Part 6

Metka oli siskoparven nuorin. Vanhimmat lapset olivat tyttäriä ja niin paljon vanhempia, että saivat veljen synnyttyä olla osallisina nimen valinnassa. Niinpä näiden ja vanhempien monipäiväisten ponnistusten perästä sai poika näin kuuluvan nimen: Klaus Klemens Wladimir. Kaksi ensimäistä olivat siskojen ja äidin keksimiä, mutta kolmannen lisäsi isä kenenkään aavistamatta, ajatellen että kolme nimeä näyttää komeammalta. Isä, ollen itsekin virkamies, toivoi pojan kohoavan korkeammalle kuin hän. Jospa tuo nimi kerran maailmassa saisi paikkansa Valtiokalenterin ensi lehdillä, niin siltä varalta on hyvä, että nimiä on kolme. Itse ei ollut saanut nimeänsä kohotetuksi varsin keskivirkamiesluokan tasallekaan. Syynä voi olla se, ettei suku ollut vielä kyllin etäällä talonpoikamaisuudesta. Lukanderit, joihin hän kuului, eivät olleet kohonneet etuoikeutettujen paikalle, mutta vähitellen ne tulevat kohoamaan. Isä näki jo nyt, että Klaus Klemensille muodostuu huomattavasti jykevämpi nenä kuin suvun muille jäsenille. Se oli hyvä merkki. Ja kun poika alkoi katsella ympärilleen ja sommitella ensimäisiä sanoja, oli tämän katseessa ja äänessä jotain valtiomiehen jylseyttä. Isä hymyili näille merkeille. Sisaret päinvastoin olivat huolissaan, kun ei heidän pieni veljensä taipunut lallattelemaan neuvon mukaan, vaan ärjähteli vastaan. Ja jos jolloinkin houkutuksilla ja namusilla saivat taipuvaiseksi, eivät sanat sittenkään lähteneet niin yhtäjaksoisesti ja "fiinisti" kuin siskot olisivat toivoneet. Pieni (lilla) Klemens, jota nimeä he suosivat, tuli heidän alituisen huolehtimisensa esineeksi. Jos muut alkuopinnot sujuivat hitaasti, niin seuratapojen oppiminen ja niiden noudattaminen teki pahinta kiusaa. Paikkakunnan nuoret herrat alkoivat käydä sisarusten kotona "fisiteillä", ja silloin olisi pikku Klemensin pitänyt olla niin tottelevainen ja huomaavainen kuin enkeli. Jos ei käytös ollut mallikelpoista, seurasi siitä vierasten mentyä monet neuvot ja varoitukset. Klemens ei osannut parempaa keinoa kuin että istui seuraavilla kerroilla äänettä ja liikkumatta jossain nurkassa. Mutta istuessaan hän toivoi sitä aikaa, jolloin saisi poistua mieleiseensä seuraan ja näyttää, että osaa hänkin haastella, vaikka ei niin sukkelaan ja liprakasti kuin nämä. Ja istuttuaan parisen vuotta latinakoulun penkillä alkoi olla tuttavapiiriä ja vapautta tarpeeksi asti. Klemens-nimi jäi kotona ja koulussa kuultavaksi, jolloin ei ollut mitään kiirettä, vaikkapa se lausuttiin ankarallakin äänenpainolla. Mutta Metka-nimen kuultua olivat huomio- ja toimintahermot heti liikkeessä. Kiireesti ei Metkakaan toiminut, mutta mitä tuli toimituksi ja sanotuksi, ne säilyivät toverien muistossa vuosikymmeniä.

MIKSEI METKASTA TULLUT KORKEATA VIRKAMIESTÄ.

Koska häntä oli syntymästään saakka ajateltu virka-uralle, vieläpä mahdollisimman korkealle, niin eihän sellainen harras ja sydämellinen toivo voinut olla kokonaan toteutumatta. Hän olisi kenties kiivennyt tuonnekin kaikkein korkeimmalle rapulle, senaattorin "salkun" hoitajaksi, mutta monenmoiset vastoinkäymiset pysäyttivät apulais-nimismiehen laukkuun. Pahin noista vastuksista oli kielen kampeluus. Hän oli puhetaidossa sukua vanhan ajan Moosekselle, joka tosin hoiti korkeata virkaa hänkin, mutta käyttämällä apulaista sanojen sepityksessä. Metkakin tiesi tämän. Olihan latinakoulun uskonnon opettaja monta kertaa ärähtänyt: sinä olet toinen Mooses, jolta ei saa suusta sanoja ei kiskomallakaan. Tästä ymmärsi Metka, että hänen olisi palkattava apulainen puhumaan. Mutta kun ei ollut veljeä, Aaronia, eikä olisi ehkä hyväksytty syrjäistäkään apulaista kouluaikana, ryhtyi hän korjaamaan ääni- elimiänsä lääkkeillä. Metkan koulukaupungissa ei ollut vielä näinä aikoina erityistä ääni-elinten lääkäriä. Kansa hoiteli muitakin tautejaan omatekoisilla kotilääkkeillä. Kaupungissa oli kumminkin erityinen tehdas, jossa valmistettiin lääkettä puhetaidon ja äänen vahvistukseksi. Koko sen maakunnan väestö, johon Metkakin kuului, harrasti näet erityisesti puhetaitoa ja käytti ahkerasti tehtaan lääkettä. Sitä sai lääkärin määräyksettä eikä ollut kallistakaan, ainoastaan noin 80 penniä entisajan "hallin" pullo. Tätä lääkettä ryhtyi Metkakin nauttimaan ja niin hyvällä menestyksellä, että puolueettomat asian arvostelijat, kuten koulutoverit, tunnustivat yksimielisesti hänen puhetaitonsa kohonneen moninkertaiseksi. Mutta mitenkäs opettajat ymmärsivät tämän edistyksen? Tietäähän tuon sanomattakin miten pöllöpäät ymmärtävät: Metka sai alituisia nuhteita ja varoituksia lääkkeen nauttimisesta. Salpasivatpa "karsseriinkin" lukkojen taakse, vaikka hän totuuden nimessä selitti nauttineensa lääkettä parantaakseen huonoa terveyttään. Uskoivatko nämä sitäkään! "Vielä sinä, juopporatti, puhut huonosta terveydestäsi: mies kuin mikähän syöttiläs." Tämä oli kyllä totta mitä ruumiinrakennukseen tulee. Mutta heidän olisi oppineina miehinä pitänyt ymmärtää, että terveyden hoito tarkoitti ääni-elimiä, jonka oppilas jätti häveliäisyydestä mainitsematta, koska "vamma" oli synnynnäinen. He vaan jankuttivat omaa "orteliaan", uhkasivatpa erottaa koulustakin, vaikka suvun hyvän maineen vuoksi lykkäsivät tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. Viimein he ryhtyivät uhkaustaan toteuttamaan, jolloin Metka pyysi erotodistuksen ja sanoi hyvästit "karssereille" ja koko koulupuuhalle.

KOULUSTA EROTTUA.

Noin kymmenen vuotta oli Metka painanut latinakoulun penkkiä, säännöllisesti kaksi vuotta luokallaan. Ei siis ollut ihme, että hän sieltä päästyänsä lepäili ja hoiteli terveyttään.

Isä, joka vielä eli, olisi kiirehtinyt valitsemaan jonkun virkauran. Mutta kun sisaretkin olivat menneet miehelään, niin ei Metka halunnut jättää isää yksinänsä. Hän otaksui kiirehtimisen aiheutuvan kunnianpyynnöstä nähdä poika virkamiehenä ja otti mielellään vastaan pienet nuhteet. Olihan jaloa olla vanhempansa luona vanhuuden päivinä. Ja Metka osasikin oikeaan.

Kun isälle tuli tuonen tuville muutto, ei tarvinnut ainoalle pojalle lähettää kiireellisiä sähkösanomia eikä ajaa kyytihevosia näännyksiin. Poika oli kotona ja kaikeksi onneksi aivan vuoteen vierellä, kun isä vetäsi viimeisen henkäyksensä. Hän vuodatti vilpittömiä murheen ja kaipauksen kyyneleitä ja ompelutti surunauhan takkinsa hihaan. Mutta eivät ulkonaiset merkit eivätkä kyyneleetkään antaneet kylliksi lohdutusta. Sydän kaipasi sisällistä lääkettä. Mutta vaikka hän sitä suun kautta lääkitsi vähintään kolme kertaa päivässä, yhtä hyvin pullahtivat kyyneleet silmiin ja pääsi syvä huokaus, kun tuttavat isän kuolemata mainiten ilmoittivat osanottonsa suruun. Ei häirinnyt sekään, että jalomielisimmät ystävät lausuivat suruvalituksensa monta kertaa samana päivänä. Vaikutus oli aina sama.

Hän oli niin surunsa vallassa, ettei olisi tointunut hautajaisiakaan järjestämään, elleivät sisaret tulleet avuksi. Nämä saivat puuhata keittäjät ja paistajat. Esimerkin innostamana virkistyi Metkakin ja tilasi vieraille ja itselleen surunhuuhtelulääkettä kokonaisen tynnyrin, vieläpä puolta parempaa kuin mitä itse oli käyttänyt. Sisaret häntä moittivat näin suuresta tuhlauksesta. He eivät käsittäneet, ettei yksinäiseksi jääneelle orvolle riittäneet muutamat hautajaispäivät. Toista oli heidän, joilla oli mies ja lapset.

Metka viettikin isänsä hautajaisia lähes kaksi vuotta, milloin yksinään, milloin ystävien seurassa. Halulla hän olisi viettänyt niitä vaikka koko ikänsä, mutta hautajaisvarat loppuivat ja sitä mukaa vieraatkin vähenivät.

VIRKAURALLA.

Kun viimeinenkin penni oli käytetty isän muiston kunnioittamiseen, saattoi hyvällä omallatunnolla antautua virkauralle. Sisarten miehet olivat jo vuosia sitten kohonneet arvokkaiksi lain ja oikeuden valvojiksi. Yksi niistä palveli läänin keskusvirastossa ja hänen suosituksellaan ja vastuullaan pääsi Metkakin sinne ylimääräiseksi. Hän oli nyt isän toivon mukaan virkamies ja kynä rapisi kuten muillakin herroilla. Virkaan astuessa oli pitänyt antaa lupaus, ettei enää vietä hautajaisia. Mutta lupaus ei ollut niinkään helppo täyttää. Ylimääräiselläkin oli jonkun verran palkkaa. Niinpä joka kerta, kun rahat helähtivät kukkarossa, muistui mieleen isä-vainaja, ja illan hämärtäessä, joka on surun suotuisin hetki, veti vastustamaton voima jonnekin "rohtolaan". Siellä meni usein koko yö, ja lankomies sai pitkään odotella tärkeitten asiapaperiensa puhtaaksi kirjoittajaa.

Viipyminen meni alussa ruumiillisen sairauden syynä, mutta kun näitä sairauspäiviä alkoi tulla useita viikossa, täytyi lankomiehen ruveta ajattelemaan sukulaiselleen terveellisempää virkaa ja asumapaikkaa. Sellainen sattuikin ilmestymään, ja niinpä muutamana päivänä saatiin lukea virallisesti, että ylimääräinen kopisti herra Klaus Klemens j.n.e on määrätty apulaisnimismieheksi K:n nimismiespiiriin. Tuo piiri oli tosin läänin itäisimmässä kolkassa, mutta vähätpä siitä. Tuttavat toivottivat onnea uuteen virkaan ja lankomies lainasi matkarahat aivan pyytämättä.

Tämä oli Metkan elämässä merkkipäivä, jota ei sopinut sivuuttaa aivan kuivin suin. Hän kutsui kokoon ystävät ja piti heille niin hyvät lähtiäiset kuin matkarahat suinkin sallivat. Loppuhan niistä tuli, mutta onneksi sattui lähtiäispitoihin entinen hauska koulutoveri Tupakainen, joka eleli varakkaana maanviljelijänä syrjäisessä Tuikkuniemen hovissa. Tämä ystävä lainasi Metkalle matkarahat, vieläpä runsaalla mitalla.

Nyt hän oli valmis matkustamaan piiriinsä. Lainattuun susiturkkiin kääriytyneenä hän ajoi mahtavan virkamiehen tapaan. Kansan miehenä hän kumminkin esiintyi majataloissa. Suvaitsipa pakkas- ja piiskaryyppyjä ottaessaan tarjota majatalon isännillekin, joten heille jäi mieluinen muisto herra nimismiehestä.

Yhtä kyytiväliä ennen matkan päämäärää oli suurehko kirkonkylä. Täälläkin hän tapasi pari kolme entistä koulutoveria, vieläpä virkaveljensäkin, naapuripiirin nimismiehen apulaisen. Tämäkin oli sijoitettu tänne terveellisemmille seuduille. Näin onnellista yhtymistä ei voinut jättää käden puristukseen, vaan oli vahvistettava iloisella illanvietolla. Ystävien seura lämmitti niin, että Metka jätti vähäksi aikaa susiturkkinsa sen majatalon isännän huostaan, jossa oli iloja vietetty.

Nyt hän matkusti esimiehensä luokse saamaan toiminta-ohjeita. Sieltä annettiin pitkä verorästiluettelo, joten sai heti kohta tutustua piirin kaikkiin kolkkiin. Metka ymmärsi, ettei häntä näillä matkoilla oteta vastaan avosylin. Täytyi siis valita joko korskea ryöstöherran ryhti taikka olla tavallisena ihmisenä ja pyrkiä ystäväksi. Metka valitsi jälkimäisen. Hän otti osaa heidän huoliinsa, mutta kun ei voinut auttaa velkojen ahdistamia rahalla, niin hän esitteli, että jos saataisiin "naukku" murheeseen. Sekin auttoi. Synkät kasvot muuttuivat iloisiksi, ja moni, joka oli vapissut herran taloon tullessa, syleili häntä erotessa parhaana ystävänä. Niin mukautuvaa herraa ei oltu nähty miesmuistiin.

Maine kulki edeltä, ja usein sattui, että tavallisesti peljättyä ryöstöherraa pyydettiin poikkeamaan talossa ja tarjottiin mitä parasta löytyi. Asukkaista tuntui tämän jälkeen paljoa turvallisemmalta. Nyt ei herra hätyyttele ainakaan syyttömästi. Ehkäpä puolustaakin sellaisessa asiassa, kun heiltä syyttömästi peritään.

Hän oli vähässä ajassa saavuttanut ainakin velkaisten suosion. Mutta ei ole vielä koskaan elänyt ihmistä, joka voisi olla kaikkien mieliksi. Aina löytyy tyytymättömiä. Niinpä, kun hän matkan vaivoista väsyneenä lepäili ja hoiteli terveyttään, tuli tuon tuostaan asiamies kyselemään onko hänen saamisensa käyty perimässä. Jos ei ollut peritty, alkoivat rohkeimmat laususkella korvin kuullen moitteitaan.

Kaikista kiusallisin oli eräs vekselikauppias, vaikka Metka oli matkoillaan juonut hänenkin kanssaan veljenmaljat. Sillä oli perimisiä joka ilman suunnalla ja jos ne vähänkin viivähtivät, niin uhkaili tehdä valituksen. Muutaman kerran se oli erityisesti kärsäyksissä, niin ettei Metka malttanut kuunnella aivan äänettömänä, vaan virkkoi:

-- Älähän tuossa joutavata jurise, kyllä minä käyn perimässä.

-- Se ei ole joutavata, koveni mies. Minun saamiseni hukkuu sinne, jos ei peritä kiireelle... Miksi et kirjoittanut siltäkin Pekka Kanasen leskeltä, vaikka olit käynyt talossa?

-- Kävinköhän minä, arveli Metka.

-- Ei se edes muistakaan. Olit käynyt ja kysynyt, että onko se Pekka-vainaja kotona.

-- Ky... kyllä minä nyt muistan, myönnytti Metka. Kävinhän minä, mutta se ei ollut kotona.

Nyt jo vekselimies kiivastui.

-- No etkö sinä... humalaisenakin älyä, ettei kuollut ole kotona, vaikka kävisit kymmenen kertaa kysymässä.

-- Niin... niinhän se taitaa olla, myönteli Metka. Ky... kyllä minä nyt ensi matkalla perustelen sen asian tarkemmin.

-- Se on tehtävä kiireelle, muuten haihdut virastasi, uhkaili mies ja meni vihoissaan tiehensä.

Metka jäi yksikseen ja tuumaili:

-- Raaka ja sivistymätön mies tuokin. Köyhältä leskeltä pitäisi ryöstää ainoat lehmät, vaikka Pekka-vainaja kuuluu velan maksaneen.

Hänen hyvänsuopaista sydäntään painosti ihmisten säälimättömyys ja ahneus. Hän halusi takaisin kaupunkiin. Olihan sielläkin vastuksensa, nuo säännölliset virastotunnit. Mutta seuratoverit olivat toista lajia, eikä ollut puutetta illanviettopaikoista. Täällä ne etsivät, menipä mihin hyvänsä.

Kun tulisi taas se kesä.

KESÄTYÖT JA KESÄMATKAT.

Tuli viimein mitä kaunein kevät. Oli se monen mielestä liika kuiva ja kuuma. Kynnöspellot ja tiet pölisivät, niin että niillä liikkuminen oli aivan kiusallista. Mutta ohrahalmeitten viertäjät olivat tyytyväisiä. Puut paloivat kuin parhaat tervakset. Mustaa maata tuli vähässä ajassa oikein ololta, kun vaan jaksoi palavia puita kyllin sukkelasti siirrellä.

Metka matkusteli parhaan helteen aikana maanteitä tarkastelemassa. Toisenkin kerran hän tällä matkallaan pyristeli sieraimiansa ja puhkuili: pyh pyh tätä pöläkkätä. Viimein hän saapui piirinsä rajalle, jonne myöskin toisen piirin apulaisnimismies kohta ajoi.

Virkaveljet löivät kättä, ja Metka virkkoi:

-- Pölisee.

-- Niinkuin riihessä, vahvisti toinen.

-- Kurkku on täynnä pölyä, jatkoi Metka rykästellen.

-- Niinpä on, eikä täällä saa mitään, ei kunnollista vettäkään.

-- Saisi sataa.

-- Niin saisi, mutta sataakos.

-- Odotellaan.

-- Täälläkö?

-- Niin ja lepäillään.

-- Jos olisi jotain ajankuluksi, myönnytti toinen.

-- Kuuluu löytyvän, tiesi Metka.

-- Sama se, jos löytyy.

Keskustelukieli oli lautamiehille tuntematon, joten he arvasivat olevan kysymyksen salaisista virka-asioista. Ja mitäpä muuta se olikaan, sen he kuulivat, kun Metka itsensä ja virkaveljensä puolesta ilmoitti:

-- Koska tarkastus on päättynyt, niin saatte mennä kukin kotiinne. Minä ja tämä virkaveli jäämme tänne lähimpään majataloon kirjallisia töitä lopettelemaan.

Lautamiehet salavihkaa nauraa myhähtelivät toisilleen ja erosivat sitten. Metkan mukana olleet lautamiehet kävivät kumminkin ennen paluumatkalle lähtöään majatalossa ja ennättivät nähdä, että nuo kirjalliset työt alkoivat aivan niinkuin he aavistivat: laukut ja takit naulaan ja pullo pöytään.

Viikon kuluttua tapasi varsinainen nimismies toisen lautamiehen ja alkoi tältä kysellä mihin hänen apulaisensa hävisi teitten tarkastusmatkalla.

-- Se jäi sinne majataloon kirjallisia töitä lopettelemaan, selitti lautamies naurahdellen.

-- Ne olisi ennättänyt lopettaa täälläkin. Sano suoraan jäikö se juopottelemaan.

-- Ei toki sanota noin rumasti nuoresta nimismiehestä, virkkoi leikillinen lautamies. Kyllä se jäi minun lähtiessäni virkaveljensä kanssa pöydän ääreen istumaan. Mutta sitten tuli joku sieltä päin ja kertoi, että ne ovat ryhtyneet "viertämään". Siellä mäkimailla ovat kaikki muutkin näinä aikoina viertotöissä, niin onko se mikään moitittava teko, että herratkin heitä vähän auttavat.

Vanha nimismies nauraa hymähti lautamiehen pakinalle ja sanoi:

-- Kunpa ne vekkulit olisivatkin halmeella viertämässä, niin vähemmän se harmittaisi ja koettaisi sovitella asioita jollain tavalla. Mutta jääppäs viikon päiviksi sinne ihmisten vastuksiksi, vaikka olisi kiireellisiä verorästien perimisiä ja monta muuta.

-- Se on mieleinen vahinko velallisista, tuumaili lautamies. Ja kyllä ne sieltä kotiutuvat, kunhan saavat vähän aikaa vapaudessaan kelliä.

-- Vähät minä siitä toisesta, virkkoi vanha nimismies. Mutta minun apulaisellani ei ole aikaa näin pitkiin kellimisiin, muuten saapi kelliä koko kesän. Sano tällaiset terveiset, jos tapaat.

Lautamies huomasi, ettei hänen leikinlaskunsa antanut asioille yhtään lievennystä, ja lupasi pitemmittä puheitta viedä terveiset.

Viimein olivat viertotyöt lopussa ja Metka saapui tarkastuskirjoineen esimiehensä puheille.

-- Menipä siellä aikaa, sanoi tämä virallisen kuivasti.

-- Menihän siellä, myönnytti Metka. Oli kovin kuumat päivät ja pölyiset tiet.

-- Mutta lautamies sanoi tarkastuksen päättyneen viikko sitten, huomautti esimies.

-- Kyllä se päättyi, tunnusti Metka. Mutta tapasin siellä virkaveljen ja hänen seurassaan tulin viivähtäneeksi.

-- Ymmärrän, ymmärrän, saneli vanha nimismies vakavasti. On kumminkin aivan sopimatonta viivytellä asiakirjoja, vaikkapa itse viipyisikin.

-- Ei minullakaan ollut tarkoitus viivytellä, mutta aika solahti aivan huomaamatta.

-- No olkoonhan tämä kerta tänään, kun ei vaan enää solahtaisi.

Muistutus ei ollut tämän ankarampi, mutta siitäkin jo Metka ymmärsi ettei ole helppo olla herranakaan. Säännöt ja määräykset ovat tarkalleen noudatettavat. Sen hän tiesi virkaan astuessaankin, vaikkei uskonut, että niitä noin hiuskarvalleen on seurattava.

MERKKIPÄIVIEN VIETTO.

Mutta näitten virallisten sääntöjen ulkopuolella on toisia, aikojen kuluessa vakaantuneita sääntöjä, joita valistuneessa seurassa kasvanut ei voi koskaan sivuuttaa. Yksi sellainen on nimipäivän vietto. Metkakin tahtoi sen viettää virkamiehen arvolle sopivalla tavalla. Varsinaisen asuinpaikan lähistöllä ei ollut kyllin tilavata huoneustoa, ja siksipä hän matkusti tätä merkkipäiväänsä viettämään naapuri-kirkonkylän majataloon, samaan, jossa oli tuliaiskemutkin vietetty. Hän oli muistutuksen saatuansa elellyt tavallista säännöllisemmin ja säästävämmin, joten ei ollut puutetta varoistakaan.

Klemensin päivä on marraskuun lopulla, melkeinpä lyhimmän ja pimeimmän päivän aikana. Kemut alkoivat iltasella ja kestivät tietysti koko yön. Aamusella, vierasten poistuessa, nukkui päivän sankari ja havahti vasta toisen pimeän tultua. Hän oli isävainajansa hautajaisajoilta tottunut siihen, että osasi jatkaa yksinäänkin, jos eivät muut joutaneet. Nytkin hän jatkoi, ja muitten laskelmien mukaan oli tätä jatkosta kokonainen viikko, vaikka nimipäiväsankari luuli tätä yhdeksi yöksi, kun ei sattunut koskaan olemaan valveella päiväseen aikaan. Olisi luullut, ettei kellään ole mitään muistuttamista, jos niin merkillisellä miehellä kuin Metkalla olisi pitempikin nimipäivä. Niin ei kuitenkaan ollut. Kun hän palasi virka-alueelleen, sai hän esimieheltään tietää olevansa vuoden vaiheessa vapaa apulaisen toimesta. Syynä kuului olevan tuo pitkä nimipäivän vietto.

Metka ei viitsinyt ryhtyä mihinkään selityksiin. Olihan tämä vaan hyvin tavallinen viran vaihdos, vaikkapa ei vielä ollutkaan nimitystä toiseen virkaan. Hätäilemättä hän lopetteli töitänsä ja teki matkavalmistuksia. Hän tiesi kokemuksesta, ettei tuntemattomissa majapaikoissa, varsinkaan hotelleissa olla kyllin huomaavaisia sellaisille matkustajille, joilla ei ole matkalaukkua, n.s. "kapsäkkiä". Siksipä hän vähää ennen lähtöänsä sai muutamalta tuttavaltaan käytetyn matkalaukun, jonka täytti heinillä, että se herättäisi suurempaa kunnioitusta hotellien palvelijoissa.

Eron hetken tultua ei Metka lähtenyt niin kuin jänis haavalta, vaan valmisti erokekkerit samassa paikassa, jossa oli viettänyt nimipäivänsäkin ja tuliaiset. Joku ystävä yritti puhettakin pitämään ja pitikin, vaikkei siinä tullut sanotuksi muuta kuin että "koska tämä meidän ystävämme muuttaa pois, niin... niin... niin... ryypätään, eli juodaan..." Ja niin tapahtuikin.

SUORITUKSIA.

Kekkerin lopulla toi majatalon isäntä laskun, johon oli merkitty sekä ruoka että juomapuolet. Metka katsahti vain loppusummaan ja virkkoi:

-- Aivan oikein. Merkitse minun tililleni, minä sitten tuonnempana suoritan.

-- En minä tyydy siihen, virkkoi isäntä. Sinä matkustat pois tältä paikkakunnalta ja tuskin muistat milloinkaan suorittaa.

-- Älä nyt epäile, kyllä minä muistan.

-- Epäilen minä. Se on suoritettava heti.

-- Sinäpä nyt... ei minulla ole rahaa.

-- Silloin minä otan matkalaukkusi.

-- Sama se... ota vaan.

Niin pääsi Metka taipaleelle. Mutta kun rahat olivat todella vähissä kannoissa ja tuokin luottoa lisäävä matkalaukku oli jäänyt ensimäiseen majataloon, täytyi hänen hankkia itselleen kyytimies, joka vei pitemmän matkan kuin mitä majatalosta annetaan. Hän oli liikemiesten sanontatavan mukaan "hyvittänyt" yhden velkamiehensä ja kun ei tullut monen peninkulman mutkaa, päätti hän "hyvittää" toisenkin ja käski kyytimiehensä ajaa Tuikkuniemeen. Tänne päästyä tuli isäntä vanhaa koulutoveriansa vastaan kartanolle ja alkoi kysellä minnekä nyt matka.

-- Tulin vaan sinun luonasi käymään, selitti Metka. Satuin muistamaan, että minä olen sinulle velassa, ja kun olen kuullut, että muutamat velalliset kiertävät saamamiestään, niin tulin, ettet minusta sellaista luulisi. Ja maksahan nyt tuolle miehelle kyytipalkka.

Vanha koulutoveri maksoi aivan viivyttelemättä. Puoli kuukautta vierailtuaan virkkoi Metka:

-- Kyllä sinä jo uskonet, etten minä kierrä saamamiestäni. Laitapahan nyt kyyti kaupunkiin.

-- Kyllä minä uskon, vakuutti Tupakainen ja lähti sitten itse kyytiin aina kaupunkiin asti.

Näin oli Metkan ensimäinen virkavuosi päättynyt.

LANKONSA KIRJURINA.

Metkan viipymisellä koulutoverinsa luona oli toinenkin tarkoitus, eikä siis vain varmuuden antaminen siitä, ettei kierrä velkamiestään. Hän arveli viraston herrojen tällä aikaa toimittavan hänelle toisen virkapaikan. Siinä toivossa hän meni lankonsa luokse ja kysyi:

-- Jokohan minulle on annettu määräys toiseen virkaan?

-- Toiseen virkaan! jamasi tämä vähemmän ystävällisellä äänellä. Olisit ollut kunnollisesti, siellä, missä olit.

-- Olinhan minä aikani.

-- Olit siten, että jätit vähä väliä virkatehtäväsi viikon päiviksi ja menit juopottelemaan.

-- Onko sieltä sellaistakin kerrottuna.

-- On. Ja kyllä silloin saapi odottaa määräystä.

-- Kaikkia minä kuulen, tuumaili Metka. Mutta samapa se.

-- Eihän se ole aivan sama, huomautti lanko. Pitäisi kai sinun jotain tointa etsiä.

-- Laita vaan, kyllä minä teen.

-- Pitäneehän sinulle laittaa.

Metka sai omakseen pienen kammarin ja lanko toimitti kirjoitustyötä. Tämä olikin mukavampaa kuin matkusteleminen kylästä toiseen velkaantuneiden maalaisten tavaroita kirjoittelemassa ja myömässä. Lähellä olivat lääkkeetkin, jos tarvitsi illan tullen väsynyttä ruumistaan virkistää.

Mutta ihmeen paljon olivat ihmiset ennättäneet muuttua yhden vuoden aikana. Ne olivat tulleet vähemmän kohteliaiksi ja kitsaammiksi. Halullisia rahan lainaajia oli hyvin harvassa ja jos meni ostamaan "tavaraa", niin ei rahatta uskottu ensinkään. Metka ei käsittänyt, mikä pilasi ennen niin avuliaat ihmiset, kunnes joku typeryydessään ilmaisi, että sisar on käynyt kieltämässä.

-- Ei silläkään ollut muuta tekemistä, virkkoi Metka loukkaantuneena... Mutta samapa se.

Hän päätti ostaa tästä puoleen käteisellä, vaikkei se ollut oikein arvokasta, eikä mukavaakaan, kun täytyi pyytää langolta kirjoituspalkkoja kovin pienissä erissä. Kerrankin hän meni pyytämään kuutta markkaa.

-- Mistäpä minä antanen, sanoi lanko kiusaantuneena. Ei ole itsellänikään yhtään markkaa.

-- Vai ei ole sinullakaan, virkkoi Metka ja lähti kävelemään.

Tuskin oli tunti kulunut aikaa, kun hän palasi ja levitti lankonsa eteen pöydälle kolmesataa markkaa eri kokoisia rahoja ja sanoi:

-- Siinä on rahaa. Annappa nyt kuusi markkaa.

Lanko ihmettelemään.

-- Mistä sinä nämä sait?

-- Tuolta kauppaneuvos J:ltä.

-- Miten sinä sanoit?

-- Sanoin vaan, ettei sinulla ole rahaa yhtään markkaa.

-- No, mutta sinähän alennat tällaisilla teoilla minun maineeni.

-- Ole joutavata, sanoi Metka. Ei raha alenna mainetta. Se tuo on häpeä, ettei sinun arvosellasi miehellä ole rahaa... Annahan ne kuusi markkaa.