Part 2

Mamelukki lörpötteli vielä yhtä ja toista, milloin itkien, milloin rukoillen tai uhaten, niin että hyvä Filip pelkäsi, että mies voisi alkaa hulluudessaan hänen kanssaan tappelun kaiken maailman edessä. Ja siihen ei Filipillä juuri ollut aikaa. Hän oli iloinen päästessään irti marsalkasta.

Tuskin oli hän kadonnut muiden joukkoon, kun eräs surupukuun puettu naisnaamioitu nipisti häntä ystävällisesti käsivarresta ja kuiskasi: "Mihin perhoseni? — Eikö hyljätty leski herätä Teissä yhtään sääliä?"

Filip vastasi hyvin kohteliaasti: "Kauniit lesket löytävät lohduttajia aivan liian paljon; saanko lukea itseni Teidän lohduttajienne joukkoon?"

"Miksi Te olitte niin tottelematon, että ette muuttanut naamiota?" sanoi leski, samalla kuin astui hänen kanssaan sivulle, missä voi antautua vapaammin hänen kanssaan keskusteluun. "Luuletteko sitten, prinssi, ettei jokainen tunne Teitä täällä?"

"Ihmiset", vastasi Filip, "ovat kuitenkin epävarmoja ja erehtyvät minun suhteeni."

"Ei ollenkaan, prinssi; ja ellette hetipaikalla pukeudu toisin, niin jätän Teidät koko illaksi. Sillä minä en tahtoisi antaa miehelleni mitään aihetta kohtaukseen."

Nyt tiesi Filip, kenen kanssa hän oli tekemisissä. "Te olitte kaunis ruusutyttö Ovatko ruusut niin pian lakastuneet?"

"Mikäpä ei olisi katoovaista? Erittäinkin miehen uskollisuus! Näinhän, kuinka Te hiivitte pois karmeliittinunnan kanssa. Tunnustakaa pois huikentelevaisuutenne. Te ette voi enää kieltää."

"Hm!" vastasi Filip kuivasti. "Älkää syyttäkö minua, muuten syytän minä myös Teitä."

"Esimerkiksi, kaunis perhoseni?"

"Esimerkiksi ei ole yhtään uskollisempaa miestä kuin marsalkka."

"Sitä hän on kyllä. Ja minä olen väärässä, todella suuresti väärässä kuunnellessani Teitä liian paljon. Minä moitin itseäni kylliksi. Hän on ikävä kyllä nuuskinut suhteemme."

"Viimeisissä hovinaamiaisissa, kaunis leski."

"Missä Te olitte niin hillitön ja varomaton, kaunis perhonen."

"Tehkäämme se jälleen hyväksi. Erotkaamme. Minä kunnioitan marsalkkaa. Minä en voi nähdä hänen kärsivän minun tähteni."

Leski katseli häntä hiukan sanattomana.

"Jos Teissä todella on", jatkoi Filip edelleen, "hiukankaan kunnioitusta minua kohtaan, niin matkustakaa marsalkan kanssa Puolaan sukulaistenne luo. On parempi, että me emme näe toisiamme liian usein. Kaunis nainen on kaunis, mutta uskollinen, siveä nainen on vielä kauniimpi."

"Prinssi!" huudahti hämmästynyt marsalkan rouva. "Onko se täyttä totta Teidän puoleltanne? Oletteko minua koskaan rakastanut, tai oletteko vain vaihdellut?"

"Katsokaas", sanoi Filip, "minä olen kiusaaja ja aivan omituista laatua. Minä etsin hyvettä ja uskollisuutta naisissa ja löydän niitä niin harvoin. Uskollinen ja hyveellinen voi minun yksin kiinnittää — siksi minua ei kiinnitä kukaan. Mutta minähän valhettelen. Yksi on minua kiinnittänyt, mutta — se tekee minulle kipeää — Te ette ole juuri se?

"Te olette inhoittavalla tuulella, prinssi", sanoi leski, ja hänen vapiseva äänensä ja kohoileva povensa ilmaisivat, mitä hänessä tapahtui.

"En", vastasi Filip, "minä olen, niin totta kuin elän, maailman rehellisimmällä tuulella. Minä tahtoisin tehdä tyhmän kepposen mielelläni jälleen hyväksi. Minä olen sanonut sen myöskin Teidän miehellenne?

"Kuinka?" huudahti leski pelästyneenä. "Te olette ilmaissut kaikki marsalkalle?"

"En juuri kaikkea, ainoastaan sen, mitä tiesin."

Leski kääntyili kovassa liikutuksessa oikealle ja vasemmalle. Hän väänteli käsiään. Vihdoin hän kysyi: "Missä on mieheni?"

Filip osoitti mamelukkia, joka juuri lähestyi hitain askelin.

"Prinssi!" sanoi leski äänellä, joka ilmaisi sanomatonta vihaa. "Prinssi, Jumala antakoon Teille anteeksi, minä en voi antaa Teille anteeksi koskaan. Niin inhoittavaan tekoon mahdollisena en ole pitänyt ihmissydäntä milloinkaan. Te olette petturi. Minun mieheni on kunnon mies mamelukinpuvussa, Te olette mamelukki kunniallisessa puvussa. Tässä maailmassa, ette Te näe minua enää!" — Näin sanoen käänsi hän nopeasti ja ylpeästi Filipille selkänsä, meni mamelukin luo ja ryhtyi hänen kanssaan, kuten näytti, hyvin vakavaan keskusteluun.

Filip nauroi salaa partaansa ja ajatteli itsekseen: "Minun sijaiseni, yövartija, katsokoon, kuinka tulee toimeen. Minä en esitä osaani hänen nimessään niinkään huonosti. Kun hän vain huomenna niin rehellisesti jatkaisi, kuin minä olen alkanut!"

Hän astui tanssivien luo ja huomasi tyytyväisyydekseen kauniin karmeliittinunnan tanssijattarien rivissä ylen onnellisena bramininsa rinnalla. Tämä oli tuskin huomannut tulipunaisen dominon, kun hän heitti lentosuukon ja osoitti elein autuutensa korkeutta. Filip ajatteli itsekseen: "On vahinko, etten ole prinssi koko elinaikaani. Ihmiset olisivat pian kaikki minuun tyytyväisiä. Maailmassa ei ole mikään helpompaa, kuin olla prinssinä. Yhdellä sanalla saa hän aikaan enemmän, kuin parhain asianajaja pitkällä puheellaan. Hänellä on oikeus käydä suoraan ja puhua vapaasti suunsa puhtaaksi Niin, kun minä olisin prinssi, silloin olisi Ruusuni minulta mennyttä. Ei, minä en tahtoisi olla prinssi."

Hän katsoi kelloa, se oli vasta puoli kaksitoista. Silloin tuli mamelukki kiireesti hänen luokseen, veti hänet sivulle ja antoi hänelle jonkun paperin. "Prinssi", huudahti mamelukki, "minä tahtoisin langeta jalkoihinne ja kiittää Teitä tuhassa. Minä olen sopinut vaimoni kanssa. Te olette murtanut hänen sydämensä, mutta se on hyvä, että se tapahtui. Hän tahtoo matkustaa jo tänä yönä. Hän aikoo jäädä maatiloilleen Puolassa. Eläkää terveenä! Mikä hetki olisikin, minä odotan Teidän käskyjänne, kun on kysymyksessä käydä kuolemaan Teidän kuninkaallisen korkeutenne edestä. Minun kiitollisuuteni on ikuinen. Eläkää terveenä!"

"Seis!" huudahti Filip, kun marsalkka aikoi kiireesti poistua. "Mitä pitää minun tehdä tällä paperilla?"

Marsalkka vastasi: "Se on pelivelkani edelliseltä viikolta, jonka olin melkein unhoittanut ja nyt lähtiessä muistin. Minä olen tunnustanut vekselin Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne." Sen sanottuaan marsalkka katosi.

6.

Filip katseli lehteä, luki siitä jotakin viidestätuhannesta guldenista, pisti paperin laskuunsa ja ajatteli: "Onpa vahinko, etten ole prinssi."

Samassa ruikutti joku hänen korvaansa: "Teidän kuninkaallinen korkeutenne, me molemmat olemme ilmi. Minä ammun itseni." — Filip katseli suurin silmin ympäri ja näki erään neekerin.

— Mitä Te tahdotte, naamioitu? kysyi Filip aivan rauhallisena.

"Minä olen eversti Kalt", vastasi neekeri kuiskaten. "Onneton marsalkan rouva on lörpötellyt kaikki herttua Hermannille, ja nyt sylkee tämä tulta ja liekkejä Teitä ja minua vastaan."

— Sylkeköön minun puolestani! vastasi Filip.

"Mutta kuningas tietää kaikki!" huokasi neekeri pelokkaana. "Minut pistetään jo ehken tänä yönä arestiin ja viedään huomenna linnaan. Minä hirtän mieluummin itseni."

— Siitä Teille ei ole minkäänlaisia hyötyä! sanoi Filip.

"Pitääkö minun antaa itseni alttiiksi häpeälle koko elinajakseni? Minä olen hukassa. Herttua tulee vaatimaan verisen hyvityksen. Hänen selkänsä on vielä varmasti sininen selkäsaunasta, jonka annoin hänelle. Minä olen hukassa ja leipuri tyttö sen lisäksi. Minä hyppään sillalta ja hukutan itseni vielä tänä yönä."

Jumala varjelkoon! sanoi Filip. Mitä hyötyä siitä Teille ja leipuritytölle olisi?

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne laskee leikkiä, ja minä olen epätoivossa. Minä rukoilen alamaisimmin, suokaa minulle vain pari silmänräpäystä kahdenkesken."

Filip seurasi neekeriä yksinäiseen sivuhuoneeseen, missä muutamat kynttilät levittivät himmeätä valoaan. Neekeri heittäytyi lamautuneena alas sohvalle ja huokasi ääneen. Filip löysi eräältä pöydältä virvokkeita ja hienoa viiniä ja rupesi maistelemaan.

"Minä en käsitä, kuinka Teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pysyä niin rauhallisena tässä kirotussa jutussa!" sanoi neekeri. "Jospa vain se lurjus, se neapelilainen Salmoni, joka näytteli henkienmanaajan osaa, olisi vielä täällä! Se miekkonen oli täynnä juonia hampaista päälakeen saakka ja olisi ehken voinut pelastaa meidät jollakin viekkaudella. Nyt on hän puhdistanut tomut jaloistaan."

"Sitä parempi! vastasi Filip ja täytti lasinsa uudelleen. Niinpä lykätkääkin kaikki syy hänen niskoilleen. Hän on poissa.

"Kuinka, lykätä hänen niskoilleen? Herttuahan tietää, että Te, minä, marsalkan rouva ja leipurityttö olimme salaliitossa hyötyäksemme hänen taika-uskostaan. Hän tietää, että Te lahjoitte Salmonin henkiä manaamaan, että minä neuvoin leipurityttöä, johon hän oli rakastunut, houkuttelemaan hänet ansaan, että minä olin henki, joka heitin hänet maahan ja pehmitin hänen nahkansa. Jospa vain en olisi mennyt pilassa liian pitkälle! Mutta minä tahdoin kolisuttaa hänestä ulos hiukan rakkautta minun tyttöäni kohtaan. Se oli kirottu kepponen. Minä otan myrkkyä."

Ottakaa mieluummin lasi viiniä; se on hyvää! sanoi Filip ja otti suurella ruokahalulla uuden palan torttua. Ja muuten, lisäsi hän, täytyy minun Teille suoraan tunnustaa, rakas eversti, että Te olette everstiksi hyvin pelkuri, kun tahdotte tuollaisen narrijutun tähden samalla ampua, hukuttaa, myrkyttää ja hirttää itsenne. Se olisi jo liikaa yhdelle. Ja toiseksi täytyy minun Teille sanoa, etten minä tullut Teidän lörpöttelystänne vielä hullua hurskaammaksi.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en tiedä, missä minun pääni seisoo. Herttuan kamarijunkkari — hän on minun vanha ystäväni — uskoi minulle juuri, että marsalkan rouva, pirun riivaamana oli vasta muutamia minuutteja sitten astunut herttuan luo ja sanonut hänelle: komedian leipurin talossa suunnitteli prinssi Julian, joka ei soisi sisartaan Teille. Noita-akka, jonka näitte, olin minä itse prinsessan valitsemana, ollakseni Teidän taikauskonne todistajana. Prinssi Julianilla on Teidän velkaluettelonne, jonka Te heititte: kuoppaan, josta Teidän piti nostaa aarre, kuten myöskin Teidän määräyksenne leipuritytön suhteen, jonka Te, naituanne prinsessan, tahdoitte ottaa luoksenne kamarineitona ja aateloida. Ja henki, joka antoi Teitä selkään oli eversti Kalt, prinssin apulainen. Sen tähden Teidän naimisiinmenonne meni päin seiniä. Älkää toivoko kauempaa; Te odotatte turhaan. Niin oli marsalkan rouva sanonut herttualle ja kadonnut."

Filip pudisti päätään ja murisi: "Nepä vasta kauniita juttuja Sellaisia kolttosiahan häpeää alhaisinkin rahvas. Mitä konnankoukkuja, eikä mitään loppua!"

"Ei", huudahti eversti, "mitään halpamaisempaa, kuin marsalkan rouva teki, ei voi enää tehdä. Naisen täytyy olla itse raivotar. — Armollinen herra, pelastakaa minut!"

— Missä sitten on herttua? kysyi Filip.

"Kamarijunkkari sanoi, että herttua oli noussut kiivaasti ylös ja huudahtanut vain: Minä menen kuninkaan luo! — Ajatelkaa, prinssi, jos hän menee kuninkaan luo ja maalaa juttumme omaan tapaansa."

— Onko sitten kuningas täällä?

"Kyllä. Hän pelaa sivuhuoneessa arkkipiispan ja poliisiministeri l'Hombre'in kanssa."

Filip kulki pitkin askelin läpi huoneen. Tässä oli hyvä neuvo tarpeen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi neekeri, "pelastakaa minut. Teidän oma kunnianne on kysymyksessä. Se on Teille helppoa. Muuten olen minä varustautunut kaiken varalle, ja ensimäisen pahan tuulen puhjetessa olen minä rajan yli. Huomenna odotan minä Teidän viimeisiä määräyksiänne menettelyni suhteen." — Näin sanoen neekeri hävisi.

6.

"On parasta, että rupeat yövartijaksi, Filip!" ajatteli Filip itsekseen. "Sinä sotket itsesi ja sijaisesi jumalattomiin asioihin, joista ei pelasta sinua eikä häntä ei sinun oma eikä hänenkään viisautensa. — Sekö siis on ero yövartijan ja prinssin välillä? Hyvä Jumala, kuinka paljon hulluja juttuja, joista me yövartijatorven ja kangastuolin, lapion ja lestin ääressä emme ole osanneet uneksiakaan, tapahtuukaan täällä hovitaivaan alla maallisten jumalien kesken! Me kuvittelemme mielessämme, että jumalat elävät, kuten enkelit, synnittä ja suruitta. Kaunista elämää! Minä olen täällä neljännestunnissa hyvittänyt enemmän koiruuksia, kuin itse koko elämässäni tehnyt."

"Niin yksin, prinssini?" kuiskasi eräs ääni hänen takanaan. "Ylistän itseäni onnelliseksi tavatessani Teidän kuninkaallisen korkeutenne silmänräpäyksen ajan yksinään."

Filip katseli ympärilleen. Se oli kultaan, silkkiin ja jalokiviin puettu aseenkantaja. — Mitä tahdotte? kysyi Filip.

"Vain silmänräpäykseksi armollista kuulemista!" vastasi aseenkantaja. "Se on kiireellistä laatua ja tulos ehken mieluinen Teille."

— Kuka sitten olette, naamioitu, jos saan kysyä?

"Kreivi Bodenlos, raha-asiainministeri, Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelija!" vastasi aseenkantaja ja kohotti naamiota näyttääkseen naaman, joka suurine silmineen ja kuparinkarvaisine nenineen näytti olevan uusi naamio.

— No, herra kreivi, mitä käskette? kysyi Filip edelleen.

"Saanko puhua avomielisesti? Minä annoin ilmoittaa itseni jo kolme kertaa Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne saamatta armoa päästä puheille. Ja kuitenkaan — Jumala on todistajani! — ei koko hovissa tunne kukaan niin harrasta osanottoa Teidän kuninkaallisen korkeutenne menestykseen kuin minä."

— Herra kreivi, minä olen Teihin kiintynyt! vastasi Filip, mutta mitä tahdotte? Tehkää se pian.

"Saanko puhua kauppahuoneesta Abraham Levi?" kysyi aseenkantaja.

— Niin paljon kuin tahdotte.

"Se on kääntynyt puoleeni niiden viidenkymmenentuhannen guldenin tähden, jotka Te olette sille velkaa. Se uhkaa kääntyä kuninkaan puoleen. Ja, Te, tiedätte, minkä sanan Te annoitte kuninkaalle, kun hän käski maksaa Teidän viimeiset velkanne."

— Eivätkö ihmiset voi odottaa? kysyi Filip.

"Yhtä vähän kuin veljekset Goldschmidt tahtovat odottaa, jotka vaativat Teillä seitsemänkymmentäviisituhatta guldenia."

— Yhdentekevää minulle! Jos ihmiset eivät tahdo odottaa, niin täytyy minun...

"Ei mitään epätoivoisia päätöksiä, armollinen herra! Minä voin saattaa kaikki jälleen radalleen, jos..."

— Mitä sitten, jos?

"Jos Te lahjoitatte minulle armonne, jos te suvaitsette vain kuunnella minua silmänräpäyksen. Minä toivon voivani täyttää vaivatta kaikki Teidän velkanne. Kauppahuone Abraham Levi on tehnyt suunnattoman suuria vilja-ostoja, niin että viljan hinnat ovat nousseet tavattomasti. Kielto tuoda viljaa naapurivaltioista nostaisi hinnat kaksin- ja kolminkertaisiksi. Siten annettaisiin Abraham Leville hyvitystä, ja kaikki olisi järjestyksessä. Kauppahuone silittäisi velat, ottaisi maksaakseen Teidän puolestanne ne seitsemänkymmentäviisituhatta guldenia ja minä antaisin Teille kuitit. Mutta kaikki riippuu siitä seikasta, saanko minä olla vielä muutamia vuosia raha-asioiden johdossa tai en. Jos paroni Greifensackille onnistuu sysätä minut ministeristöstä, niin olen voimaton toimimaan Teidän hyväksenne, kuten hartain toivoni olisi. On Teidän kuninkaallisen korkeutenne vallassa, että jätätte Greifensackin puolueen, ja silloin on pelimme voitettu. Minulle on yhdentekevää, pysynkö ministeristössä tai en. Minä haluan lepoa. Mutta Teidän kuninkaallisen korkeutenne tähden ei se ole yhdentekevää. Ellen voi sekottaa kortteja mieleni mukaan, niin olen hukassa".

Hetkiseen ei Filip tiennyt, mitä vastata esitykseen. Vihdoin, kun raha-asiainministeri vastausta odottaen veti esiin jalokivillä koristetun nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa, sanoi Filip: — Jos minä teitä oikein ymmärrän, herra kreivi, niin tahdotte Te hiukan kuristaa maata nälällä maksaaksenne velkani. Oletteko myös ajatellut, kuinka paljon kurjuutta saisitte aikaan? Ja tuleeko kuningas myöntymään siihen?

"Jos minä pysyn asioissa, niin jättäkää se minun huolekseni, armollinen Herra. Niin pian kun elatusvarojen hinnat kohoavat, tulee kuningas heti itsestään ajattelemaan viljapulaa ja estämään viljan ulosviennin korkeilla tulleilla. Sitten annetaan kauppahuoneelle Abraham Levi lupa viedä ulos kymmenen säkkiä ja se vie sata. Ei mikään ole helpompaa kuin se. Mutta kuten sanottu, jos Greifensack pääsee ohjaksiin, ei siitä tule mitään. Ennenkuin hän on tutustunut asioihin, kuluu vuosia. Niin kauan pelaa hän pakosta rehellistä miestä nylkeäkseen sittemmin sitä kovemmin kuningasta ja kansaa. Hänen täytyy ensin tuntea alansa. Ei löydy yhtään ilkeämpää juutalaista, kuin Greifensack. Hänen ahneutensa löyhkää."

— Siis pitää kuningasta neuvoa vaihtamaan raha-asiainministeriä joka kahdestoista kuukausi, jos hän tahtoo tulla rehellisesti palvelluksi.

"Minä toivon, armollisin herra, ettei kuninkaalta ja hovilta ole puuttunut mitään sinä aikana, jolloin minä olen johtanut raha-asioita."

Minä uskon sen, kreivi mutta kansa raukalta sitä enemmän. Se pystyy tuskin enää maksamaan verojen ja maksujen paljoutta. Teidän pitäisi menetellä vähän säälivämmin meidän kanssamme.

"_Meidän_ kanssamme? — Enkö tee kaikkeni hovin hyväksi?"

— Ei, säälivämmin pitäisi Teidän menetellä kansan kanssa, tarkoitin.

"Prinssini, minä tiedän, millaisen arvonannon olen velkaa Teidän sanoillenne. Kuningas korkeasyntyisine perheineen on kansa, jota palvelen; se, mitä kansaksi kutsutaan, ei voi tulla huomioon. Maa on kuninkaan omaisuutta. Kansat ovat kunnioitettavia vain sikäli, mikäli he toisten nollien tavoin, jotka seuraavat päälukua, suurentavat sen arvoa. Mutta tämä ei ole hetki uudistaa seulottua sanakiistaa kansojen arvosta, vaan minä pyydän armollisinta ratkaisua, saanko kunnian suorittaa Teidän veikanne mainitulla tavalla?"

— Vastaus: ette, ette ja ette koskaan satojen tuhansien köyhien perheiden kustannuksella.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, sehän käy vain kauppahuone Abraham Levin laskuun. Ja jos minä pakotan tämän kauppahuoneen lisäämään Teille vielä viisikymmentätuhatta guldenia puhdasta Teidän velkojenne maksuksi? Minä luulen, että se käy päinsä. Kauppahuone voittaa yhdellä ainoalla leikkauksella niin paljon, että —"

— Otaksuttavasti myöskin Teille, herra kreivi, tulee vielä sievoset juomarahat?

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä. Minä en voita siinä mitään. Minä palan vain halusta saada takaisin Teidän suosionne."

— Te olette sangen ystävällinen.

"Siis saan minä toivoa, prinssini?"

— Herra kreivi, minä teen, mikä on oikein; täyttäkää Te velvollisuutenne.

"Minun velvollisuuteni on palvella Teitä. Huomenna kutsutan Levin luokseni, päätän kaupan hänen kanssaan ja minulla on kunnia jättää Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne mainitut kuitit sekä osotus viidellekymmenelletuhannelle guldenille."

— Menkää, minä en tahdo kuulla siitä!

"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne antaa armonsa auringon paistaa jälleen päälleni? Sillä pysymättä ministeristössä, on minulta mahdotonta —"

— Minä tahtoisin, että Te, Teidän ministeristönne ja Abraham Levinne istuisitte kaikki kolme hornassa. Sen sanon Teille, että jos syntyy viljapula eivätkä elatusvarojen hinnat laske heti paikalla tai jos Teidän juutalaiskauppahuoneenne ei myy haalimaansa viljaa heti ostohintaan, niin menen minä muitta mutkitta kuninkaan luo, ilmaisen hänelle kaikki koirankoukut ja ajatan Teidät ja Abraham Levin maasta. Luottakaa siihen, minä pidän sanani.

Filip kääntyi ympäri, meni tanssisaliin ja jätti raha-asiainministerin aivan kivettyneenä seisomaan paikalleen.

7.

"Milloin käskee Teidän kuninkaallinen korkeutenne vaunut ajettavaksi oven eteen?" kuiskasi hänelle eräs ääni, kun hän kulki pitkin salia naamioitujen joukossa. Se oli paksu, lyheläntä peruukilla varustettu hollantilainen kauppias, joka teki hänelle tämän kysymyksen.

— Minä en aja.

"Kello on yli puoli kaksitoista, prinssi. Kaunis laulajatar odottaa Teitä. Hänellä on ikävä."

— Siis laulakoon jotakin.

"Kuinka, prinssi, olisitteko muuttanut mielenne? — Viehättävän Rollinan tahtoisitte jättää pulaan? — Kadottaa se kultainen silmänräpäys, jota kaksi kuukautta turhaan ikävöitte? — Teidän kirjeenne, jonka Te jalokivillä koristetun kellon kanssa lähetitte kauttani tänä aamuna Signora Rollinalle, teki tämän ihmeen. Ylpeä hurskastelija taipuu. Te olitte vielä päivällä niin suuresti ihastunut ja nyt yhdellä kertaa niin kylmä kuin jää! Mitä Teille on tapahtunut? Muutosta minä en ymmärrä."

— Se on minusta yhdentekevää.

"Mutta Te käskitte minun seuraamaan itseänne kello puoli kaksitoista. Olisiko Teillä kohtauksia?"

— Kyllä.

"Ehkä supé kreivitär Bornin luona? Häntä ei ole näkynytkään tanssiaisissa, ainakaan ei hänestä ole jälkeäkään täällä muiden naamioittujen joukossa. Minä voisin erottaa hänet tuhansien seasta hänen käynnistään ja omituisesta tavastaan kantaa somaa päätään. Kuinka, prinssi?"

— Ja jos olisikin, pitäisikö minun uskoa se Teille?

"Ah, minä ymmärrän ja vaikenen. Mutta tahdotteko kumminkin ilmoittaa Signora Rollinalle, että Te ette tule?"

— Kun hän on antanut itseään ikävöidä kaksi kuukautta, niin ikävöiköön nyt hänkin puolestaan kaksi kuukautta minua. Minä en mene.

"Siis komeasta kaulakoristeesta, jonka Te määräsitte hänelle uudenvuodenlahjaksi, ei nyt otaksuttavasti tulekkaan mitään."

— Tuskin, mikäli se minusta riippuu.

"Tahdotteko katkaista kokonaan välinne hänen kanssaan, armollinen herra?"

— Minä en ole hänen kanssaan vielä alkanutkaan.

"No sitten, prinssi — siis saan olla avomielinen. Siis saan sanoa totuuden, jonka Te ehken jo tiedätte. Otaksun ainakin sitä Teidän äkillisestä mielenmuutoksestanne. — Vain Teidän intohimonne Rollinaa kohtaan pelotti minua tunnustamasta sitä Teille aikaisemmin. Te olette petetty!"

— Kuka sen on tehnyt?

"Viekas oopperalaulajatar. Teidän täytyisi jakaa hänen suosionsa erään juutalaisen kanssa."

— Erään juutalaisen kanssa?

"Niin kyllä, Abraham Levin pojan kanssa."

— Onko se lurjus sitten kaikkialla?

"Te ette siis vielä tiedä? Minä sanon Teille pyhän totuuden. Ellei Teidän kuninkaallinen korkeutenne olisi tullut väliin, huvittaisi juutalainen julkisesti kaupan olevaa kaunotarta. Minun on vain sääli kelloa."

— Minun ei.

"Portto ansaitsisi pölyharjaa."

— Moni ei tule arvostelluksi ansionsa mukaan.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, aivan liiankin totta. Esimerkiksi, minä keksin erään tytön — oi prinssi, koko kaupungissa ei ole yhtään kauniimpaa, ei yhtään houkuttelevampaa. Mutta harvat ihmiset tuntevat tuon taivaallisen olennon. Pyh, mitä on Rollina häneen verraten! Vanha Dennerin noita-akka. Katsokaas, tyttö solakka ja norja kuin ruoko; väri, hieno hipiä kuin iltarusko lumella; pari silmiä kuin aurinkoja; kultaiset, paksut hiukset — lyhyesti, en eläissäni ole nähnyt mitään kauniimpaa. Mutta kukapa voisi arvostella tätä Venusta? Hän on rakkauden jumalatar porvarillisessa päähineessä. Tätä vastaan täytyy meidän alkaa metsästys."

— Siis porvaristyttö?

"Tosin vain grisetti, mutta — ei, Teidän täytyy nähdä hänet ja Te palatte. Mitä auttaa minun kuvailemiseni ja ylistelemiseni! Mitä ihastuttavaa Te joskus kauneimmissa unissanne olette voinut nähdä, on ruumiillistunut hänessä luonnossa, ja sen lisäksi vielä mitä rakkain, hienoin, saastuttamattomin viattomuus! — Mutta hänet näkee harvoin. Hän poistuu harvoin äitinsä luota. Mutta minä tiedän hänen istumapaikkansa kirkossa ja joka sunnuntaisen kävelyretkensä, jonka hän tekee äitinsä kanssa Ulminportin edessä. Samoin olen minä saanut jo selville, että eräs nuori, pulska mies, eräs puutarhuri, hakkailee häntä. Mutta tämä ei voi naida häntä, koska hän on köyhä kuin kirkon rotta, eikä tytölläkään ole mitään. Äiti on erään, kalvetustautiin kuolleen nuoranpunojan leski."

— Mikä on äidin nimi?

"Leski Bittner Maitokujan varrella, ja hänen tyttärensä nimi on Ruusu, mikä hän todella onkin."

Hyvälle Filipille tuli tämän niinen kuullessaan kylmä ja lämmin. Hänellä olisi ollut mitä suurin halu antaa puristeltu nyrkki kertojalle vasten naamaa. "Oletteko Te paholaisen oma?" huusi Filip.

"Joutavia!" sanoi hollantilainen. "Minä olen tiedustellut jo hyvin. Teidän täytyy ensin nähdä luo soma olento. Tai kuinka, prinssini, joko Teidän terävä katseenne on huomannut oivallisen helmen? Tunnetteko Te hänet todellakin?"

— Minä tunnen hänet tosin.