään, mitä tänä yönä hommailit ja sait tietää. Sen kiellän sinulta; nyt mene!"

Filip lankesi kuninkaan jalkoihin ja suuteli hänen kättään, samalla kuin sopersi muutamia kiitos-sanoja. Kun hän nousi jälleen ylös mennäkseen pois, sanoi prinssi Julian: "Minä pyydän alamaisimmin, että Teidän Majesteettinne sallisi tämän nuoren miehen odottaa ulkona. Minun on hänelle ilkityöstä, jonka tein hänelle tänä yönä, maksettava vielä pieni velka."

Kuningas nyykäytti nauraen päätään, ja Filip poistui.

"Prinssi!" sanoi kuningas ja varotti uhkaavasti sormellaan. "Onni Teille, että sanoitte minulle totuuden! Minä tahdon vielä tälläkin kertaa antaa Teille anteeksi Teidän kurjat, hullunkuriset kolttosenne. Te olisitte ansainnut rangaistuksen. Vielä kerran sellainen kepponen, ja minä olen leppymätön. Juttu herttua Hermannin kanssa täytyy minun vielä lähemmin tuntea. Hyvä, kun hän menee pois; minä en kärsi häntä. Siitä, mitä Te sanoitte poliisi- ja raha-asiainministeristä, odotan minä juuri todistuksia. Menkää nyt ja antakaa nuorelle puutarhurille juomarahaa. Hän menetteli Teidän naamiossanne viisaammin kuin Te hänen."