Part 8

Sitä tekoa kului vuosi, ehkäpä toistakin. Litteän pullon sisällys ei enää riittänyt rupeamaksi. Täytyi käydä keskelläkin täyttämässä. Varasto hupeni sitä mukaa, mutta silloin meni Yrjö aittaan, mittasi rukiita säkkiin ja vei hevosella Kotakorven mökkiin, jonka vaimo, vanha viinankeittäjä, valmisti rukiista jäsenten jännittäjää. Sellainen valmistustapa oli jo kiellettyä, mutta Yrjö ei katsonut millään tavalla lakia rikkovansa, kun ei keitättänyt kellekään myötäväksi, ainoastaan omaksi tarpeekseen. Mökin mies, sorakielinen ukko, kantoi valmistuneen aineen suurella leilillä Sarkamäelle. Leili oli ulkopuolelta tervattu ja jos vastaantulija sattui kysymään, mitä leilissä on, vastasi ukko: tervaa. Ettei ruunun miehet eivätkä muutkaan pahansuovat pääsisi heidän hommistaan tietämään, käyttivät he samaa nimitystä keskenäänkin puhellessaan, ja minä kuulin kerrankin mökin ukon kysyvän: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?"

En muista mitä Yrjö siihen vastasi, mutta sen huomasi syrjäinenkin, että tervan maussa se oli aina. Työtä se oli vieläkin tekevinään, vaikka se supistui siihen, että tuli työpaikalle, tarttui aseeseen, nujerti sillä muutaman minuutin ajan ja lähti sitten astua junnaroimaan pihaan ottamaan lisävoimia. Potattia nostettaessa kävi viimeksi pellolla. Tonkasi yhden kerran taikollakin, mutta siihen se työnteko loppui.

Pois pani taikon ja lähtiessään örähti: tarkkaan. Tarkoitus oli kai varoittaa, että pitää ottaa tarkkaan kaikki potatit. Yrittelipä pois mennessään entiseen tapaan jalallaan potkia multaa, nähdäkseen oliko huonosti harattu, mutta eipä jalka totellutkaan enää. Ne tarvitsivat olla tanakasti maassa kiinni ja ainoastaan arvelun perästä uskalsi toksautella toista toisen edelle. "Vanhaa miestäkään" ei kyennyt enää laskemaan pienempään astiaan, vaan täytyi kulautella suuren lekkerin suulta.

Sen kupeella hän istuksikin enimmät ajat ja ennenkuin potatit olivat kuopassa, tuli Yrjö niin läpeensä tervatuksi, että jäikin siihen aitan lattialle selälleen köllöttämään.

Emäntä oli ensimäiseksi huomannut ja kutsui kaikkia muitakin katsomaan. Siinä sitä katseltiin ja käänneltiin, ja päätökseksi tuli, että kuollut mikä kuollut. Kotakorven mökin vaimo haettiin pesemään. Muori, joka oli tähän asti pitänyt huolen sisäpuolen huuhteluveden keittelemisestä, pesi nyt viimeksi kotiliedellä lämmitetyllä vedellä ulkopuolenkin ja puki sitten päälle puhtaan, vasta neulalta heitetyn liinapaidan ja samoin tanakasta toimikkaisesta ommellut uudet housut. Sellaisena sitten asetettiin Yrjö laudalle, jonka toinen pää oli jyvähinkalon laidalla ja toinen vanhan viinatynnyrin päällä. Hautajaisten valmistusaikana kävivät naapurit pitkälle matkalle lähtenyttä katsomassa ja hyvittelivät surevia sukulaisia sillä, että on aivan yhtä punakka kuin eläessäänkin.

Hautajaisissa syötiin ja juotiin kaksi päivää. Siinä välissä käytiin Yrjö tuomassa tänne "pitkän pellon piertanolle". Kun minä sitten kymmenien vuosien kuluttua pääsin tämän pellon käsin kyntäjäksi, niin tulin usein pysähtyneeksi entisen isäntäni hautakummun viereen ja muistui mieleeni, että vieläköhän lienet yhtä punakka kuin ennenkin. Toissa iltana minä sitten sain sen tietää, josta alkaa kertomukseni toinen osa.

* * * * *

Yrjön emäntä eli vanhaksi. Muutamia päiviä takaperin tuotiin sana, että nyt on hänkin kuollut ja minun pitää valmistaa hänelle lepopaikka. Siinäpä ei ollut aprikoimista mihin tuon valmistaisi: tietysti miehensä viereen. Kun tiesin kymmenissä vuosissa mullan kerinneen painua vieremättömän lujaksi, uskalsin ruveta uutta hautaa kaivamaan aivan entiseen kiinni. Se sattuikin niin tarkalle, että pohjalle tultua hipasi lapio Yrjön arkun kuvetta. Kiitollisuudesta entistä emäntääni kohtaan, joka oli kymmeniä kertoja ojentanut renkipojalle vahvan voipalasen keskellä rupeamaakin, kaivoin hänen hautansa ainakin puolen kyynärää syvemmäksi kuin Yrjön hauta. Viimeisen multalapion viskattua nojasin selkäni haudan seinustaan, levähtääkseni. Silloin löyhähti nenääni renkiys-ajoilta tuttu "vanhan miehen" haju.

Muistojen uudistuessa tulin vähän vallattomalle päälle ja matkien mökin ukon ääntä, samalla kopauttaen arkun laitaan lapiollani, kysyin: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?" Lienen kopauttanut liika kovasti, sillä arkun laita loheta hösähti aivan avonaiseksi. Tuosta jo vähän kammahdin ja aloin kiivetä ylös. Mutta en ennättänyt vielä seisaalleni, kun kuulin tutun äänen: uh, uh, ja kun käännyin katsomaan, niin näin, että Yrjö oli vyöräyttänyt itsensä uuden haudan pohjalle ja kömpi parhaallaan seisaalleen. Arvaatte sen, että minä ihmettelin. Aloin kumminkin ymmärtää, ettei tämä ollut mikään kuolleista herääminen, olipahan vain pitkänpuoleinen pohmelolepo. Eihän se kuolleena olisi niin punakka ollutkaan, kun silloin arkkuun pantaessa oli. Nyt se heräsi siitä pohmelostaan ja minä odottelin, että kääntyyköhän tuon kieli paremmin kuin silloin potattimaalla.

Jo rykäsi muutamia kertoja, sitten kohotti päätänsä ja kysyi: "Missä minä olen?" Minä vastasin: "Haudassa." "Haudassa", jamasi Yrjö. "Sinäkö minut tänne toit?" "Oli niitä tuomassa muitakin", vastasin minä. "Muitakin", virkkoi taas Yrjö ja kysyi: "Kuka sinä olet?" "Kaaperi minä olen", vastasin. "Meidän Kaaperiko? Et ikinä. Sinähän näytät vanhalta ukolta." Selitin, että vanha minä olenkin, sillä siitä taitaa olla yli kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi tavattiin. Yrjö yritti suuttua ja väitti aivan vasta tavanneensa Kaaperia potattipellolla. Sanoi minun luulevan häntä juopuneeksi, mutta että hän on nyt selvempi kuin pitkiin aikoihin. Kuoppaa väitti potattikuopan tekeleeksi, johon hän on voinut kävellessään pudota ja nukkua siellä pitkän rupeaman. "Ei väitellä tyhjän tautta", sanoin minä. "Nouse tarkastelemaan, ollaanko nyt Sarkamäen kuoppa- harjulla."

Laskin portaat haudan pohjaan, ja Yrjö kiipesi ylös toimikashousuissaan. Olivatpa ne säilyneet lahoamatta, kun olivat lähellä hyväksi karaistua ihoa. Kestipä meidän kotvan aikaa keskustella, ennenkuin Yrjö uskoi mitenkä asiat ovat. Sitten se ajatteli vähän aikaa ja virkkoi: "Kyllä minä mahdan olla joutava, mutta mennäänhän kumminkin katsomaan miten siellä Sarkamäessä nyt eletään." "Aivan oikein", myönnytin minä. "Ja onhan siellä emännän hautajaiset. Käskettiin sinne minuakin hautajaisiin."

Sitten me lähdettiin yötä myöten yhdessä astua teilaamaan. Ennen matkalle lähtemistä arvelin Yrjölle, että jos täältä kirkonkylän telefooni-asemalta ilmoitettaisiin tulostamme Sarkamäelle, etteivät hämmästyisi ja että tulisivat hevosella vastaan.

"Ilmoitettaisiin Sarkamäelle", ihmetteli Yrjö ja sanoi minun höpisevän, kun aion ilmoittaa kahden peninkulman päähän. Minä selitin, ettei se ole höpisemistä. Yksi noihin pylväisiin kiinnitettyjä lankoja menee Sarkamäellekin ja kun langan päähän sanoo, niin se kuuluu yhtä selvästi toiseen päähän kuin meidän puhelu tässä. Yrjö katseli puhelinlankoja ja virkkoi: "Jos tuo on totta, niin ihmeitähän täällä on opittuna sinä aikana." En ennättänyt vastata mitään, kun Yrjö keksi uuden ihmeen ja loikaten ojan toiselle puolelle kysyi: "Tuleeko tuolta kummitus?" "Ei se ole kummitus eikä se tule päälle", selitin minä. "Kauppiaan poika näkyy ajelevan polkupyörällä." Yrjö katseli pitkään polkupyöräilijän jälkeen ja virkkoi: "Joka kummemmalla hevosella ajaa, niin sanokoon."

Tuskin oli ennätetty virstan verran kävellä, kun tien mutkasta ilmestyi tehtailijan automobiili. "Mennään syrjään", ennätin sanoa, kun Yrjö ryntäsi metsään, että oksat ruskivat. Minä huutelemaan jälkeen, ettei täällä ole mitään hätää, se jo meni. Silmät pyöreinä pelosta hiipi Yrjö metsästä ja kysyi: "Ihmisten laitoksiako se oli tuokin?" Koetin selittää, että se on vain tulen voimalla kulkeva kärri. Yrjö ei väittänyt vastaankaan, sanoi vaan luulleensa pääpaholaiseksi, kun oli niin punanen ja suhisi kuin käärme. Sitten hän kysyi tokko täällä onkaan enää hevosia. Minä selitin, että on ne hevoset vielä ennallaan, vaikkei niiden nyt tarvitse vetää rahtikuormia, kun tavarat kuljetetaan rautatietä myöten. Yrjö ei ymmärtänyt mikä on rautatie. Muisteli ennen aikaan Sarkamäellä ollessaan kuulleensa jotain rautatiestä, mutta arveli, että se mahtaa olla vielä hirveämpi kummitus kuin se äskeinen sähisijä. "Vielä se Sarkamäkeen mennessä nähdään sekin", sanoin. Yrjö rupesi ehtimiseen pälymään taakseen, ja kun kysyin mitä hän sieltä katsoo, niin sanoi pelkäävänsä, että jos se rautatie ryntää takaapäin päälle.

"Sillä on aivan erityinen oma tiensä, jossa ei ole mäkiä eikä tiukkoja mutkia", rauhottelin minä. "Me saadaan astua aivan pelkäämättä." "Oma tiensä, jossa ei ole mäkiäkään", ihmetteli Yrjö ja kysyi, että millä voimalla ne mäet tasoitetaan. Hän ei ottanut uskoakseen, että se tapahtuisi ihmisvoimilla. Kun sitten jouduttiin kulkemaan rautatieaseman kautta ja katseltiin kaikkia vehkeitä, niin ei Yrjö sanonut enää ihmettelevänsä vaikka näkisi mitä. Kun vielä matkan varrella katseltiin suurta meijeriä, puimakonetta ja tuulimoottoria, joka nostaa veden järvestä, niin Yrjö aivan innostui ja sanoi, että jopa täällä nyt sopii elää. Ihmisten ei tarvitse enää muuta kuin kyntää ja niittää. Minä kerroin, ettei enää tarvitse niittääkään eikä haravoida, ne työt toimitetaan hevosella. "Jopa ovat hevosetkin tulleet viisaiksi!" huudahti Yrjö. "Ennen ei tahtonut heinä katketa tyhmältä mieheltäkään ja nyt sitä osaavat tehdä hevosetkin. Missä täällä näkisi hevosen niittävän ja haravoivan?" Sanoin, että jos ei tänä yönä satuta näkemään niittämässä ja haravoimassa, niin ainakin työaseet nähdään. Kun siihen satuin lisäämään, että ne maksavat yhteensä noin 500 markkaa, niin Yrjö aivan ällistyi ja huudahti: "Mahtaa niissä olla rautaa. Jaksaako niitä hevonenkaan heilutella?" Minä selitin, että jos ei yksi hevonen jaksa, niin pannaan kaksi. Yrjö ei sanonut enää ymmärtävänsä miten kaksi hevosta niittää yhdellä viitakkeella ja pyörälle sanoi joutuvansa siitäkin rahan menosta, jos joka hevoselle ostetaan satoja markkoja maksava viitake. Ja hän alkoi kysellä osataanko täällä tehdä rahaakin, kun on antaa viisisataa viitakkeesta ja haravasta, jotka eivät ennen maksaneet viittäkään markkaa. Minä selitin, ettei näitä viitakkeita tarvita kuin yksi talossaan, suuremmissa kaksi ja että rahaa saadaan voilla ja puilla.

"Puillako", virkkoi Yrjö ja katseli ympärilleen. "Senkö tähden täällä ei näykään muita kuin hierinpuita?" Yrjö tuli jo tästä pahalle tuulelle ja kun Sarkamäen lähelle jouduttua näki parhaat peltonsa heinämaina, niin alkoi intoilla, että minä olen suotta ylistellyt näiden laiskain tekoja. Rakennellaan kaikellaisia kummituksia eikä kynnetä peltojaan. "Mitä varten ne ovat nuo ristikkoseipäät ja nuo punaset häkkyrät?" kyseli Yrjö harmistuneena. Minä selitin, että seipäissä kuivataan heiniä ja nuo maalatut häkkyrät ovat hevosen viitake ja harava. "Siinäkö ne nyt ovat", sanoi Yrjö ja kiipesi yli aidan koneita katsomaan. Sahaksi se sitä ensin väitti, mutta myönnytti kumminkin, että tasaisen laistin se tekee.

Meillä oli kulunut yö kävellessä ja katsellessa. Kun jouduttiin Sarkamäen kartanolle, olivat vaimot maitomyllyä pyörittämässä. "Kehrätäänkö täällä nyt kesälläkin", ihmetteli Yrjö. Sanoin, että taitavat kehrätä rautaisella rukilla. "Kaikki teillä on raudasta, tiet ja rukitkin." Mentiin katsomaan "rukkia". Yrjö seisoi kotvan aikaa avossa suin ja kysyi: "Mitä tämä merkitsee?" "Sillä erotetaan kerma maidosta." Yrjö kyseli, että tokko pyttyjä enää tarvitaankaan. Kun hän kuuli, että pytyt ja kirnut ovat aikoja sitten poltetut, virkkoi hän: "jopa on teille herra helpon antanut. Ei tarvitse niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä. Kaikki käypi pyörimällä. Eivät tarvinne nykyiset rengit ja piiat valittaa, että on kova työ." Sepä olisi saanut olla sanomatta. Alkoi kuulua mutinata, että mistä se ilmestyi tuo hullu ukko, joka ei tiedä miten täällä työntekijän hiki ja verikin imetään. Yrjö tuli minun korvani lähelle supattamaan, että näyttää kuin eivät työntekijät nytkään olisi oikein tyytyväisiä. Siitäpä näyttää. Mentiin puhuttelemaan talonväkeä. Minut, joka olen tärkein virkamies, osotettiin heti kamarihuoneeseen, mutta Yrjö neuvottiin menemään tupaan tai kävelemään toisiin taloihin. Kun sanoin, että me ollaan matkakumppanit ja tavallaan saman talon väkeä, sai Yrjökin tulla kammariin. "Taitaa olla teidän haudankaivuu-apulainen", arveli talon isäntä. Myönnytin niin olevan. Isäntä kysyi, että onko tämä apulainen täällä hautajaisten ajankin. "Jos saapi olla", sanoin minä. "Kyllähän muuten, mutta vaatetus ei ole aivan sopiva." "Eihän sillä ole", sanoin minä. "Mutta jos löytyisi isäntävainajan vanhoja vaatteita lainaksi." "Kukapa niitä lienee kymmeniä vuosia säilyttänyt", sanoi isäntä. Sen kuullessaan Yrjö näkyi tulevan pahalle tuulelle ja puhkailtuaan vähän aikaa kysäsi: "Minkälainen mies se isäntävainaja oli?" Nykyinen isäntä ei halunnut keskustella tuollaisen toimikashousu-ukon kanssa, vaan ettei näyttäisi ylpeältä sanoi minulle: "Kova työmies kuului isävainaja olleen, mutta sitten oli ratkennut juomaan." Yrjö ei heittänyt siihen. "Vai ratkesi juomaan", sanoi. "Jättikö tuo talon velkaiseksi kuollessaan?" Isännän täytyi alentua ukkoa puhuttelemaan ja vastasi: "Ei tuo velkaiseksi jättänyt, vaan ei kuulu jääneen paljo rahojakaan." "Kuinka monta kymmentä tuhatta nyt on rahoja, kun ei ole enää se juoppo isäntä?" kysyi Yrjö. "Kymmentäkö tuhatta", ihmetteli isäntä. "Mitenkä nyt rahoja karttuisi, kun on työväki kallista ja kaikki kallista." "Vai niin", murahti Yrjö. "Eikö nyt olekaan isännällä lupa tehdä työtä?" "On kyllä lupa", sanoi isäntä, "mutta eipä siihen jouda. Yhden miehen aika menee liikeasiain hoitamisessa, kun täytyy pitää huoli kuoletuslainoista, maanviljelyslainoista ja vielä monista muista vekselilainoista." "Vai niin", murisi Yrjö ja lisäsi: "Minä nyt en tuota epistolaa enää oikein ymmärrä, mutta merkitseekö se sitä, että olla korviaan myöten velassa ja niiden kanssa rimpuilla kuin kärpänen verkossa." Isäntä ei näyttänyt enää oikein tyytyväiseltä tähän ukon kysymykseen, vaan vastasihan kuitenkin. "No, saattaahan sen vanhoillaan olijat niinkin selittää, mutta ei se mitään rimpuilemista ole, se on tavallista nykyajan elämätä. Semmoista se on näinä kalleina aikoina kaikilla." "Vai niin", murisi Yrjö. "Mutta täytyykö nykyaikana ostaa kaikkea kallista mitä näkee? Onko niitä pakosta ostettava?" Isäntä jo vähän kiivastui. "Ei ole pakosta, vaan kun niitä tarvitsee, niin täytyyhän niitä ostaa." Mutta Yrjö kiivastui kahta kovemmin ja tempasi ensimäiseksi kammarin nurkasta sylillisen kalosseja ja sateenvarjoja ja kyseli: "Tarvitaanko näitäkin talossa, puohtimiako nämä ovat vaiko hierimiä? Tarvitaanko huoneen seinillä tuollaiset kuvapaperit ja ikkunain edessä tuollaiset hörtylät? Ja missä kudotut teillä on vaatteet päällänne? Tunnetteko te enää tällaista housuvaatetta kuin minulla on. Olisitte säilyttänyt ne isäntävainajan vanhat vaatteet, niin olisittehan saanut nähdä, että tuollaisissa pukimissa sitä silloin käveltiin, jolloin joudettiin veloilta työntekoon. Jos minä lähden katselemaan läpi tämän talon, niin sieltä löytyy hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt kotona tai ollut ilman." Minä menin Yrjöä rauhottelemaan, että annetaan olla talon tapoineen, ja sitten selitin isännälle, että tuo minun apulaiseni on muita miehiä omituisempi, johon ei pidä pahastua. Kyllä se rauhottuu, jos talosta löytyisi joku ryyppy vähän karvaampata. Isäntä meni katselemaan ja toi konjakkia. "Vai konjakkia", murahti Yrjö. "Saapihan tuota maistaa, mutta oman otsan hiellä hankittua sitä ennen aikaan ryypättiinkin."

Yrjö rauhottui ja sai päällensä vanhat verkavaatteet ja varrettomat patiinit. Hän jäi vielä sinne Sarkamäelle, mutta erotessa suhahti korvaani, että hän ehkä tulee minulle apulaiseksi kaivelemaan hautoja taikka asettuu sinne Sarkamäen pellon piertanolle variksen pelätiksi. Pukimiensa puolesta sanoi olevansa sopivampi tähän viimeiseen virkaan.

-- Sen pituinen se kummitusjuttu oli, sanoi Kaaperi. -- Jos menette Sarkamäelle päin, niin katsastakaapa onko hän jäänyt maanviljelyksen palvelukseen, vai tuleeko hyvinkin tänne tärkeimpään virkaan.

HAUKI.

Kalamiehillä on omat, salaiset merkkinsä, milloin hauki harnasee uistinta ja milloin ahven onkea tokasee. Maisteri Elosella oli nämä merkit tarkasti muistossa, sillä hän oli sekä uisteluun että onkimiseen erittäin innostunut. Näitä varten valitsi hän kesäasuntonsa etäälle kaupungista, pienen kirkonkylän läheisyyteen, jossa oli paljo järviä.

Maisterin nuori rouva, joka oli kasvanut kaupungissa, ei antanut alussa mitään arvoa koko kalastusharrastuksille. Ongella istuminen kauniina kesäiltana alkoi kumminkin viehättää, ja ennenkuin kesä oli kulunut, innostui hän uisteluunkin. Se tapahtui sinä aikana, kun maisteri oli koulumiesten kokouksessa pohtimassa heidän ammattiinsa kuuluvia asioita, joihin ei rouvalla ollut harrastusta, ja jäi mielellään kotiin piika-Miinan kanssa.

Ei tämä matka ollut oikein mieluisa maisteristakaan.

"Menee paras hauen uisteluaika", virkkoi hän laitellessaan kauluksia kaulaansa. "Toista se olisi soudella järvellä, kuin istua junassa ja kävellä kaupungin katuja juhlatamineissa."

"Minäpä uistelen sillä aikaa", sanoi rouva.

"Ei sinusta ole uistelijaksi."

"Minustako", ihmetteli rouva. "Muistelepa kuka sai suurimman ahvenen, kun oltiin ongella."

"Onkiminen on paljoa yksinkertaisempaa", selitti maisteri. "Siinä on pääasia, ettei ongen kärki jää näkyviin. Mutta uisteleminen on aivan toista. Uistin saattaa tarttua käteenkin, jos sitä varomattomasti liikuttelee."

"Eipä onkikaan tarttunut", kehahti rouva iloisesti.

"Niin, mutta ongessa on vain yksi koukku, ja minäpä siihen usein madon pujotin."

"Kyllähän sinä estelet, mutta saatpa kuulla, kuinka monta haukea minä olen vetänyt."

"Sallin minä sen huvin sinullekin, jos vaan ei vaaraa tulisi", virkkoi maisteri. "Mutta älä mene yksinäsi, ota Miina soutamaan."

"Niin minä otankin."

"Soudelkaa sitten saarien ja niemien rantamia, niistä ne parhaiten tarttuvat", neuvoi maisteri. "Ja jos sattuu tarttumaan iso hauki, niin ei pidä kiskoa väkisin venheeseen, vaan antaa myöten ja sillä tavalla uuvuttaa."

"Mikä siitä tulee, jos ei anna myöten?" kysyi rouva.

"Siitä tulee sama juttu kuin ihmistenkin kesken", naurahti maisteri. "Jos ei toinen eikä toinen anna perään, niin ystävyyssiteet katkeavat ja kumpikin lähtee omille teilleen."

"Kyllä minä nyt osaan", vakuutti rouva.

"Älähän kehu", kielteli maisteri. "Ainakin yksi neuvo on vielä tarpeen. Kun kala tarttuu, niin ei pidä seisottaa venettä, vaan soutaa entistä lujemmin."

"Mutta eihän se ole myöten antamista", huomautti rouva.

"Eihän pienimmille tarvitse antaakaan myöten, ainoastaan suurille ja sillä tavalla, että antaa siiman juosta sormien välistä järveen takaisin."

"Mistä sen järveen tietää, suuriko se on vai pieni."

"Tietää sen siitä, että suuri hauki nykäsee uistinta kovasti."

Nyt oli saatuna kaikki tarpeelliset tiedot, eikä maisteri joutanut niitä enää antamaan, kun täytyi joutua matkalle.

Rouva Elonen kertoi jo samana päivänä Miinalle, että nyt kuuluu alkavan haukien syöntiaika ja että he lähtevät yhdessä uistelemaan. Sepä ei ollut Miinasta tervalle. Hänkin oli asunut ikänsä kaupungissa ja kuullut vain kuulemalla, että herrat uistelevat. Nyt pääsee itsekin samasta huvista osalliseksi.

"Lähtään nyt paikalla", hän virkkoi innostuksissaan.

"Ei me tänä päivänä, kun ei ole ennen etsittyjä matojakaan", selitti rouva.

"Pian minä etsin", lupasi Miina. "Kuinka monta niitä pitää olla?"

"Pitäähän niitä olla kymmenittäin, kun siinä uistimessa on monta väkäkoukkua."

"Kuinka monta?"

"En minä muista, mutta pian sen tiedät, kun käyt lukemassa. Se uistin on tuolla eteisen naulassa."

Miina kävi lukemassa koukut ja toi sen tiedon, että niitä on yhdeksän.

"Minä etsin siis yhdeksän matoa." "Ei se riitä. Yksi haukihan ne syöpi ja onhan maisteri tuonut kerrallaan viisikin haukea. Otetaan mekin niin monta, jos saadaan." "Otetaan toki", vahvisti Miina. Pian hän selvisi keittiötöistä ja temmattuaan käteensä kivikupin ja vanhan hierimen, oli valmis matoja kaivamaan. Mutta mistä? Täytyi mennä rouvalta kysymään.

"Lastukasasta maisteri näkyy etsivän", tiesi tämä. Kohta oli lastukko pöläkässä, kun Miina sitä hierimellä kuopalti. Hierimen haarat katkeilivat aivan alkaessa, mutta olipa varsi jäljellä.

Tukalin työ oli kiemurtelevien matojen kuppiin nosteleminen. Siinä pyrki innostus laimenemaan. Mutta kun muisti, että näillä madoilla vedellään suuria haukia, niin se lisäsi rohkeutta.

Miinalla oli kova halu päästä heti uistelemaan, mutta rouva tahtoi näyttää, että hän jaksaa olla maltillinen ja virkkoi:

"Ei me lähdetä iltasilla. Aamusilla maisterikin uistelee."

"Mutta missä nämä madot säilytetään?"

"Vie johonkin ulos."

Miina asetti matokupin portaan kupeelle heinikkoon ja oli vähän tyytymätön emäntäänsä. "Aina tässä pitää maisterin tapoja seurata, vaikka ei olisi kotonakaan. Nyt olisi niin tyyni soudella."

He aikoivat nousta aamusilla varhain ja virittivät varmuuden vuoksi herätyskellon keittiön pöydälle.

Mutta yöllä näki Miina ihmeellisen unen: suuri hauki tuli keittiön rapun alta ja kätkeytyi matokuppiin. Kun hän meni sitä hierimellä hämmettelemään, niin se muuttui veneeksi järvelle. Eikä se ollut enää venekään, vaan pieni laiva, joka mennä sytkitti samassa tahdissa kuin kahvipannu kiehui. Miina koetti hierimellä karustaa vastaan, että rouva joutuisi yhteen matkaan, mutta silloin tarttui hauki hierimen haaraan ja kahvipannu rupesi kuohumaan. Siihen hätään heräsi Miina ja hyppäsi katsomaan kelloa. Mutta yö ei ollut vielä puolessakaan.

Aamusilla hän arvasi mitä tämä uni merkitsi. Madot olivat madelleet kupista tiehensä. Hyvän aikaa he sitä harmittelivat, mutta ei siinä muu auttanut kuin mennä etsimään uusia.

Mutta sitten se töitä työläämpi työ alkoi, kun piti ruveta pujottamaan matoja uistimen koukkuihin.

"Täyttele Miina tuon pienemmän häkkyrän koukut, minä pistelen tähän suurempaan", neuvoi rouva.

Vaikka toinen asettui toiselle puolelle uistinta, tahtoi päille tulla ahtaus.

"Rutistat minun hattuni", huomautti rouva.

"Eihän tässä muista varotella, kun ei tuokaan mato pidä päätään yhdessä kohti", valitti Miina.

"Katsohan kun minä..."

Rouva Elonen aikoi olla urhakka ja näyttää miten mato sujahtaa koukkuun. Matopa aavisti pahaa ja alkoi hännällään huiskia ympäri sormia.

"Hui!" huudahti rouva ja Miina vastasi siihen "ai!" sillä koukku oli pelontempauksessa toksahtanut sormeen. "Voi, voi! minäkö sen tein!" valitti rouva. "Ei toki jäänyt siihen. Kääritään, kun juoksee verta."

Nyt he tunnustivat todeksi maisterin sanan, että uistin on vaarallinen tarttumaan käteen.

"Pujotellaan vuorotellen", ehdotti rouva. "Jos Miina pitelisi madon häntäpuolta, kun se sitä niin tavattomasti kipruuttelee."

"Jos koukku tarttuu taas", epäili Miina.

"Ei se nyt tartu", vakuutti rouva. "Minä lujitan luontoni."

Ja kyllä hän lujittikin. Kasvolihakset pinnistyivät tehtävän tarkkuudesta. Ja vaikka Miina oli tällä kertaa pitelijänä, syntyi hänellä samat kasvonliikkeet. Mutta menipä kuin menikin mato koukkuun. Voitonriemulla he sitä katselivat.

"Semmoinen vötkäle. Kyllä siihen pitäisi tarttua."

Tuli Miinan vuoro. Sillä aikaa selitteli rouva miten oli soudettava, jos hauki tarttuu, ja miten isolle hauelle on annettava myöten, uuvutettava.

"Pitääkö sille antaa myöten", nauroi Miina. "En minä malttaisi antaa."

"Pitäähän ihmisillekin antaa..."

"Antaa kelle antaa", arveli Miina.

Vihdoin oli pyydys kunnossa ja se olikin sellainen matorykelmä, ettei hauki ollut ennen nähnyt moisen palan kitansa editse vaeltavan.

Uistelijoilla oli kiire jouduttaa pyydys syöttien tuoreina ollessa veteen. Miina tarttui tanakasti airoihin ja kelan kiivaasti pyristessä solui siima suoraksi.

"Sepä raskaalta tuntuu. Jokohan hauki tarttui."

"Katsotaan", kehoitti Miina. "Nytkö minä soudan kovasti?"

"Nyt!"

Molemmat vetivät niin, että jos siellä vaan hauki oli, niin ei se joutanut kupeilleen katselemaan.

"On kala, ja painaa!" ihasteli Miina.