Part 7

Markat tulivat, sillä nyt ei ollut mitään esteitä. Lanko sai toimittaa rahat takaisin, mutta samalla hän selitti, ettei ole vastaisuudessa annettava hänen maksuansa vastaan.

Kun nuo kuusi markkaa olivat loppuneet ja Metka tuli pyytämään rahaa, ällistyi hän ihmeesti, kun lanko ilmoitti antaneensa pienten raha-asiain hoidon rouvalleen, Metkan sisarelle, jolta niitä nyt on pyydettävä.

-- Sinäkö sen niin järjestit? kysyi Metka.

-- Itse häntä halutti ottaa hoitaakseen.

-- Ja sinä myönnyit... Olen pitänyt sinua tarmokkaana miehenä, ja nyt tuollaiseen suostuit.

-- Pitäähän täällä taipua naistenkin tahdon alle.

Lanko sanoi näin Metkaa rauhoittaakseen, ettei tämän ja uuden rahastonhoitajan välit kovin kiristyisi. Pitempiaikaista sovintoa hän ei sittenkään uskonut syntyvän, päätellen siitä, kun sisar oli uhannut rahastonhoitajaksi ruvetessaan antaa ainoastaan tosi-tarpeisiin. Harvoin on kahdella ihmisellä samat käsitykset tosi-tarpeista, lähisukulaisilla vieläkin harvemmin.

Tosi-tarpeellisia olivat sisaren mielestä ruoka ja vaate, joita taas Metka piti aivan sivuasioina.

Ja kun yksimielisyyden saavuttaminen näyttäytyi aivan mahdottomalta, päätti Metka jättää koko talon ja muuttaa toiseen paikkakuntaan. Siihenkin tarvittiin rahaa, ja kun ei ollut toivoa sisarelta, meni hän vanhan tuttavansa kauppaneuvos J:n luokse ja sanoi:

-- Lainaapa kolmekymmentä markkaa, minun täytyy matkustaa pois.

-- Miksikä pois? Eikö langollasi ole enää työtä?

-- Olisihan siinä, mutta sisar on herennyt niin häjyksi, että pois minä matkustan.

-- Taidat puhua liikoja, epäili kauppaneuvos. Eipä siitä ihmisestä ole ennen sellaista kuulunut.

-- Ei se nytkään muille, vaan minulle, selitti Metka. Jokaisesta markasta pitäisi tehdä tili mihin sen panee. Kuka tätä kärsii.

-- Kyllä sisaresi on oikeassa, puolusti kauppaneuvos. Jokaisessa hyvin järjestetyssä liikkeessä ja taloudessa merkitään pennikin, jopa että markka.

-- Ei minun taloudessani merkitä, sanoi Metka. Annahan kolmekymmentä markkaa, että pääsen lähtemään.

-- Älä lähde minnekään, ole paikallasi.

-- En ole.

Kun kauppaneuvos huomasi taivuttelunsa turhaksi, antoi hän pyydetyn summan.

Lähtö ei kumminkaan tapahtunut aivan määrälleen. Luonnollisena viivykkinä oli ensinnäkin läksiäisten vietto, monta muuta lisäksi. Suoraluontoinen mies ei poistu paikkakunnalta järjestämättä asioitansa. Niinpä Metkakin vielä lähtönsä viime hetkenä poikkesi kauppaneuvoksen luokse ja virkkoi:

-- Poikkesin ennen lähtöäni sanomaan, että koska sinä haluat pitää tarkan ja järjestetyn kirjanpidon taloudessasi, niin ehkäpä merkitsetkin ne minulle lainaamasi kolmekymmentä markkaa epävarmojen saamisten joukkoon.

Kauppaneuvos ei tuosta yhtään hämmästynyt.

-- Merkitään vaan... taikka jos haluat, niin pyyhkäistään pois kirjoista.

-- Älä nyt toki, kielteli Metka. Ei sitä vielä niin tarkkaan tiedä.

-- Tehdään vaan kuten haluat.

Ja Metkan velka siirrettiin epävarmojen saatavien joukkoon.

TOISEN LANKONSA APULAISENA.

Jo vanhanaikaisessa katekismuksessa oli vakava varoitus siitä, ettei pidä kenenkään hyvää nimeä eikä arvoa millään tavalla turmella. Tämän oli Metkakin lukenut jo koulupoikana, mutta vasta lankonsa huomautuksesta hän oikein käsitti, miten varovainen siinä asiassa täytyy olla. Siksipä hän matkustaessaan toisen lankonsa, maalla asuvan kihlakunnan tuomarin luokse, tilasi viimeisestä majatalosta kaksi hevosta. Tosin eivät ajopelit olleet kahdelle hevoselle varustetut, mutta kun kyytimies solmeili köydenpään vara-aisaksi, niin kaksivaljakko siitä tuli kuin tulikin. Vastaan tulevat väistyivät hyvin kunnioittavasti tien syrjälle.

Valjakon lähestyessä määräpaikkaa istui arvoisa lanko, kihlakunnan tuomari, pöytänsä ääressä ikkunan edessä, josta näki etäälle koivukujaa pitkin. Huomasipa hänkin kaksivaljakon.

-- Kukahan sieltä kahdella hevosella tulee, hän virkahti.

Ylhäiset tuttavat muistuivat mieleen ja hän nousi mennäkseen muuttamaan päällensä juhlallisempaa pukua. Katsahti kumminkin vielä kerran kujalle, ja kun ajopelit näyttivät kovin kapeilta, niin jäi odottamaan. Eivät nuo olleet vaunut, mutta mitkä ne sitten olivat. Nyt ne jo lähestyivät taloa ja kyytimies hyppäsi avaamaan porttia. Tuomari asetti rillit nenälleen.

-- No, mutta kenet minä näen... Metka totisesti...!

Tuomarin huudahdus osoitti, ettei kaksivaljakko ollut turhan tautta. Arvoa se lisäsi. Kyytimieskin teki mitä vähänkin osasi herransa avustukseksi rattailta laskeutuessa. Epäilemättä oli tämä suuri herra, jonka näki siitäkin, että tuomari itse seisoi rappusilla vastaanottamassa.

Kyytimies alkoi kääntää hevosiaan, joita tuomari yhäkin katseli, ja pistettyään Metkalle kättä, kysyi:

-- Mikä rakkine se on tuo?

-- Mikä tuo?

-- Tuo jolla tulit.

-- Etkö ole ennen nähnyt parihevosia?

-- En tuollaisten kyytikärrien edessä ole nähnyt enkä ymmärrä mitä varten niitä on kaksi.

-- Luulinpa sinun ymmärtävän, ettei kihlakunnan tuomarin kotiin sovi ajaa yhdellä hevosella.

-- Siitäkö tämä johtuukin!

-- Ajattelitko minun itseni vuoksi?

-- En tässä osannut ajatella mitään, ihmettelin vaan, mutta nythän minä ymmärrän, että tämä on "hunööri" minulle.

-- Tietysti sinulle ja tottahan nyt mielihyvällä maksat kyytimiehelle palkan.

-- Kukapa ei näin harvinaisesta kunnioituksesta maksaisi vaikka paljonkin.

Kohta tiesivät muutkin pitäjän herrat miten arvokkaasti heidän uusi tuttavansa on saapunut. Ja kun Metka viipyi paikkakunnalla, niin ei hän jättänyt muitakaan aivan osattomiksi samansuuntaisista "hunööreistä".

Metkan tulo sattui otolliseen aikaan. Entinen kirjuri oli kuollut, ja kukapa hänen paikalleen olisi ollut soveliaampi. Hän pääsi heti kohta työhön, ja kun istuntokausi joutui, tuli hänen toimia pöytäkirjan pitäjänä, joka oli paljoa arvokkaampaa kuin jäljennösten kirjoittaminen kaupunkilangon luona. Muutenkin oli maaelämä muhkeampaa. Hauskoja toti-iltoja vietettiin tuon tuostakin, joihin pitäjän herrat kokoontuivat. Se oli toista kuin ryyppyjen naukkiminen jossain nurkkakapakassa. Metka olisi vaan toivonut, että jokainen ilta olisi ollut toti- ilta. Onhan yksi päivä yhtä hyvä kuin toinenkin. Hän huomautti tästä lankoansa, mutta tämä katsoi sen mahdottomaksi ja virkkoi: mistä sitä riittäisi, hyvä kun kerran viikossakaan.

Metka jäi siihen käsitykseen, että suurimpana esteenä oli aineen puute. Kuka vaan sen poistaisi, niin olisi kaikki hyvin. Ja tulikin se kerran poistetuksi. Lanko laittoi hänet ennen käräjien alkamista ostamaan kaupungista leimamerkkejä ja antoi sitä varten viisisatasen. Kyyti oli kotoa, samoin eväät, joten ei rahaa muuhun tarvinnutkaan. Oli käytävä kiireesti, joten tehtiin varma määrä milloin on jouduttava takaisin. Metka oli aivan samaa mieltä ja meni heti kaupunkiin tultua toimittelemaan asioitansa. Ensimäinen ja tärkein oli tietysti konjakkikauppa.

-- Tunnettehan minut... hän esitteli itsensä ja käski mittaamaan kaksi kannua parasta konjakkia sekä merkitsemään hänen laskuunsa.

-- Kyllä herra tunnetaan, sanoi myöjä, mutta konjakkia ei anneta laskuun.

Jos tällainen vastaus olisi annettu kotikaupungissa, ei hän olisi yhtään ihmetellyt, mutta kun täällä pienessä, vähemmän tunnetussa kaupungissa rohjettiin sanoa tuolla tavalla, niin se oli jo liikaa.

-- Vai ei anneta, sanoi Metka arvonsa tuntevalla äänenpainolla. Onkos teillä sellainen astia, joka maksaa viisisataa markkaa.

-- On, jos vaan herralla on rahaa.

Metka levitti pöydälle viisisatasen ja ilmoitti mihin astia on tuotava.

-- Ja sen pitää olla hyvää, hän muistutti lähtiessään.

-- Parasta mitä löytyy, vakuutti myöjä.

Nyt hän meni leimamerkkien myymälään ja esitteli itsensä.

-- Varmaan tunnette kihlakunnan tuomari B:n, lankoni. Antakaa hänen laskuunsa viidensadan markan edestä leimamerkkejä.

Täällä ei tehty pienintäkään vastaväitöstä.

Nyt olivat asiat toimitetut, mutta paluumatkalle lähtö jäi huomiseen. Täytyi tutkia onko tavara sopimuksen mukaista ja, jos siksi tunnetaan, palkata hevonen astiata kuljettamaan. Tutkimiseen kului yö ja puolet seuraavasta päivästäkin. Sitten alkoi matka. Herra ajoi edellä, pieni tutkimusnassakka mukanaan ja perästä tuli ison astian vetäjä. Tätä kallista kuormaa täytyi kuljettaa varovasti, joten matka kului hitaasti. Ja kun eväitä oli näin runsaasti, poikkesivat he tavallista useammin tienvierustaloihin syöttämään. Täten kului aikaa paljo pitemmälti kuin oli lähtiessä laskettu.

Tuomaria alkoi huolestuttaa. Käräjäin alkamispäivä oli käsissä eikä leimamerkkien hakijoita kuulunut eikä näkynyt. Jokohan varotuksista huolimatta ryhtyi ryyppimään ja tulee milloin tulee, tyhjin käsin. Minkä se vähäinen renkipoika taitaa. Tuomari tähysteli vähä väliä tielle ja harmitteli. Nyt tässä sotku syntyy. Rahat menivät, ja uusi reissu.

Kun Metka viimeinkin ajoi rappusten eteen, kiirehti tuomari vastuukseen ja ensi sanakseen kysyi:

-- Saitko leimamerkkejä?

-- Sain, örähti Metka, ja onpa vielä muutakin.

-- Kyllä huomaan, että on ollut muutakin, mutta pääasia on leimamerkit.

Samassa joutui toinenkin hevonen ja pysähtyi edellisen jälkeen.

Nyt sen huomasi tuomarikin ja kyseli:

-- Mikä se tuo on? Mitä tynnöriä se vetää?

-- Siinä sitä on, selitti Metka.

-- Mitä siinä on?

-- Siinä on konjakkia ja onkin hyvää.

-- Konjakkiako ja täysi tynnöri?!

-- Täysi.

Tuomari ei osannut muuta kuin ihmetellä. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, miten tästä selviää ja miten tuon runsauden sarven kanssa menetellään.

Metka toimitti asiansa loppuun asti ja antoi neuvoja kyytimiehelle.

-- Vieritä tynnöri tuonne kellarin eteen, mutta vieritä varovasti ja tule sitten saamaan palkkasi.

Nyt ei tarvinnut valittaa aineen vähyyttä, vaikkapa valmisti totipöydän joka illaksikin.

Mutta kun alkavilla käräjillä oli lain mukaan sakotettava salaviinankauppiaita, koetti tuomari löytää entistä enemmän lieventäviä asianhaaroja, sillä Metkan tuomaan tynnöriin täytyi ottaa maksuosallisiksi muitakin pitäjän herroja.

HAUTAJAISET.

Kun merkillinen henkilö kuolee, on hänen elämäkertansa ja pitkä ansioluettelo seuraavan päivän sanomalehdessä. Siinä luetellaan tarkalleen mitä kouluja vainaja on käynyt, milloin minkin tutkinnon suorittanut ja missä viroissa ja luottamustehtävissä toiminut. Sen, että nämä tiedot tulevat näin sukkelaan haalituiksi, arvelevat monet mahdolliseksi ainoastaan siten, että elämäkerta on kirjoitettu viikkoja, ehkäpä vuosiakin aikaisemmin, johon ei kuolonsanoman saavuttua tarvitse lisätä yhtään sanaa, kun elämäkerta alkaa sanoilla: eilen vaipui j.n.e.

Asianomainen olisi varmaan eläessäänkin utelias tietämään mitä hänestä kuoltua sanotaan, ja se toivo toteutuisikin, jos sanomalehdet olisivat yhtä herkkäuskoisia kuin yksityiset ihmiset ennen aikaan. Silloin näet sattui, että jotkut kuuluisat henkilöt saivat kuolla useita kertoja. Metkakin joutui tästä kunniasta osalliseksi, vaikkei hän ollut mikään kuuluisuus eikä muutenkaan ikäloppu. Hän oli vuosien kuluessa ennättänyt asua monissa paikoissa ja toimia viroissa, milloin tuomarien milloin nimismiesten apulaisena ja väliin itsenäisenä maalaisten asianajajana. Tästäkö muuttelevaisuudesta lienee johtunut, mutta niin se sattui, että monet huhut hänen kuolemastaan osottautuivat perättömiksi.

Kerrankin hän oleskeli N:n pitäjässä odottelemassa käräjien alkamista. Puheenjohtajana tuli siellä toimimaan virkaa tekevä varatuomari Böklin, hauska mies ja Metkan hyvä tuttava. Vanha tuomari ei enää matkustellut kihlakuntansa maaseudun käräjillä, vaan asui kaupungissa. Siellä varatuomarikin asui istuntojen väliaikoina. Mutta juuri kun hänen piti lähteä N:n pitäjän käräjille, oli levinnyt tieto, että Metka on kuollut. Kun hän lähtöpäivänään meni käymään esimiehensä, vanhan tuomarin kotona, tuli siellä ensimäisenä puheeksi juuri tuo asia.

-- Metkako kuuluu kuolleen ja aivan äkisti.

-- Niinpä kerrotaan, vastasi varatuomari vakavana, vaikka hänelläkin taisi olla osansa tuon huhun liikkeelle laskemiseen.

Vanha tuomari huokasi.

-- Vai jo päättyi hänenkin elämänsä ura. Monesti toimittiin yhdessä, ja olkoonpahan miten hyvänsä, mutta kaipauksella häntä muistelen. Tulisin saattamaan viimeiseen lepoonkin, vaan on niin etäällä. Haluaisin kumminkin jollain tavalla ottaa osaa hänen muistonsa viettämiseen. Oletko niin ystävällinen ja toimit minun puolestani.

-- Ky-kyllä, jos vaan...

Varatuomarin mieleen jylkähti, että häntä ehkä pyydetään hautaseppeleen laskijaksi.

-- En minä mitään erikoista, sanoi vanha tuomari. Ajattelin vaan, että veisit mennessäsi hiukan juomavaroja ja tarjoaisit hautajaispäivän iltana paikkakunnan herroille totilasit.

Varatuomari ihastui. Juuri tätä hän oli odottanut ja virkkoi nyt varmalla äänellä:

-- Hyvin kernaasti minä sen toimitan.

Hän aprikoi, kysyisikö miten hautajaisvarojen kanssa menetellään, jos huhu on perätön, mutta katsoi viisaimmaksi olla vaiti. Täytyihän vanhan lakimiehen ymmärtää, että asialla on aina kaksi puolta: jos ei ole syytä surujuhlan viettoon, on vietettävä ilojuhla ja sitä suuremmalla syyllä, koska varatut aineet siihen hyvin soveltuvat.

Iloisena lähti varatuomari toimittamaan ostoksia ja panipa omiakin varojansa lisäksi. Saavuttuaan virantoimitus-alueelleen ei siellä kuulunut mitään Metkan kuolemasta eikä hän sitä kysellytkään. Kumminkin hän lähetti heti kohta kutsut kaikille niille herroille, jotka olivat ennenkin osoittaneet olevansa kykeneviä ja halukkaita milloin mitäkin kuollutta "hautaamaan".

Muissa hautajaisissa ei itse asianomainen ota osaa mihinkään menoihin, ei ainakaan ruumiillisesti, mutta Metka kilisti ja kallisti yhtä ahkerasti kuin toisetkin. Ja kaikki nyt muistivatkin kilistää ja juoda hänen terveydekseen. Menojen jatkuessa muutamat kilistivät niin rajusti, että lasit lohkeilivat, ja huusivat: eläköön Metka! Ei hän nytkään havainnut olevansa sen enempää huomattu, touhusi vaan toisten mukana. Kokoonkutsuja oli varottanut, ettei asiata ilmaista ainakaan alussa. Viimein meni joku Metkan rinnalle istumaan ja kysyi:

-- Tiedätkö sinä tämän illanvieton merkitystä?

-- En minä tiedä, vastasi Metka.

-- Nämä ovat sinun hautajaisiasi.

-- Mi... mi... mitä tämä on, en minä ymmärrä, kyseli Metka ällistyneenä.

Varatuomari jouduttautui selittämään.

-- Niin, kyllä nämä ovat sinun hautajaisiasi. Kaupungissa oli näet levinnyt huhu, että sinä olet äkkiä kuollut, ja herrassyötinki A. lähetti konjakkia ja valtuutti minun pitämään sinulle hautajaiset, ja nyt näitä on pidetty ja pidetään.

Kaikki odottivat selityksen vaikutusta. Mutta he tulivat jotenkin noloiksi, kun ei Metkan suusta lähtenyt yhtään sanaa, vesikarpalot vaan kihosivat silmistä ja valuivat alas kasvoille. Varatuomarikin nolostu, mutta alkoi kumminkin lohdutella.

-- Älä nyt kuitenkaan ota tätä asiata noin vakavalta kannalta äläkä suinkaan loukkaannu. Leikkiähän tämä on.

Metka pyyhkäsi vedet silmistään ja kohauttaen olkapäitään virkkoi:

-- Vähät minä semmoisista... Siitä minun mieleni tuli liikutetuksi, kun huomaan, että minulla on todellisia ystäviä... Olkoonpahan elämäni mennyt muuten miten hyvänsä, mutta kun on saanut elää tämmöisiä hetkiä, niin on se kuitenkin suloista.

Nolostuneet kuulijat pääsivät entiselleen. Kaikilla oli jotain sanomista. "Oikein, Metka." -- "Oletko sinä epäillyt, ettei sinulla olisi ystäviä." -- "Eläköön Metka!"

Vieläkin pyrkivät vedet kihoilemaan Metkan silmistä. Mutta viimein hän pudisti pois kaikki liikutuksen jäljet ja polveensa lyöden huudahti:

-- Tahtoisin minä vaan tietää, löytyykö toista, joka on ollut "pätkässä" omissa hautajaisissaan!

Sitäpä ei yksikään tietänyt, ja se onkin "rekorti", jota ei jokainen saavuta.

YKSI KERRALLAAN.

Vanha Partanen ei viskellyt vihojaan "jumalanviljalle", vaan ei myöskään käyttänyt väärin. Harvoin hän sitä osti itselleen, mutta oli kaupungissa käydessään valmis tuomaan köyhälle tai rikkaalle, joka vaan antoi rahan. Ja vaivoistaan ei vanha Partanen ottanut penniäkään. Sen verran tuli toki jokaisen auttaa lähimaistaan. Ja ettei kukaan ajattelisi hänen kuljettelevan "jumalanviljaa" nautinnon toivossa, vielä vähemmin himossa, ei hän koskaan ottanut hyvästä työstään kuin yhden ryypyn, senkin aina hatun heittäen. Jos sitten jonakin toisena päivänä sattui uusi tarjous, niin se tuli muusta naapurien ystävyydestä ja oli aivan eri asia.

Ja tätä hän ei salannut pojaltaankaan, nuorelta Samulilta. Se sai olla aivan vierellä katsomassa. Ja jos joku halusi tarjota tällekin, oli vanha Partanen kehottamassa poikaansa ja puhui hyvin vakavasti aivan näillä sanoilla:

-- Ota pois, kun annetaan, älä houkututa. Ei se miestä pahenna, jos ei mies itseänsä. Minä olen maistanut polven korkuisesta ja tiedän sanoa mitä se on ja miten sitä on käytettävä. Se on yhtä virkistävää kuin leipäkin, sillä se on valmistettuna samoista jumalanviljoista. Mutta kun tähän on erotettu ainoastaan virkistävin, puhtain ravintoaine, niin ei sitä saa nauttia samalla tavalla kuin leipää, miten paljon milloinkin. Yksi ryyppy kerrallaan ja sekin niin pieni, ettei jalat vähintäkään horjahtele. Ja pää pitää pysyä aina selvänä, että olkoonpa toimitettavana miten tärkeitä asioita hyvänsä, ei saa tulla hairahduksia. -- Jos, poikani, seuraat näitä sääntöjä, niin ota ryyppy, kun annetaan, mutta älä ota toista.

Samuli-poika muisti tämän säännön ulkoa ja kunnioitti kultaisena ohjeenaan. Hän oli päättänyt sitä seurata järkähtämättä ja suoritti, erittäinkin isänsä läsnä ollessa, tuon "jumalanviljan" nauttimisen kaikella kunnioituksella: hatun heittäen ja isän tavalla kiittäen, jotta tämä ja muutkin näkisivät, ettei pojasta polvi muutu. Vanha Partanen näki sen ja iloitsi. Hän saattoi olla tyytyväinen sekä itseensä että poikaansa. Hänellä on poika, jota ei maailman myrskyt horjuttele.

Tyytyväinen oli Samulikin. Sopi olla ystävänä kaikkien kanssa. Jos juopommat alkoivat tyrkyttää lakkaamatta "jumalanviljaansa", torjui Samuli tämän tuumittelemalla: yhteen se minulta asettuu, ei enempää. Hän pääsi aikamieheksi kertaakaan poikkeamatta isän tavoista. Olisi ehkä päässyt pitemmällekin, mutta kerran kylän poikain kanssa ryypiskellessä huomasi naapurin Pekka tuon Samulin selityksen kovin yksipuoliseksi. Samuli oli silloinkin lausunut, että yksi kerrallaan, ei enempää, jolloin Pekka paukautti sanoa:

-- Kuka sinulle tarjoaakaan kahta yhtäaikaa. En minäkään ole ottanut, en ikäpäivänä kahta ryyppyä samalla kerralla.

-- Pitää olla välillä aikaa, puolusteli Samuli.

-- No onhan tässä ollut aikaa, eikä iankaikkisuutta, tenäsi Pekka. Vai luuletko sinä tulevasi toisen kerran tänne maailmaan ja sitten vasta otat uuden ryypyn.

Samuli jäi sanattomaksi. Todellakin hän oli ajatellut ajan määräämistä kovin ahtaasti. Eihän siihen tarvinnut päiviä. Ottihan isäkin jo toisessa talossa, vaikkei talon väliä kulkiessaan olisi viipynytkään kovin monta minuuttia. Mutta kuluuhan aika kävelemättäkin, niin ettei siinä tule mitään virhettä, jos joskus ottaa lyhemmänkin väliajan perästä. Isän sääntöjen pääpykälähän onkin se, ettei jalat horjahtele ja että pää pysyy selvänä. Samulia hiukan harmitti, ettei ennen huomannut tätä, vaan on tuon toisen, paljoa vähäisemmän säännön tähden kinastellut vuosikausia tuttaviensa kanssa. Nyt hän seuraa tätä toista tärkeämpää pykälää, pitää päänsä mittarinaan ja välittää vähät ajan kulusta. Sen hän kumminkin pitää niin varmasti, ettei isä eikä kukaan kykene sanomaan sanallakaan.

Samuli pääsi kuin pahasta painajaisesta. Nyt hän vasta tunsi ensi kerran nauttivansa toverien seurasta. Ei tarvinnut muistella milloin on ottanut. Joskus vaan toisten huomaamatta pudisti päätään, että voi olla varma sen selvyydestä. Ja selvä se oli, kun hän viimein erosi ystävistäänkin ja alkoi astua kotiinsa. Hän käveli yhtä jalaksen jälkeä ja melkein hoipertelematta pysyivät jalat samassa suunnassa. Eikä siinä liukkaassa jalaksen uurnassa pysy kenenkään jalka aivan horjahtelematta. Mutta jos tie olisi yhtä suora ja kova kuin tuvan lattia, niin varmaan pysyisi. Samuli oli siitä asiasta aivan varma. Hän oli niin varma, ettei siitä tarvitse kenenkään epäillä. Ja hän näyttää sen todeksi jokaiselle. Hän ei välittänyt enää kulkea jalaksen jälkeä, astuipahan mihin astui, mutta tuvassa hän sen näyttää.

Kun Samuli joutui kotinsa tupaan, seurasi hän tiellä tekemäänsä päätöstä, alkoi heti kävellä tuiki vakavana yhtä sillan rakoa myöten ja puheli lakkaamatta:

-- ... ja minä uskallan näyttää sen vaikka kelle, että minun jalkani ei horjahtele. Tällä lailla ei kävele se, jonka pää ei ole aivan selvä... mutta minä saatan tätä tehdä vaikka päiväkaudet... Yks, kaks... näin minä marssin kuin sotamiehet ja jalan pitää sattua mihin minä vain tahdon... Ja jos kirjoitatte numeroita peräkkäin, niin minä lasken yhteen. Saatte kirjoittaa vaikka taulun täyteen, niin minä lasken, ja summa pitää tulla oikein. Mutta jos ette usko, niin koettakaa... Vai luuletteko ettei summa satu paikalleen... Sen pitää sattua, sillä minun ajatukseni juoksu ei ole ollut milloinkaan tämän selvempi...

Vanha Partanen istui jotenkin myrtyneen näköisenä nurkassa ja katseli äänetönnä poikansa kävelynäytteitä. Mutta vaikka hän näki, että poika astuu aivan hänen määräystensä mukaan, horjahtelematta, niin sittenkin... niin sittenkin... ja vielä sittenkin... on hänen oma esikoisensa ja ylpeytensä melkeinpä sikahumalassa.

Tätä seikkaa ei vanha Partanen enää oikein ymmärtänyt.

YRJÖ SARKANEN.

(Haudankaivajan juttu.)

-- Kysytte, onko täällä koskaan kummitellut, virkkoi haudankaivaja Kaaperi istahtaen helteisenä heinäkuun päivänä nurmittuneen hautakummun laiteelle, vastapäätä muutamia nuoria miehiä, jotka ohi kulkiessaan olivat poikenneet hautausmaata katselemaan ja pysähtyivät nyt leikkisäksi tunnettua "viimeistä virkamiestä" puhuttelemaan.

-- On täällä kummitellut, vakuutti hän uudestaan -- toissa iltana viimeksi. Haluatteko kuulla sen jutun?

-- Halutaan toki, vastasivat nuoret miehet yhteen ääneen.

-- Mutta teillä täytyy olla aikaa. Se ei ole aivan lyhyt. Se alkaa kymmenien vuosien takaa.

-- Vaikkapa alkaakin, kunhan päivässäkään tulee kerrotuksi.

-- Sillä puheella... Te ette tiedä mitään Sarkamäen Yrjöstä, jolla minä 30 vuotta takaperin palvelin renkinä. Se oli rehti isäntä, joka piti hyvän ruuan työväelleen, eikä palkkaa maksaessa kuulunut kitinätä. Mutta sille piti tehdä työtä kummallakin kädellä. Ja mielellään sille tekikin, sillä hän itse teki enemmän kuin yksikään muu työmies, eikä kumminkaan koskaan kehunut eikä heikompivoimaisia halveksinut. Hän oli oikea työhullu, jolle työttömät ajat olivat ikävimmät. Heinäkuun iltoina auringon laskun aikana ja sunnuntaipäivinä hän joskus leikillään (mutta varmasti, puoliksi tosissaan) virkkoi, että muuten on luoja luonut kaikki hyvästi, vaan loi yöt ja pyhäpäivät. Ei se sitä sanonut pyhäpäiviä halveksiessaan. Yrjö kävi kirkossa useammin kuin muut, jotka hyvin kokolla koprin pyhäpäivää odottavat. Mutta iltapuoli siitä jo oli ikävä viettää joutilaana ja usein hän meni työpaikkoja katselemaan.

Yrjö luuli olevansa rautaa, joka kestää ainaisesti. Siinä hän kumminkin erehtyi. Hän olisi alkanut tarvita ruoka-unetkin, mutta sellaiseen ajan tuhlaukseen hän ei antautunut, vaan rupesi illan suussa hiipivää väsymystä karkoittamaan kotikorvessa keitetyllä "vanhalla miehellä". Sitä oli nyt aina povitaskussa litteässä pullossa ja siitä hän kävi salavihkaa pajukon tai ladon suojassa kulauttamassa. Kulauksen päälle hän kohautti olkapäitään, ja silloin sai arvata, että nyt ei taas pysy poikaset perässä olipa tehtävänä mikä työ tahansa.