Part 3

"Sitä parempi. Olenko kiittänyt liian paljon? Ettekö Te ole yhtä mieltä? Hän ei ole pääsevä käsistämme. Me menemme yhdessä äidin luo. Te olette olevinanne ihmisystävä. Lesken köyhyys on tullut Teidän tietoonne. Te ette voi nähdä yhtään hätää kärsivää. Te otatte osaaottavasti selvän hyvän rouvan olosuhteista, jätätte jälkeenne jonkun lahjan, toistatte vieraskäynnin, jatkatte hyväntekeväisyyttä, tulette Ruusun kanssa tutummaksi. Muu seuraa itsestään. Puutarhuri-roikale on puoleksi syrjäytetty; hän auttaa ehken vielä, kun painaa hänen kouraansa tusinan kovia taalereita."

Filip ei tiennyt, mitä vihassaan sanoisi. "Iskeköön ukkonen — —" huusi hän.

"Jos se lurjus, puutarhuri, tekee vaikeuksia?" keskeytti hänet hollantilainen. "Oi, siitä antakaa minun huolehtia. Teidän kuninkaallinen korkeutenne, jos minä Teidän välityksellänne saan kamariherranavaimen, niin kuuluu tyttö Teille. Puutarhurin panen minä sotamieheksi ja lähetän hänet armeijaan. Silloin voi hän tapella isänmaan puolesta. Sillä aikaa olette Te herra kentällä; sillä luulen, että tyttö riippuu porvarillisella itsepäisyydellä pojassa. Yleensä ei tule olemaan helppoa ajaa tytön päästä ennakkoluuloja, joita hän on porvarislurjukselta imenyt. Mutta minäpä tahdon ottaa hänet kouluun."

— Minä katkaisen kaulanne siitä hyvästä.

"Liian ystävällistä. Vain Teidän puolustukseksenne kuninkaalle ja kamariherran avain..."

— Herra, minä tahtoisin, minä voisin Teidät heti paikalla...

"Oi, älkää imarrelko minua yhtään, armollinen herra! Te tiedätte, joka silmänräpäys on elämäni tarjona Teidän edestänne. Jos minä olisin aavistanut, että tuo suloinen olento oli Teille tunnettu, että Te ette ole kylmä häntä kohtaan, niin olisi hän jo aikoja sitten maannut sylissänne."

"Ei yhtään sanaa enää siitä!" huusi Filip julmasti, niin julmasti kuin hän hillityllä äänellä tällä paikalla tanssivien, meluavien, liehakoivien ja vaanivien naamioitujen läheisyydessä saattoi huutaa ilmaisematta itseään. "Ei yhtään sanaa enää!"

"Ei, tekoja!" puuttui hollantilainen iloisena puheeseen. "Jo huomenna avataan juoksuhaudat linnoitusta vasten. Sitten hyökkäätte Te eteenpäin, Te olette tottunut voittamaan. Tiedustelevat etujoukot ovat pian valmiina. Minä otan puutarhurin osakseni, äiti karkaa Teidän kultaisen lippunne luo. Sitten rynnäkkö!"

Filip saattoi tuskin hillitä enää itseään. Hän tarttui kourineen hollantilaisen käsivarteen ja sanoi: "Herra, jos Te uskallatte —"

— Jumalan tähden, armollinen herra, hillitkää ilonne. Minun täytyy huutaa ääneen. Te muserratte käsivarteni.

— Jos Te uskallatte, jatkoi Filip edelleen, vainota tätä viatonta tyttöä, niin muserran minä, niin totta kuin elän, kaikki luut ruumiissanne.

"Hyvä, hyvä!" huokasi, hollantilainen tuskallisessa pelossa. "Suvaitkaa vain päästää minut irti."

— Jos minä tapaan Teidät joskus vaanimassa tätä tyttöä tahi vain Maitokujan läheisyydessä, niin olette Te kuoleman oma minun käteni kautta. Sen mukaan ratkaiskaa.

Hollantilainen seisoi siinä aivan ällistyneenä. "Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi hän vapisten, "minä en voinut tietää, että Te rakastatte tätä ihanaa tyttöä niin totisesti kuin näyttää."

"Hyvin totisesti, sen tahdon minä koko maailman edessä tunnustaa."

"Ja Teitä rakastetaan vastaan?"

"Mitä se Teihin kuuluu? Älkää puhuko minulle enää koskaan siitä. Älkää ajatelko enää koskaan tyttöä; Teidän ajatuksenne jo saastuttaa. — Nyt tiedätte minun mielipiteeni. Korjatkaa luunne!"

Näin sanoen käänsi Filip hänelle selkänsä ja hollantilainen poistui korvallistaan raapien.

8.

Sillä välin oli myöskin Filipin sijainen näytellyt osaansa yövartijana kaupungin kaduilla. On kai tarpeetonta ensin huomauttaa, minkä jokainen jo itsestäänkin tietää, että tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi Julian, joka täynnä makiata viinaa oli saanut päähänpiston ruveta yövartijaksi. — Niin pian kun hän oli jättänyt Filipin, huusi ja puhalsi hän tunnit sydämen halusta kadunkulmassa toisensa jälkeen, pani lauluunsa kaikenlaisia koomillisia lisäyksiä ja välitti vähät määrätystä alueesta, jolla hänen olisi pitänyt pitää vahtia ja puhaltaa.

Kun hän juuri mietti uutta laulua, aukeni sivussa erään talon ovi, hyvin puettu tyttö astui ulos ja viittasi houkuttelevasti kuiskaten: Pst! pst! Sitten vetäytyi hän takaisin pimeään käytävään.

Prinssi jätti laulunsa sikseen ja seurasi miellyttävää ilmestystä. Pimeässä tarttui häneen hento käsi, ja pehmeä ääni kuiskasi: "Hyvää iltaa, rakas Filip! Puhu hiljaa, ettei kukaan kuule meitä. Minä hiivin vain silmänräpäykseksi pois seurasta tervehtiäkseni sinua ohikulkiessasi. Oletko tyytyväinen?"

"Tyytyväinen kuin Jumala, sinä enkelini!" sanoi Julian. "Kuka voisi olla surullinen luonasi?"

"Filip, minulla on sanottavaa sinulle jotakin hyvää. Sinun on syötävä huomenillalla meidän luonamme. Äiti sallii sen. Tuletko myöskin?"

"Joka ilta, joka ilta!" huudahti Julian. "Ja niin kauan kuin tahdot. Minä tahtoisin, että sinä aina voisit olla luonani tai minä sinun luonasi hamaan maailman loppuun saakka. Se olisi jumalallista elämää!"

"Kuule, Filip, puolen tunnin kuluttua olen minä Yrjönkirkon luona. Siellä odotan minä sinua. Ethän lyö laimin tulla? Älä anna minun kauan odottaa. Sitten teemme vielä kiertokulun ympäri kaupunkia. Nyt mene, ettei meitä kukaan yllättäisi."

Hän aikoi mennä, mutta Julian veti hänet takaisin syliinsä. "Tahdotko antaa minun erota niin kylmästi sinusta?" sanoi hän ja painoi suudelman hänen huulilleen. Ruusu ei tiennyt, mitä sanoisi Filipin rohkeudesta. Sillä Filip oli ollut aina niin kaino ja lempeä, että hän oli uskaltanut suudella korkeintaan hänen kättään, paitsi kerran, kun äiti oli tahtonut kieltää heiltä molemmilta kaiken kanssakäynnin. Silloin olivat he tuntien korkeinta rakkautta ja korkeinta tuskaa vaihtaneet ensimmäisen suudelman. Sen jälkeen eivät enää koskaan.

Ruusu vastusti, mutta luultu Filip oli niin raju, että hänen täytyi heittää vastustus välttääkseen ilmiantavaa melua. Hän maksoi suudelman ja sanoi: "Filip, nyt mene!" Mutta tämä ei mennyt, vaan sanoi: "Silloinhan olisin pähkähullu. Luuletko, että yövartijatorveni on minulle rakkaampi kuin sinä? Ei millään muotoa, sinä sydänkäpyseni."

"Voi", huokasi Ruusu, "mutta sehän ei ole oikein."

"Miksi sitten ei, sinä pikku narrini? Onko sitten suuteleminen kielletty sinun kymmenissä käskyissäsi?"

"Niin", vastasi Ruusu, "jos me saisimme omistaa toisemme, silloin olisi se jotain muuta."

"Omistaako? Jos se ei ole mitään muuta, niin voit sinä omistaa minut joka päivä, jos tahdot."

"Oi, Filip, kuinka sinä puhut tänään niin kummallisesti? Mehän emme voi ajatella vielä sitä."

"Mutta minä ajattelen aivan toden totta vakavasti sitä. Jos sinä vain tahdot."

"Filip, oletko juovuksissa? Tahdonko minä? Mene, sinä loukkasit minua! — Kuules, Filip, minä näin viime yönä unta sinusta."

"Oliko se jotakin kaunista?"

"Sinä voitit arpajaisissa. Silloin oli meillä molemmilla riemu. Sinä ostit itsellesi komean puutarhan. Kauniimpaa ei ole koko kaupungissa eikä sen ulkopuolellakaan. Kaikkea oli meillä siellä yllin kyllin; kukkia kukkien vieressä, suuria penkkejä täynnä hienoimpia vihanneksia ja puita, joiden oksat riippuivat raskaina hedelmistä. Minä tulin herätessäni oikein surulliseksi, kun uni oli vain narrannut minua. Sano, Filip, oletko pannut jotakin arpajaisiin? Oletko voittanut jotakin? Tänäänhän oli arpominen."

"Jos minä sinun onnellasi, sinä kaunis lapseni, voittaisin suuren arvan, kuka tietää, mitä tapahtuisi? Kuinka paljon pitäisi minun silloin voittaa sinulle?"

"Jos sinä olisit vain niinkin onnellinen, että voittaisit tuhat guldenia, silloin voisit sinä jo ostaa sievosen puutarhan."

"Tuhat guldenia? Ja jos olisi enemmän?"

"Oi, Filip, mitä sinä sanot? Onko se totta. Ei, älä petä minua, kuten uneni! Sinä olet asettanut, sinä olet voittanut. Tunnusta se vain!"

"Niin paljon kuin tahdot."

"Oi Jumalani!" huudahti Ruusu ja heittäytyi ilon juovuttamana hänen kaulaansa ja suuteli häntä hehkuvalla ilolla. "Enemmän kuin tuhat guldenia? Mutta annetaankohan sinulle niin paljon rahaa?"

Ruusun suudellessa unhotti prinssi vastata. Hänestä tuntui sangen kummallisella pitää sylissään hentoa, jaloa olentoa, jonka hyväilyt eivät olleet hänestä niinkään yhdentekeviä, ja hän olisi ottanut ne niin mielellään oinaankin laskuunsa.

"Vastaahan toki, vastaahan toki!" huudahti Ruusu kärsimättömästi. "Annetaanko sinulle myös niin suuri paljous rahaa?"

"Minulla on se jo; ja jos se tuottaa sinulle iloa, niin annan sen sinulle."

"Kuinka, Filip, onko se sinulla mukanasi?"

Prinssi veti esiin kukkaronsa, jonka hän, täynnä kultaa, oli pistänyt taskuunsa käyttääkseen sitä pelipöydässä. "Ota ja punnitse, tyttöseni!" sanoi hän ja pani sen, samalla kun suuteli pieniä, hienoja huulia, Ruusun käteen. "Rakastatko sen tähden minua?"

"En, Filip, todellakaan en paljon rahasi tähden, jollet olisi minun Filipini."

"Ja kuinka, esimerkiksi, jos minä antaisin sinulle vielä kerran yhtä paljon enkä olisi sinun Filipisi.

"Niin heittäisin minä aarteeni jalkojesi eteen ja tekisin sinulle kohteliaan niiauksen", sanoi Ruusu.

Samassa aukeni eräs ovi ylhäällä, kuului naisääniä ja naurua. Kynttilän valo lankesi ylhäältä portaille. Ruusu pelästyi ja kuiskasi: "Puolen tunnin kuluttua Yrjönkirkon luona!" ja juoksi pois ylös portaita. Prinssi seisoi jälleen pimeässä. Hän meni ulos talosta ja katseli rakennusta ja valaistuja akkunoita. Äkillinen ero oli tapahtunut hänelle luonnollisesti aivan liian aikaisin. Rahapussi, jonka kanssa tyttö oli paennut pois, ei tosin kaduttanut häntä, mutta kyllä se, ettei hän ollut nähnyt tuntemattoman kaunottaren kasvoja valossa, että hän ei tiennyt edes hänen nimeään ja vielä vähemmän, olisiko hän täyttänyt uhkauksensa heittää rahat hänen jalkoihinsa, jos hän olisi esiintynyt hänelle oikeassa olennossaan. Sillä välin lohdutti hän itseään kohtauksella Yrjönkirkon luona. Juuri tämän paikan oli yövartijakin neuvonut hänelle. Julian ymmärsi pian, että hän oli kiitollisuuden velassa onnellisesta seikkailustaan vain tälle, vaikka se oli tapahtunutkin tämän tahtomatta.

9.

Oliko, että viinihöyryjen vaikutus uudenvuodenyön kasvavan kylmyyden, tai Ruusun petoksen johdosta oli kohonnut, ruhtinaallisen yövartijan vallattomuus vei voiton?

Keskellä kävelevien joukkoa pysähtyi hän erääseen kadunkulmaan ja puhalsi torveen sellaisella voimalla, että kaikki naiset hyppäsivät takasin ääneen huudahtaen ja miehet jäykistyivät pelosta. Sitten huusi Julian tunnin ja lauloi:

Kauppa rakkaan kaupunkimme korin on käynyt kurjaksi, eikä enää tyttäremme kelpaa kenenkään rouvaksi. Tavara itseään koristaa, kuitenkaan ei miestä saa.

"Sehän on hävytöntä!" huusivat muutamat naisäänet joukosta, "verrata meitä tavaraan." — Mutta monet läsnäolevista miehistä nauroivat täyttä kurkkua. "Da capo!" kiljuivat muutamat hauskat veljet. "Bravo, yövartija!" huusivat toiset. "Kuinka uskallat, mies, loukata naisiamme julkisella kadulla?" sähisi yövartijalle eräs nuori luutnantti, joka kuljetti komeata tyttöä käsivarressaan.

"Herra luutnantti, yövartija laulaa, Jumala paratkoon, totuuden!" vastasi hänelle nuori mylläri. "Ja juuri tuo naiskuvatus, jota Te kuljetatte käsivarressanne, vahvistaa totuuden. Hei, naikkonen, tunnetko minut? Tiedätkö, kuka minä olen? Häh? Sopiiko kihlatulle morsiamelle kuljeskella öisin haaveilemassa toisten miesten kanssa? Huomenna sanon sen äidillesi. Minä en tahdo olla enää missään tekemisissä kanssasi!"

Tyttö peitti kasvonsa ja painautui upseerin käsivarteen päästäkseen pois. Mutta luutnantti ei tahtonut sotasankarina niin helposti peräytyä myllärin edestä, vaan puolustaa kunnialla kenttää. Hän syyti suustaan joukon kirouksia, ja kun hän ei ollut enää yhtään sanaa velkaa, heilutti hän keppiään. Mutta äkkiä kohosi kaksi paksua espanjalaista ruokokeppiä työmieskourissa varoittavina luutnantin pään päälle.

"Herra!" huusi leveäharteinen oluenpanija sotilaalle. "Tässä ei ole alotettava tappelua tuon tyttörepakon tähden. Minä tunnen myllärin, hän on kelpo mies. Hän on oikeassa, ja yövartija on oikeassa, niin totta kuin elän! Rehellinen porvari tai käsityöläinen voi ja tahtoo tuskin ottaa tyttöä vaimokseen kaupungistamme. Naisenheikaleet tahtovat kohota yli säätynsä; sen sijaan että neuloisivat sukkia, lukevat he romaania; sen sijaan että pitäisivät huolta keittiöstä ja kellarista, juoksentelevat he teattereissa ja konserteissa. Kotona ovat he likaisia ja kaduilla kulkevat he koristettuina kuin prinsessa. He eivät tuo miehelle kotiin muita myötäjäisiä, kuin pari kaunista nuttua, pitsejä, nauhoja ja koristuksia, romaaneja ja laiskuutta. Herra, minä puhun kokemuksesta. Jos meidän porvaristyttömme eivät olisi niin turmeltuneita, niin olisin minä aikoja sitten mennyt naimisiin."

Kaikki ympärillä seisovat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Luutnantti laski aseensa hitaasti alas molempien espanjalaisten ruokokeppien edessä ja sanoi suuttuneena: "Se nyt vielä puuttui, että sai täällä kuunnella porvarillisen roskaväen parannussaarnoja!"

"Mitä, porvarillisen roskaväen?" huusi eräs naulaseppä, toisen espanjalaisen ruokokepin omistaja. "Te aateliset laiskurit, joita meidän täytyy elättää veroillamme ja maksuillamme, tahdotteko te puhua porvarillisesta roskaväestä? Teidän rietas elämänne on syynä kaikkeen onnettomuuteen taloissamme. Olisi puolta enemmän rehellisiä tyttöjä, jos te olisitte oppineet rukoilemaan ja tekemään työtä."

Nyt juoksi siihen useampia nuoria upseereja, mutta myöskin mestarit ja käsityöläiskisällit kokoontuivat. Pojat tekivät lumipalloja ja heittelivät niitä tiheimpään joukkoon saadakseen siitä myöskin huvia. Ensimäinen kuula sattui mainitun ylhäisen luutnantin nenään. Tämä piti sitä porvarillisen roskaväen hyökkäyksenä ja kohotti uudelleen keppinsä. Kahakka alkoi.

Prinssi, joka oli kuullut ainoastaan sanasodan alun, oli vetäytynyt iloisena ja nauraen aikoja sitten toiselle kadulle, välittämättä laulunsa seurauksista. Hän tuli raha-asiainministeri Bodenlosin talolle. Tämän herran kanssa ei hän ollut parhaimmissa väleissä, kuten Filip jo oli saanut tietää. Julian näki kaikki akkunat valaistuina. Ministerin rouvalla oli suuri seura. Julian asettui satiirisella runoilijatuulellaan vastapäätä palatsia ja puhalsi voimakkaasti torveensa. Muutamat herrat ja naiset avasivat uteliaina akkunan, kuunnellakseen yövartijaa kun heillä ehken ei ollut mitään parempaakaan tehtävää.

"Yövartija!" huusi eräs herroista. "Laulapa myöskin komea pätkä uudeksivuodeksi!" Tämä kehoitus houkutteli vielä useampia ministerin rouvan seurasta akkunan ääreen.

Kun Julian oli tavan mukaan huutanut tunnin, lauloi hän kovalla äänellä sangen kuuluvasti:

Te joita painaa velkataakka ilman pilaa 'kurssiin' saakka, tänä yönä Herraa rukoilkaa, hän teidät ministeriksi asettaa, joka finansseitta jättää maan, koska pitää rahat taskussaan.

"Tuohan saattaa tainnoksiin!" huusi ministerin rouva, joka juuri oli astunut akkunan luo. "Kuka sitten on tuo halpamainen ihminen, joka uskaltaa sellaista?"

"Jalosukuinen rouva!" vastasi Julian teeskennellyllä äänellä juutalaisten tapaan murtaen. "Minähän tahdoin Teitä hiukan huvittaa. Teidän armonne, minä olen vain hovijuutalainen Abraham Levi; jalosukuinen rouvahan tuntee minut jo."

"Kuka?" huusi eräs ääni ylhäältä akkunan äärestä. "Jumalaton mies, kuinka tahdot olla Abraham Levi? Enkös minä itse ole Abraham Levi? Sinä olet petturi!

"Hälyyttäkää vartiosto!" huusi ministerin rouva. "Panettakaa mies putkaan!"

Näiden sanojen kuuluessa jättivät kaikki vieraat suurella kiireellä akkunan. Mutta eipä prinssikään jäänyt seisomaan, vaan suuntasi kulkunsa pikamarssissa läpi muutamien pienien syrjäkatujen.

Lauma palvelijoita muutamien sihteerien seuraamana syöksyi ulos palatsista ja hajaantui etsiäkseen pilkkaajaa. Äkkiä huusivat muutamat kovasti: "Me olemme saaneet hänet kiinni!" Toiset kiiruhtivat; kohti huutoa. Todellakin olivat he löytäneet sen alueen yövartijan, joka asteli virkapolkuaan kaikessa viattomuudessa.

Hänet ympäröitiin, vangittiin, ja kuinka paljon hän vastustikin, laahattiin hänet hänen pirullisten kompiensa tähden päävahtiin.

Päivystävä upseeri pudisti ihmetellen päätään ja sanoi: "Minulle on tuotu jo yksi yövartija, joka laulullaan pääkaupungin tytöistä oli saanut aikaan kiihkoisan tappelun upseerien ja porvarien kesken."

Vasta tuotu vanki ei tahtonut tunnustaa ollenkaan mitään ja melusi kauheasti, että joukko nuoria miehiä, jotka nähtävästi olivat juoneet liian paljon, oli häirinnyt häntä hänelle uskotun viran hoitamisessa. Mutta yksi sihteereistä lausui hänelle koko laulun, joka oli herättänyt ministerin rouvassa ja kaikissa hänen vieraissaan oikeutettua vihaa. Kaikki sotilaat purskahtivat raikuvaan nauruun. Mutta rehellinen yövartija vannoi kyyneleet silmissä, ettei mitään sellaista ollut juolahtanut koskaan edes hänen mieleensäkään.

Kun tätä vielä kuulusteltiin, ja kun tämä vakuutti viattomuuttaan ja vaati nuoria herroja edesvastuuseen heidän käytöksensä seurauksista, ja kun sihteerit jo itse asiassa alkoivat epäillä, olivatkohan he vanginneet oikean miehen, huusi vahtisotilas ulkona: "Vartio ulos, aseisiin!"

Sotilaat juoksivat ulos. Sihteerit piirittivät yövartijaa edelleen kysymyksillään. Silloin astui kenttämarsalkka päivystävän upseerin seuraamana vahtitupaan.

"Sitokaa tuo mies!" huusi kenttämarsalkka ja osoitti kädellään taaksensa. Kaksi upseeria, jotka kuljettivat aseista riisuttua yövartijaa käsipuolesta, astui esiin.

"Ovatko sitten kaikki yövartijat tulleet hulluiksi?" huudahti päivystävä upseeri sangen hämmästyneenä.

"Minä tahdon maksaa huomenna tuolle lurjukselle hänen hävyttömät laulunsa!" huusi kenttämarsalkka.

"Teidän jalosukuisuutenne", vastasi äsken vangittu vartija vapisten, "minä en ole, taivas sen tietää, tehnyt mitään lauluja, en koko elämässäni yhtään laulua!"

"Vaikene, lurjus!" karjui kenttämarsalkka kauhealla äänellä. "Sinut pitää lähettää linnaan tai hirsipuuhun. Ja jos vastustat vielä sanallakaan, niin hakkaan sinut heti paikalla tuhansiksi kappaleiksi!"

Päivystävä upseeri huomautti kenttämarsalkalle kaikella kunnioituksella, että kaupungin yövartijain kesken oli kai puhjennut runollinen sairaus, sillä hän oli saanut nyt neljännestunnissa jo kolme näitä isäntiä vartioitavakseen.

"Herrani", sanoi kenttämarsalkka häntä seuranneille upseereille, "koska mies ei aio ensinkään tunnustaa, että hän on laulanut laulua, niin muistutelkaa mielessänne kompaa ennenkuin sen unhoitatte. Kirjoittakaa se muistiin. Huomenna tahdomme jo saattaa hänet tunnustamaan. Nyt en tahdo kadottaa aikaa, ja takasin tanssiaisiin! Kuka muistaa sen vielä?"

Upseerit muistuttelivat mielessään. Toinen auttoi toistaan. Päivystävä kirjoitti ja sai kokoon seuraavan laulun:

Kun sulkahatun alla on tyhjä pää, ja niskassa jäykkä letti törröttää, kun rinta on ulos, ja vatsa sisään, Se kaikki sotajoukon voimaa lisää. Tansseissa ja viulun soidessa, pelissä ja rakastellessa päästään kenttämarskiksi.

"Tahdotko kieltää, lurjus?" huusi kenttämarski pelästyneelle yövartijalle uudistuneessa raivossa. "Tahdotko kieltää, ettet laulanut sitä, kun minä astuin ulos taloni ovesta?"

"Lie laulanut kuka hyvänsä, minä en tiedä mitään!" vastasi yövartija.

"Miksi juoksit sitten pakoon, kun näit minun astuvan esiin?" kysyi marsalkka edelleen.

"Minä en juossut."

"Mitä?" huudahtivat molemmat upseerit. "Etkö juossut? Etkö ollut hengästyksissä, kun me saavutimme sinut vihdoin tuolla torilla?"

"Niin, minä olin suunniltani pelosta, kun herrat hyökkäsivät päälleni niin väkivaltaisesti. Se on vielä nytkin kaikissa jäsenissäni."

"Pistäkää putkaan tuo uppiniskainen koira!" huusi marsalkka päivystävälle. "Hänellä on huomiseen mennessä kyllin aikaa tulla järkiinsä." Näin sanoen kiiruhti marsalkka tiehensä.

Melu kaduilla ja yövartijoiden pilarunot olivat saattaneet koko poliisivoiman liikkeelle. Vielä samana neljännestuntina vangittiin kaksi muuta yövartijaa, jotka tosin eivät olleet oikeita, ja tuotiin päävahtiin. Toinen oli laulanut ulkoasiain ministeristä häväisevän, seuraavansisältöisen laulun hui: ministeri ei ole koskaan muulloin ulkona asioillaan, kuin virastonsa aukioloaikana. Toista syytettiin siitä, että hän oli laulanut piispan palatsin edessä: kirkon kynttilöistä ei puutu talia, mutta ne levittävät sentään maahan enemmän katkua ja savua kuin kirkkautta.

Prinssi, joka vallattomuudellaan oli tehnyt kaikille pääkaupungin yövartijoille niin ilkeän kepposen, selviytyi kaikkialla onnellisesti ja tuli juuri sentähden yhä rohkeammaksi. Asia synnytti melua. Ennen niin rauhallisten yövartijoiden runollisesta kokeilusta oli lähetetty raportti ja yksi pilalauluista todistukseksi itse poliisiministerille, joka istui kuninkaan kanssa pelipöydässä. Kuningas kuunteli laulun, joka oli suunnattu itse huonoa poliisilaitosta vastaan, joka pisti nenänsä kaupungin kaikkiin perhesalaisuuksiin eikä kuitenkaan huomannut omassa talossaan mitään, sentähden olisi sille suotava hyppysellinen nuuskaa. Kuningas nauroi ääneen ja käski vangita yhden yövartijarunoilijan ja tuoda hänet luokseen. Hän nousi pelipöydästä, silla hän huomasi, että poliisiministeri oli kadottanut hyvän tuulensa.

10.

Pelihuoneen vieressä olevassa tanssisalissa oli Filip, ruhtinoitu yövartija, huomannut juuri kellostaan, että oli aika lähteä kohtaukselle Yrjönkirkon luo. Hän iloitsi siitä, että saa antaa sijaiselleen takasin purppuraviitan ja sulkahatun, sillä hän ei ollut aivan hyvällä tuulella ylhäisten naamioitujen joukossa.

Kun hän etsi juuri ovea pujahtaakseen siitä ulos, tuli neekeri hänen perässään ja kuiskasi: "Teidän kuninkaallinen korkeutenne, herttua Hermann etsii Teitä kaikkialta!" — Filip pudisti vihaisena päätään ja meni ulos, neekeri kintereillään. Kun he molemmat astuivat eteiseen, kuiskasi neekeri: "Kautta Jumalan, tuolla tulee herttua!" ja näin sanoen läksi musta jälleen kiireesti saliin.

Korkea, pitkä naamioitu astui kiivain askelin Filipiä kohti ja huusi: "Pysähtykää silmänräpäykseksi, minun on puhuttava sana kanssanne. Minä olen Teitä jo kauan etsinyt."

— Mutta nopeasti, vastasi Filip, minulla ei ole aikaa hukattavana.

"Minä olen Teitä kyllin kauan etsinyt. Teidän pitää antaa minulle hyvitys. Te olette loukannut minua verisesti."

— En tietääkseni.

"Te ette tunne minua?" huusi herttua ja otti pois naamion. "Nyt tiedätte, kuka minä olen, ja Teidän paha omatuntonne on sanova Teille lopun. Minä vaadin hyvitystä. Te ja kirottu Salmoni olette pettäneet minut."

— Siitä en tiedä mitään! vastasi Filip.

"Te järjestitte tuon häpeällisen jutun leipuritytön kellarissa. Teidän määräyksestänne hyökkäsi sitten eversti Kalt minun persoonani kimppuun."

— Ei sanaakaan totta.

"Kuinka, ei sanaakaan totta? Te kiellätte? — Marsalkan rouva Blankenschwerd ilmaisi minulle kaikki vasta muutamia minuutteja sitten. Hän oli silminnäkijänä siinä henkikomediassa, jonka Te näyttelitte kanssani."

— Hän on kertonut Teidän jalosukuisuudellenne sadun. Minulla ei ole ollut mitään osaa Teidän juttuunne. Jos Te olette antanut näytellä kanssanne henkikomedian, on se Teidän syynne.

"Minä kysyn teiltä, tahdotteko antaa minulle hyvitystä? Ellette, niin nostan melun. Seuratkaa minua heti paikalla kuninkaan Juo. Joko taistelette Te kanssani, tai — kuninkaan luo?"

— Teidän jalosukuisuutenne... sopersi Filip hämillään. Minulla ei ole halua taistella eikä lähteä kuninkaan luo.

Se oli Filipin puolelta täyttä totta, sillä hän pelkäsi kohottaa naamiota ja joutua tuntuvaan rangaistukseen osan tähden, jota hänen tahtomattaan oli täytynyt esittää. Hän teki sen tähden herttualle kaikenlaisia esteitä ja katseli vain yhä ovelle saadakseen sopivan tilaisuuden luikkia karkuun. Herttua sitä vastoin huomasi valeprinssin pelon ja tuli sen kautta rohkeammaksi. Hän otti vihdoin Filip raukkaa käsipuolesta ja aikoi viedä hänet saliin.

— Mitä tahdotte te minusta? huusi Filip epätoivoisena ja tyrkkäsi herttuan takasin.

"Kuninkaan luo!" vastasi herttua raivoten. "Hänen pitää kuulla, kuinka häpeällisesti hänen hovissaan kohdellaan ruhtinaallista vierasta."