Part 1

SEIKKAILU UUDENVUODENYÖNÄ

Kirj.

Heinrich Zschokke

Suomentanut

V. I.

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXVII

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

1.

Äiti Kaarina, vanhan yövartijan vaimo, avasi akkunan kello yhdeksän illalla Sylvesterinpäivänä ja pisti päänsä ulos yöhön. Lumi putoili hiljaisina, suurina, akkunasta virtaavan valon punaamina hiutaleina alas pääkaupungin kaduille. Hän katseli kauan iloisten ihmisten juoksua ja touhua, ihmisten, jotka ostivat vielä uuden vuodenlahjoja kauppiasten kirkkaasti valaistuista puodeista ja holveista ja virtasivat kahviloihin ja viinikellareihin, seuroihin ja tanssisaleihin ja niistä taas takaisin yhdistääkseen vanhan vuoden uuden kanssa ilossa ja humussa. Mutta kun hänen nenälleen putosi pari suurta, kylmää hiutaletta, veti hän päänsä takasin, sulki akkunan ja sanoi miehelleen: "Rakas Gottlieb, jää nyt kotiin ja anna Filipin kiertää yö edestäsi, sillä taivaasta tulee lunta niin paljon kuin voi, eikä se tee, kuten tiedät, vanhoille jaloillesi mitään hyvää. Kaduilla tulee koko yön olemaan eloisaa. On kuin olisi joka taholla tanssit ja juhla. Näkyy paljon naamioituja. Filipillämme ei ole yhtään ikävä!"

Vanha Gottlieb nyykäytti päätään ja sanoi: "Rakas Kaarina, se on kovasti mieleeni. Ilmapuntarini, ampumahaava polven yläpuolella on jo kaksi päivää ennen sanonut minulle, että ilma muuttuu. On kohtuullista, että poika auttaa isäänsä toimessa, jonka hän kerran perii minulta!"

Tässä on paikallaan ohimennen sanoa, että vanha Gottlieb oli aikoja sitten ollut varusmestarina eräässä kuninkaansa rykmentissä, kunnes hänet ammuttiin rammaksi rynnäkössä erästä vihollisen vallitusta vastaan, jolle hän nousi ensimäisenä taistelussa isänmaan puolesta. Hänen päällikkönsä, joka nousi vallitukselle, sen jälkeen kuin se oli valloitettu, sai sellaisesta sotakentällä aloittamastaan sankariteosta kunniamerkin ja ylennyksen arvossa. Varusmestariparka sai olla iloinen selviytyessään rikkiammutuin säärin elävänä. Säälistä annettiin hänelle koulumestarin paikka, sillä hän oli ymmärtäväinen mies, jolla oli hyvä käsiala ja joka mielellään luki kirjoja. Mutta koululaitosta parannettaessa riistettiin häneltä myöskin opettajan toimi, koska tahdottiin pitää huolta eräästä nuoresta miehestä, joka ei osannut lukea, kirjoittaa eikä laskea yhtä hyvin kuin hän, mutta jonka kummi oli yksi kouluveuvoksista. Virkaheitto Gottlieb ylennettiin yövartijaksi ja hänen apulaisekseen määrättiin hänen poikansa Filip, joka oikeastaan oli oppinut puutarhurin ammatin.

Pieni talous tuli sen ohessa huonosti toimeen. Mutta rouva Kaarina oli hyvä emäntä ja sangen toimekas, ja vanha Gottlieb todellinen maailmanviisas, joka saattoi olla vähästä oikein onnellinen. Filip ansaitsi riittävän jokapäiväisen leipänsä puutarhurilta, jonka palkkalainen hän oli, ja kun hän vei tilattuja kukkia rikkaiden taloihin, sai hän sievosia juomarahoja. Hän oli komea, 26-vuotias nuorukainen. Ylhäiset naiset antoivat hänelle jo hänen kasvojensa tähden lantin, ennemmin kuin jollekin muulle, joka ei voinut näyttää juuri sellaista naamaa.

Rouva Kaarina oli heittänyt jo viitan hartioilleen huutaakseen puutarhurin talosta poikaansa, kun tämä astui tupaan.

"Isä", sanoi Filip ja antoi isälleen ja äidilleen kättä, "sataa lunta, eikä lumisade tee sinulle hyvää. Minä tahdon kiertää yön edestäsi, jos tahdot. Paneudu sinä nukkumaan!"

"Sinä olet kunnon poika!" sanoi vanha Gottlieb.

"Ja sitten", jatkoi Filip edelleen, "olen minä ajatellut: koska huomenna on uusivuosi, niin tahtoisin minä syödä kanssanne. Äiti, sinulla ei kai ole paistia keittiössä..."

"Ei juuri sitä", sanoi rouva Kaarina, "mutta kyllä puolitoista naulaa naudanlihaa, perunoita vihanneksiksi ja riisiä laakeripuun lehtien kanssa sopaksi. Ja sen lisäksi vielä pari pulloa olutta juomaksi. Tule vain Filip, me voimme huomenna herkutella! Tulevalla viikollahan jaetaan yövartijoille uudenvuodenrahoja. Sentähden voimme kyllä elää pulskasti."

"No, sitä parempi teille. Ja oletteko maksaneet jo vuokran?" kysyi Filip.

Filip pani rahaa pöydälle ja sanoi: "Siinä on kaksikymmentäkaksi guldenia, jotka minä olen säästänyt. Minä voin olla hyvin ilman niitä. Ottakaa ne uudenvuodenlahjaksi. Siten voimme kaikki kolme alkaa uuden vuoden iloisina ja huolettomina. Jumala suokoon, että me viettäisimme sen terveinä. Taivas huolehtii edelleen teistä ja minusta."

Rouva Kaarinalla oli kyyneleet silmissä ja hän suuteli poikaansa. Vanha Gottlieb sanoi: "Filip, sinä olet todella vanhuutemme tuki ja turva. Jumala maksaa sen sinulle. Koeta edelleen olla rehellinen ja rakastaa vanhempiasi. Minä sanon sinulle, siunaus ei jää tulematta. Uudeksivuodeksi en toivo sinulta mitään muuta, kuin että säilytät sydämesi hurskaana ja hyvänä. Se on vallassasi. Silloin olet kylliksi rikas. Silloin on sinulla taivas omassatunnossasi."

Niin puhui vanha Gottlieb, meni ja merkitsi kahdenkymmenenkahden guldenin erän suureen talouskirjaan ja sanoi: "Mitä sinä lapsena tulit maksamaan minulle, sen olet sinä jo melkein kokonaan maksanut takasin. Nyt olemme jo saaneet ja nauttineet säästöistäsi kolmesataa seitsemänJoista guldenia."

"Kolmesataa seitsemäntoista guldenia!" huusi rouva Kaarina suuresti hämmästyen. Sitten kääntyi hän säälivänä Filipin puoleen ja sanoi pehmeällä äänellä: "Sydänkäpyni, minä säälin sinua. Niin, oikein paljon säälin minä sinua. Jos sinä olisit voinut säästää ja tallettaa summan itsellesi, niin ostaisit sinä nyt kappaleen maata, harjoittaisit omaan laskuusi puutarhurin ammattia ja voisit naida hyvän Ruusun. Nyt se ei käy laatuun. Mutta lohduta itseäsi. Me olemme vanhoja, sinun ei tarvitse enää niin kauan auttaa meitä."

"Äiti", sanoi Filip ja rypisti hiukan otsaansa, "mitä sinä puhut? Ruusu on minulle tosin yhtä rakas kuin elämäni, mutta tuhat Ruusua antaisin minä sinusta ja isästä. Minulla ei voi tässä maailmassa olla muita vanhempia kuin te, mutta kyllä vielä monta Ruusua, vaikkakaan en kymmenestätuhannesta Ruususta tahtoisi ketään muuta kuin Bittnerin Ruusun."

"Olet oikeassa Filip!" sanoi vanha Gottlieb. "Rakastaminen ja naimisiinmeneminen ei ole mikään ansio, mutta kunnioittaa ja auttaa vanhoja, köyhiä vanhempiaan, se on velvollisuus ja ansio. Uhrautua intohimoineen ja mieli tekoineen vanhempiensa onnen tähden, se on lapsen kiitollisuutta. Se hankkii sinulle Jumalan siunauksen, se tekee sinut sydämessäsi rikkaaksi."

"Ellei vaan", sanoi rouva Kaarina, "aika kävisi tytölle liian pitkäksi, tai hän tulisi sinulle uskottomaksi! — Sillä Ruusu on kaunis tyttö, se täytyy sanoa. Hän on tosin köyhä, mutta kosijoita ei häneltä puutu. Hän on siveä ja ymmärtää taloutta."

"Älä pelkää ollenkaan, äiti!" sanoi Filip. "Ruusu on minulle juhlallisesti vannonut, ettei hän ota ketään muuta miestä kuin minut, ja siinä on kyllin. Hänen vanhalla äidillään ei oikeastaan myöskään ole mitään muistuttamista minua vastaan. Ja jos minä tänään voisin harjoittaa ammattiani itseni hyväksi, niin huomenna veisin minä Ruusun alttarin luo; sen tiedän minä. Se on vain kiusallista, että vanha rouva Bittner kieltää meitä tapaamasta toisiamme niin usein, kuin me mielellämme tahtoisimme. Hän sanoo, että se ei tee hyvää. Mutta minä huomaan ja Ruusu huomaa myöskin, että se tekee meille molemmille varmasti sangen hyvää. Niinpä olemmekin sopineet, että kohtaamme toisemme taas tänään kello kaksitoista Yrjönkirkon pääoven edessä; sillä Ruusu viettää Sylvesteriniltaa erään ystävättärensä luona. Sitten saatan minä hänet yöllä kotiin!"

Näiden keskustelujen aikana oli kello läheisessä tornissa lyönyt kolme kertaa, neljännestunnin. Silloin otti Filip isänsä yövartijaviitan kuuman uunin päältä, jonne rouva Kaarina oli huolta pitäen sen asettanut, kääri sen ympärilleen, otti torven ja sauvan, toivotti vanhemmilleen hyvää yötä ja läksi vahtipaikoilleen.

2.

Filip astui majesteetillisena kuninkaallisen pääkaupungin lumisia katuja, joilla kuljeskeli vielä paljon väkeä, ikäänkuin olisi ollut päivä. Ajopelejä ajoi edestakasin. Kaikki oli taloissa valoisaa ja kirkasta. Yövartijaamme huvitti hauska elämä. Hän lauloi ja puhalsi määrätyssä kaupunginosassa kymmenennen tunnin oikein iloisena, mieluummin ja monenmoisin sivuajatuksin lähellä Yrjönkirkkoa sijaitsevan talon edessä, jossa hän hyvin tiesi Ruusun olevan ystävätärtensä luona. "Nyt kuuntelee hän minua", ajatteli hän, "nyt ajattelee hän minua ja unhottaa ehken puheen ja leikin. Jospa hän vain olisi kello kaksitoista kirkon oven edessä!"

Ja kun hän oli tehnyt kiertokulkunsa kaupunginosan läpi, palasi hän takasin rakkaan talon eteen ja katseli ylös Ruusun ystävättären valaistuihin akkunoihin. Joskus näki hän naisolentoja akkunan ääressä. Silloin löi hänen sydämensä nopeammin. Hän luuli näkevänsä Ruusun. Kun olennot katosivat, tutki hän heidän pidentyneitä varjojaan seinillä ja katossa saadakseen selvän, mikä niistä oli Ruusun varjo, ja mitä hän teki. Ei tosin ollut aivan mukavaa seistä lumessa ja pakkasessa ja tehdä huomioita, mutta mitäpä rakastava välittää lumesta ja pakkasesta! Ja yövartijat rakastavat tähän aikaan yhtä romantillisesti kuin joku entisajan hentomielinen ritari romansseissa ja ballaadeissa.

Hän tunsi kylmän vaikutuksen vasta sitten, kun kello löi yksitoista ja hänen piti alkaa uudelleen yövartijakierto. Hänen hampaansa kalisivat vilusta. Hän voi tuskin huutaa tunnin ja puhaltaa. Mielellään olisi hän pistäytynyt oluttupaan lämmittääkseen jälleen itseään.

Kun hän nyt kulki pitkin yksinäistä syrjäkatua, astui häntä vastaan kummallinen olento, tulipunaiseen silkkiviittaan verhottu ihminen, musta puolinaamio kasvojen edessä, päässä pyöreä taaksepäin heitetty hattu, joka oli monilla pitkillä, heiluvilla sulilla koristettu.

Filip aikoi sivuuttaa naamioidun. Mutta tämä astui hänen tielleen ja sanoi: "Sinäpä olet kerrassaan soma miekkonen, sinä! Sinä miellytät minua! Mihin menet? Sano se minulle."

Filip vastasi: "Mariankadulle, siellä huudan minä tunnin."

"Jumalallista!" huusi naamioitu. "Sitäpä sopii kuunnella. Minä tahdon seurata sinua. Sellaista ei kuullakaan joka päivä. Tule nyt vain, narrimainen mies, ja anna kuulua; mutta sen sanon sinulle, taiteellista pitää sen olla, muuten en ole tyytyväinen. Voitko laulaa jonkun hauskan pätkän?"

Filip huomasi kyllä, että herra oli hiukan juovuksissa ja ylhäissäätyinen, ja vastasi: "Herra, paremmin viinilasin ääressä ja lämpimässä tuvassa kuin tällaisessa pakkasessa, joka jäätää sydämen ruumiiseeni." — Sen sanottuaan meni hän tietään Mariankadulle ja lauloi ja puhalsi.

Naamioitu oli seurannut häntä sinne ja sanoi: "Tuo ei ole mitään taidetta. Sen osaan minäkin, sinä narrimainen mies. Annapa minulle torvesi, minä tahdon laulaa ja puhaltaa edestäsi. Sinä olet saava ihmetellä itsesi puolikuoliaaksi."

Filip suostui lähimmällä asemalla naamioidun pyyntöön ja antoi hänen laulaa ja puhaltaa. Se kävi aivan järjestyksessä. Samoin toisella, kolmannella ja neljännellä kerralla. Naamioitu ei väsynyt olemaan yövartijan sijaisena ja oli tyhjentymätön ylistellessään taitoaan. Filip nauroi täydestä sydämestään hauskan herran päähänpistoille. Tämä tuli kai iloisesta seurasta tai tanssiaisista ja oli lasillisella viiniä virittänyt itsensä yli arki-elämän tavallisen korkeuden.

"Tiedätkö mitä, kultamuruseni? Minulla olisi suuri halu olla pari tuntia yövartijana. Ellei se tällä kertaa tapahdu, niin ei minulla koko elinaikanani ole sitä kunniaa. Anna minulle viittasi ja leveäreunainen hattusi: minä annan sinulle tämän dominoni. Mene johonkin oluttupaan ja juo itsesi puolihumalaan minun laskuuni; ja kun kello on yksi, tule takasin ja anna minulle naamiaispukuni. Tässä on sinulle pari taaleria juomarahaa... Mitä ajattelet, kultamuruseni?"

Siihen ei yövartijalla ollut mitään halua. Mutta naamioitu ei hellittänyt pyynnöissään, ja kun molemmat astuivat synkälle kadulle, tuli sovinto. — Filipiä paleli kauheasti; lämmin tupa olisi tehnyt hänelle hyvää, eivätkä hyvät juomarahat vähemmin. Hän myönsi siis nuorelle herralle yövartijan viransijaisuuden puoleksi tunniksi, nimittäin kello kahteentoista saakka; silloin pitäisi naamioidun tulla Yrjönkirkon pääoven eteen ja vaihtaa viitta, hattu, torvi ja sauva pitkään, punaiseen silkkiviittaan, naamioon ja sulkahattuun. Filip neuvoi herralle vielä neljä katua, joilla tämän olisi huudettava tunti.

"Sydänkäpyseni!" huudahti naamioitu ihastuneena. "Minä tahtoisin suudella sinua, ellet olisi tuollainen poronokka. No, sinä et kadu kauppojasi. Kello kaksitoista saavu kirkon luo ja nouda juomarahoihisi vielä paistirahoja. Huhhei, minä olen yövartija!"

Vaatteet vaihdettiin. Naamioitu pukeutui yövartijatamineihin. Filip sitoi naamion, pani säkenöivällä rusetilla koristetun sulkahatun päähänsä ja kääriytyi pitkään, tulipunaiseen silkkiviittaan. Kun hän jätti sijaisensa, painoi hänen sydäntään kuitenkin ajatus, että nuori herra voisi vallattomuudellaan poiketa yövartijan arvosta. Hän kääntyi vielä kerran ympäri ja sanoi: "Minä toivon, että Te ette käytä väärin hyväntahtoisuuttani ja harjoita vallattomuutta. Se voisi tuottaa minulle harmia ja riistää virkani."

"Mitä ajatteletkaan, narrimainen mies?" huudahti viransijainen. "Luuletko, etten tiedä, mitä virkaani kuuluu? Siitä anna minun pitää huolta. Minä olen kristitty, kuten sinäkin. Korjaa luusi tai minä heitän sauvan kinttujesi väliin. Kello kaksitoista olet sinä välttämättömästi Yrjönkirkon luona ja annat minulle takasin pukuni. Hyvästi! Tämä on paholaispilaa minulle."

Ylpeänä meni uusi yövartija tiehensä. Filip kiiruhti läheiseen oluttupaan.

3.

Samassa kun hän kääntyi kuninkaallisen palatsin kulman ympäri, tunsi hän, että eräs naamioitu henkilö, joka juuri nousi vaunuista tämän palatsin edessä, kosketti häntä. Filip pysähtyi ja kysyi naamioitujen tapaan, nimittäin hillityllä, hiljaisella äänellä: "Mitä käskette?"

"Armollinen herra, Te kuljitte ajatuksissanne tästä oven ohitse!" vastasi naamioitu. "Eikö Teidän kuninkaallinen korkeutenne tahdo —"

"Mitä? Kuninkaallinen korkeus?" sanoi Filip nauraen. "Minä en ole mikään korkeus. Kuinka Te saatte sellaisen päähänpiston?"

Naamioitu kumarsi kunnioittavasti ja katseli salaa säteilevää dimanttirusettia Filipin sulkahatussa. "Pyydän anteeksi, jos loukkaan naamiaisoikeutta. Mutta mihin pukuun hyvänsä Te verhouduttekin, ilmaisee teidän jalo vartalonne Teidät aina. Suvaitkaa mitä armollisimmin astua edellä, tanssitteko, jos saan luvan kysyä?"

"Minäkö? Tanssinko? — En. Näettehän, minulla on saappaat jalassa!" vastasi Filip.

"Pelaatteko siis?" kysyi naamioitu edelleen.

"Vielä vähemmän, minulla ei ole yhtään rahaa mukanani!" vastasi yövartijan apulainen.

"Jumalani, mutta käyttäkää minun kukkaroani, kaikkea, mitä minä olen ja mitä minulla on!" huudahti naamioitu ja tarjosi hämmästyneelle Filipille täyden rahapussin.

"Mutta tiedättekö sitten, kuka minä olen?" kysyi tämä ja työnsi rahapussin takasin.

Naamioitu kuiskasi sulavasti kumartaen:

"Kuninkaallinen korkeus, prinssi Julian."

Tässä silmänräpäyksessä kuuli Filip sijaisensa huutavan äänekkäästi tuntia läheisellä kadulla. Nyt vasta hän huomasi vaihdokset, Prinssi Julian, joka pääkaupungissa oli tunnettu nuorena, hurjana, rakastettavana ja henkevänä miehenä, oli saanut päähänpiston vaihtaa osia hänen kanssaan. "No", ajatteli Filip, "jos hän esittää yövartijan osan hyvin, niin en minäkään tahdo tuottaa hänelle häpeää prinssinaamiossani, vaan osottaa, että voin kyllä puoli tuntia olla prinssinä. Se on hänen syynsä, jos minä kenties lyön kirveeni kiveen." — Hän kääriytyi lujemmin tulipunaiseen viittaan, otti rahapussin, pani sen taskuunsa ja sanoi: "Naamioitu, kuka Te olette? Minä annan Teille huomenna rahanne takasin."

"Minä olen kamariherra Pilzow."

"Hyvä. Käykää edellä! Minä seuraan Teitä."

Kamariherra totteli ja lensi edellä leveitä marmoriportaita, Filip kintereillään.

He astuivat suunnattoman suureen saliin, jota tuhannet kynttilät valaisivat, Näiden säteet taittuivat seinillä lukuisiin peileihin, katossa heiluviin kristallikynttiläjalkoihin. Kirjava joukko naamioituja aaltoili lattialla; siinä oli sulttaaneja, tyrolilaistyttöjä, haarniskoituja ritareja, nunnia, rihkamakauppiaita, rakkaudenjumalia, munkkeja, fauneja, juutalaisia, persialaisia ja medialaisia. Filip oli hetken ällistynyt ja häikäisty. Sellaista näytöstä ei hän koko elämässään ollut nähnyt. Salin keskellä ui tuhansia tanssijoita ja tanssijataria musiikin harmoonisissa aalloissa.

Filip, jolle teki hyvää vaan lämmin, jota hän täällä hengitti, oli ihmettelystä niin lamassa, että hän tuskin kiitti, kun muutamat ohikiitävistä naamioiduista tervehtivät häntä milloin leikiten, milloin kunnioittavasti, milloin tuttavallisesti.

"Suvaitsetteko lähteä pelipöytään?" kuiskasi hänelle kamariherra, joka nyt valossa nähtynä seisoi siinä braminina.

"Antakaahan minun nyt ensin hengähtää!" vastasi Filip. "Minua palelee hirveästi."

"Mutta lasi lämmintä punssia?" sanoi bramini ja vei hänet erääseen sivuhuoneeseen. Valeprinssi ei antanut pyytää itseään kahdesti. Tyhjennettiin lasi toisensa jälkeen. Punssi oli hyvää, ja pian virtasi sen tuli Filipin kaikissa suonissa.

"Kuinka se onkaan, bramini, ettekö tanssi tänään?" kysyi hän kamariherralta, kun he astuivat takasin saliin.

Bramini huokasi ja kohautti olkapäitään: "Minulta ovat peli- ja tanssihalu menneet, nauru kadonnut. Ainoa, jota tahtoisin pyytää tanssiin... kreivitär Bonau... minä luulin, hän rakastaa minua... ajatelkaa epätoivoani... meidän kotimme olivat yhtä... äkkiä katkaisee hän kaikki välimme."

"Ohoh, ensi kerranpa kuulen siitä!" huudahti Filip.

"Jumalani, ettekö tiedä? Koko pääkaupunki puhuu siitä!" huokasi kamariherra. "Jo neljätoista päivää sitten katkaisimme me välimme. Kreivitär ei edes salli minun puolustaa itseäni. Kolme kirjettä lähetti hän minulle avaamattomina takasin. Hän on paronitar Reizenthalin verivihollinen. Minä olin luvannut hänelle välttää kaikkea seurustelua tämän kanssa. Ajatelkaapa onnettomuuttani; kun leskikuningatar lähtee metsästysretkelle Freudenwaldiin, määrää hän minut paronittaren kavalieriksi — mitä piti minun tehdä? Voinko minä vastustaa? Juuri jumalallisen Bonaun nimipäivänä täytyi minun odottamatta lähteä pois... hän sai tietää kaikki... hän tunsi väärin sydämeni."

"Hyvä bramini, käyttäkää tilaisuutta. Yleinen ilo sovittaa kaikki. Eikö kreivitär ole täällä?"

"Ettekö näe häntä tuolla ylhäällä, vasemmalla, karmeliittinunnaa, kolmen mustan naamioidun vieressä? Hän on ottanut naamion pois. Oi, prinssini, Teidän armollinen sananne hänelle..."

Filip, jota punssi oli rohkaissut, ajatteli: tuossa on hyvä työ tehtävänä! ja läksi kursailematta karmeliittinunnan luo. Kreivitär Bonau tarkasteli häntä hetkisen totisena ja punastuneena, kun hän istuutui hänen viereensä. Kreivitär oli kaunis tyttö, mutta Filip huomasi pian, että hänen Ruusunsa oli vielä kymmenentuhatta kertaa kauniimpi.

"Kreivittäreni..." sopersi hän ja joutui hämilleen, kun tämä käänsi kirkkaan, haaveilevan katseensa häneen.

"Prinssi", sanoi kreivitär, "Te olitte hetki sitten melkein liian vallaton."

"Kaunis kreivitär, nyt olen sen sijaan sitä totisempi."

"Sitä parempi, siis minun ei tarvitse paeta luotanne, prinssi?"

"Kaunis kreivitär, yksi kysymys sallikaa vain minulle: kadutteko myös todella tässä nunnanpuvussa syntejänne?"

"Minulla ei ole mitään katumista."

"Mutta kuitenkin, kreivitär, Teidän julmuutenne... Teidän vääryytenne rakasta braminia kohtaan, joka seisoo tuolla alhaalla Jumalan ja kaiken maailman hylkäämänä."

Kaunis karmeliittinunna painoi silmänsä alas ja tuli jonkun verran rauhattomaksi.

"Tiedättekö myöskin, kaunis kreivitär, että kamariherra on Freudenwaldin juttuun yhtä viaton kuin minäkin?"

"Kuin Te prinssi?" sanoi kreivitär ja rypisti otsaansa. "Mitä sanoitte Te minulle vasta tunti sitten?"

Te olette oikeassa, rakas kreivitär, minä olin liian vallaton. Te itsehän sen sanoitte. Nyt vannon minä, kamariherran täytyi leskikuningattaren käskystä lähteä Freudenwaldiin, täytyi vasten tahtoaan sinne, täytyi alituisesti olla vihaamansa Reizenthalin kavalierina..."

"Vihaamansa!" nauroi kreivitär ivallisesti ja katkerasti.

"Niin kyllä, hän vihaa, hän halveksii paronitarta. Uskokaa minua, hän on käytöksessään paronitarta kohtaan mennyt melkein kaikkien sopivaisuuden rajojen yli ja tuottanut siten itselleen paljon harmia. Minä tiedän sen. Ja tämän kaiken on hän tehnyt Teidän tähtenne. Vain teitä hän rakastaa, vain Teitä hän jumaloi. Ja Te − Te voitte sysätä hänet luotanne!"

"Mistä johtuu, prinssi, että Te tunnette niin harrasta osanottoa Pilzowin asioihin? Ennen ei kuitenkaan ollut siten."

"Se johtuu siitä, kreivitär, etten minä häntä ennemmin tuntenut, vielä vähemmän hänen surullista asemaansa, johon Te olette syössyt hänet. Minä vannon Teille, hän on viaton. Teillä ei ole mitään anteeksi annettavaa hänelle, mutta hänellä kyllä Teille!"

"Hiljaa!" kuiskasi karmeliittinunna ilostunein kasvoin. "Meitä tarkastellaan. Tulkaa pois täältä!" — Hän asetti naamion kasvojensa eteen, nousi ylös ja antoi luullulle prinssille käsivartensa. Molemmat menivät pitkin salia, sitten tyhjään sivuhuoneeseen. Täällä toi kreivitär esiin katkeria valituksia kamariherraa vastaan, mutta ne olivat vain mustasukkaisen rakkauden valituksia. Hän kuivasi pois kyyneleen. Silloin astui rakastunut bramini kainosti sisään. Syntyi syvä hiljaisuus. Filip ei tiennyt tehdä siinä mitään parempaa, kuin viedä kamariherra karmeliittinunnan luo, asettaa heidän kätensä yhteen sanomatta sanaakaan ja jättää heidät kohtalonsa varaan. Itse meni hän takasin saliin.

4.

Täällä töyttäsi häntä eräs mamelukki ja sanoi kiivaasti: "Hyvä, domino, että tapasin Teidät. Onko ruusutyttö täällä sivuhuoneessa?" — Mamelukki astui sisään ja tuli siinä silmänräpäyksessä jälleen takasin. "Yksi sana kahden kesken, domino!" sanoi hän ja vei Filipin salin etäisimpään osaan akkunan luo.

"Minä vannotan Teitä!" sanoi mamelukki hillityllä, mutta kamalalla äänellä. "Missä on ruusutyttö?"

"Mitä minulla on ruusutytön kanssa tekemistä?"

"Mutta minulla sitä enemmän!" vastasi mamelukki, jonka hillitty ääni ja rauhattomat liikkeet ilmaisivat koko hänen sisäisen olemuksensa kauheaa kuohumista. "Minulla sitä enemmän! Hän on minun vaimoni. Te tahdotte tehdä minut onnettomaksi. Prinssi, minä vannotan Teitä, älkää pahettako minua mielettömyyteen. Jättäkää vaimoni!"

"Sangen mielelläni!" vastasi Filip kuivasti. "Mitä minulla on teidän vaimonne kanssa tekemistä?"

"Voi! Prinssi! Prinssi!" huusi mamelukki. "Minä olen viimeiseen saakka luja, vaikka se maksaisi elämäni. Älkää teeskennelkö silmänräpäystäkään kauemmin edessäni. Minä olen huomannut kaikki. Tässä — näettekö — tässä on lappu, jonka tuo petollinen vaimo painoi käteenne, ja jonka te tungoksessa hukkasitte lukematta sitä."

Filip otti lapun. Lyijykynällä oli siihen naisen käsialalla kirjoitettu: "Muuttakaa naamiota. Kaikki tuntevat Teidät. Mieheni pitää Teitä silmällä. Minua ei hän tunne. Jos olette kiltti, palkitsen sen Teille?

"Hm!" murisi Filip. "Tämä ei ole, niin totta kuin elän, kirjoitettu minulle. Minä välitän vähät Teidän puolisostanne."

— Taivas ja helvetti, prinssi, älkää saattako minua raivoon! Tiedättekö, kuka on edessänne? Minä olen marsalkka Blankenschwerd. Se, että Te mielistelette vaimoani, ei ole enää minulle tuntematonta viime hovinaamiaisista saakka.

"Herra marsalkka", vastasi Filip, "älkää panko pahaksenne, mustasukkaisuus sokaisee Teidät. Jos te tuntisitte minut oikein, niin Te ette edes ajattelisi minusta sellaista hulluutta... Minä annan Teille kunniasanani, Teidän puolisonne saa olla rauhassa minulta."

Onko se Teidän puoleltanne täyttä totta, prinssi?

"Täydellisesti!"

— Antakaa minulle todistus.

"Millaisen haluatte?"

— Te olette häntä tähän saakka pidättänyt — minä tiedän sen — matkustamasta kanssani hänen sukulaistensa luo Puolaan. Suostutelkaa hänet nyt puheillanne siihen.

"Sangen mielelläni, jos Te sillä olette tyydytetty!"

— Täydellisesti, Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Te estätte kauhean, välttämättömän onnettomuuden.