Part 5

Sunnuntaina, puolisen syötyä alkoi lähtötouhu. Kylän poikasilla sinne oli kaikkein kovin kipa päästä. Joilla ei ollut itsellään rahaa, ne ruikuttivat äidiltään kymmenpennistä.

-- Jospa se antaa poikasten kuunnella 5 pennillä, kitsaili Joppilan emäntä pojille lanttia katsellessaan.

-- Ei se ehkä anna, epäilivät pojat. Kymmenen penniä se otti sekin ukko, joka syksyllä kuljetti sitä ramohvoonia.

-- Mutta soittaako se vai laulaa tämä temokraatti? kyseli emäntä tietääkseen, ettei poikain raha menisi aivan hukkaan.

-- Ei se Purhonen sitä ole sanonut, vaan hyväksi on kehunut.

Pojat saivat kun saivatkin kymmenpenniset ja nyt he henki hampaissa laukkasivat Pylkkölätä kohti, jossa olivat syksylläkin kuulleet tuota ihmeellistä "ramohvoonia". Pian tulivat tuvan penkit täyteen miehiä. Purhosen täytyi ajella poikasia seisomaan. Kohta saapui odotettu puhuja. Kaikki katsoivat siihen kuin ihmeolentoon. Ja pulska mies se olikin: tukka pystyyn kammattu, kova, kiiltävä kaulus punaisine rusetteineen, sekä muutkin pukimet aivan vasta neulalta heitetyt. Purhonen tomelehteli toverina turkkia naulaan nostamassa ja asettui sitten nähtävimmälle paikalle pöydän eteen. Temokraatti meni istumaan pöydän päähän ja alkoi ystävällisesti puhella:

-- Onhan tänne kokoontunut kansalaisia siksikin runsaasti. Täytyy vaan ihmetellä, ettei ole yhtään naista saapunut.

Kaikki kurkistivat kupeilleen ja nyt hekin huomasivat, ettei siellä ollut hameväkeä. Muutamat naurahtivat, ja vanha Lassi Lappalainen virkkoi:

-- Jospa tämä Purhonen ei ole niitä kutsunutkaan.

-- Kyllä minä niitä kutsuin, mutta tämän kylän naiset ovat niin ylpeitä, ettei ne näin halvan kutsumalla tule, selitti Purhonen.

-- Kaupunkipaikoissa jo ymmärtävät naisetkin nousta etujansa valvomaan, lisäsi temokraatti.

Lassi tahtoi pitää kylänsä naisten puolta ja sanoi:

-- Valvoo ne täälläkin sillä vanhalla tavallaan.

-- Mitenkä ne valvovat, sanoi Purhonen vastaan. Eivät toki ymmärrä mitään sosialistiaatteista.

-- Kyllä Purhonen tuntee sen asian parhaiten, sanoi sivupenkillä istuva Reittu Tapaninen. -- Tämähän niitä on koettanut neuvoksia paremmalle tielle.

Miehet purivat huultaan ja Purhonen istui punakkana, mutta ei vastannut mitään.

Temokraatti ei oikein käsittänyt keskustelun sisältöä ja nousten seisomaan virkkoi:

-- Jospa minä asiallisemman keskustelun pohjaksi puhun muutamia sanoja.

Hän alkoi Suomen vanhasta eduskuntalaitoksesta, tehden selkoa jokaisen eri säädyn kokoonpanosta ja tuli lopullisesti siihen tulokseen, että koko laitos on kelvottomana hyljättävä ja laitettava aivan uusi, kansanvaltaiselle pohjalle, jossa jokaisella puhdasmaineisella, täysi-ikäisellä miehellä ja naisella on yhtä suuri sananvalta. Kun puhuja puheensa perästä kehoitti keskustelemaan tämän asian johdosta, niin ei kellään ollut siihen lisättävää eikä pois tingittävää. Kaikki myönnyttivät, että se on aivan oikein.

Purhonen yksinään olisi kaivannut vielä jotakin tämän lisäksi ja alkoi tehdä kysymyksiä.

-- Täällä ei olla oikein selvillä siitä sosiaaliaatteesta, hän virkkoi. Tuleeko se olemaan sillä lailla, että kun tämä aate pääsee valtaan, niin kirkot poltetaan ja papit ajetaan muihin maihin.

-- Ei se niin ole, selitti temokraatti. Kirkot saavat olla paikallaan ja kukin saapi palkata itselleen papin, jos tarvitsee sitä.

-- Tämäkö kristinoppi se sittenkin tulee olemaan uskontona? kysyi Purhonen.

-- Ei sitten pakoiteta ketään mihinkään uskoon. Jokainen saapi valita minkä uskon haluaa, vaikka uskoisi kiven tai kannon päälle.

-- Niin, mutta nämäpä täällä Kattilaharjun kylällä sanovat, että kristinusko on ainoa, joka tekee ihmiset onnellisiksi.

-- Ei se asia ole aina niin, selitti temokraatti. Kyllä kristinuskon nimessä on tehty hirveitä töitä, on poltettu elävältä ja piinattu ihmisiä vuosikausia. Monet pakanat ovat paljo onnellisempia kuin kristityt.

Lassi Lappalainenkin tarttui taas keskusteluun ja virkkoi:

-- Niinpä taitavat olla. Pakanat vaan nutistavat pois hengen ja pistelevät poskeensa paistamatta.

-- Eivät läheskään kaikki pakanat ole raakoja ihmissyöjiä, eivätkä vanhat suomalaisetkaan ole olleet, huomautti puhuja.

-- Ovatpa voineet silloin parempain puumetsäin aikana vähän tulitella nuotiossa, sanoi Lassi vetäen suutansa veulaan. -- Mutta nyt uuden pakanuuden aikana saattaa tulla raakana syönti, kun nuo tehtaalaiset vievät kaikki puut.

-- Jättää ne tänne oksat. Saapi niillä pisimmät ihokarvat käryytetyksi, virkkoi Reittu Tapaninen.

-- Ja onhan täällä Purhosella kuivia lastuja, lisäsi kolmas.

-- Ei Purhosen lastut jouda paistopuiksi, sanoi Reittu. Tämä tarvitsee ne kirkkoja sytytelläkseen.

Puheenjohtaja pahastui näin sopimattomasta leikistä ja lopetti keskustelun. Joukot alkoivat hajaantua, tuumaillen toisilleen, että nyt se on sekin kuultuna.

Poikaset eivät olleet ensinkään innostuneita kotiin palatessaan. Jotenkin noloina toivat Joppilankin pojat takaisin rahojansa.

-- No oliko siellä se temokraatin näyttelijä? kyseli emäntä.

-- Oli se mies, mutta ei sillä ollut temokraattia, selitti poika.

-- Olipahan, väitti toinen poika. Temokraatti se kuului olevan.

-- Sekö mies?

-- Niin se mies, joka sieltä pöydän päästä huusi ja haukkui herroja, ja jolta Purhonen kyseli siitä...

-- Nyt sinä hupatat joutavata, keskeytti toinen poika. Karrinen sen sukunimi kuului olevan eikä temokraatti.

-- Mutta jos se on temokraatti-koneiden tekijä, arveli emäntä. Jospa Purhonenkin aikoo ruveta niitä tekemään.

-- Tokko tuo tämäkään osannee niitä koneita tehdä, sanoi vanhempi poika.

-- No mitä se Purhonen siltä kyseli?

-- Kirkkojen polttamista.

-- Kirkkojenko polttamista! huudahti emäntä. Kuka niitä aikoo polttaa?

-- Se Purhonen sitä taitaa tahtoa.

-- No nyt te vätystelette joutavia, alkoi emäntä epäillä.

-- Eikä vätystellä, väittivät pojat. Kysyi se, ja Anttilan renki-Pekka, vielä arveli että Purhosen tekee sentähden mieli kirkkoja polttamaan, kun sillä nikkarimiehellä on hyvät sytyt.

-- Nyt te poika-rukat olette höperönä, taikka on maailma aivan mullinmallin, päivitteli emäntä. Ihan pitää mennä kyselemään tietävämmiltä ihmisiltä, että joko on maailman loppu tulossa, vai ovatko ihmiset tulleet hulluiksi.

Emäntä sitasi huivin päähänsä ja kiirehti naapuritaloon. Ei toki kuuluttu päätetyn kirkkoja poltettaviksi, mutta kylläpä häntä sittenkin huokasutti, jos pitänee vanhoilla päivillään pakanaksi ruveta ja palvella kiviä ja kantoja, kuten, kokouksessa olleet hänelle selittivät.

Keväällä 1906.

HERRA JA RENKI.

Olivathan ne entisajan herrat nykyajan herroihin verraten paljoa "karskimpia", mutta eipä heidän alamaisiltaankaan puuttunut keinoja herrojaan hallita. Kuuluisimpia karskiudestaan oli ruununvouti Jobfors, jonka nimi kansan suomentamana kuului Jorokki.

Voudilla kun oli hevonen ja lehmiä, niin pitihän silloin olla renkikin. Mutta siihen toimeen ei ollut poikasista eikä hätähousuista. Ne (nimittäin housut) rupesivat lepattamaan, kun vouti sai aihetta karjahtaa. Ja ainahan sitä aihetta löytyi.

Onnistuipa hänen sitten saada mukaisensa renki, Matti Mehtonen. He olivat voimiltaan tasaväkisiä ja pelko ei puistellut kumpaakaan. Ja kun Matti ei näyttänyt kovistakaan sanoista hätäilevän, niin koetti vouti vähäväliin taivuttaa käsivoimillaan. Mutta siitäkään ei tullut sen parempata, paitsi jos sattui ottelun aikana syrjäisiä saapuville. Silloin jäi Matti sen verran alakynteen, että kykeni vaatimaan sovinnoita. Ja kun Matti ei ollut sovinnoissaan ilkeän voiton pyytäjä, ainoastaan muutamia markkoja tupakkarahoiksi, niin vouti maksoi mieluummin sovinnot kuin erosi rengistään tai lähti oikeuspaikkaan. Väliajoilla olivat miehet kuin veljekset.

Mutta se seikka, että jokaisesta voitosta täytyi maksaa rahat, sai voudin vähitellen hallitsemaan pikaista luontoaan. Ottelut harvenivat, vaikkei Matti ollut vielä läheskään mallikelpoinen. Niinpä hän kerrankin keskitalvella halkometsään hankkiutuessaan katkaisi uudesta köydestä pätkän ja kävi siitä tekemään rekeensä saverikkoa. Vouti näki tämän kamarinsa ikkunasta ja hyppäsi heti tukka hartona kartanolle. Matin teko oli voudin mielestä niin ilkivaltainen, että hän päätti antaa muutamia ropsauksia köydenpäällä. Mutta eikös vaan nytkin kaksi ukkoa tulla tallustellut aivan lähellä. Vouti huomasi tulijat ja heti johtui sovinnot mieleen. Hän päätti tyytyä sanoilla rankaisuun ja karjasi:

-- Mistä sinä tolvana teet rekeen saverikkoa?

-- Tuostahan minä köydenpäästä, vastasi Matti rauhallisena.

-- Niin! Siitähän sinä! Mutta tiedätkö, vetelys, kuka siitä on rahat maksanut. Olenko minä sanonut, että se on ostettu katkottavaksi!

-- Ei tässä ollut muutakaan ja piti joutua halkoja hakemaan.

-- Niin. Eihän sitä ole, kun ei jouda makuultaan katselemaan kapineitaan ennenkuin lähtöhetkellä.

Ukot olivat joutuneet voudin portille, mutta kiivasta puhetta kuullessaan seisattuivat siihen.

Vouti päätti kärsivällisyytensä lisäksi olla armollinenkin ja ääntänsä alentaen sanoi miehille:

-- Saapi tänne tulla, jos on asiata.

Miehet katsoivat parhaaksi seurata kehoitusta ja nostaen hattuansa astuskelivat lähemmäksi. Vouti halusi nolata Mattia vähän enemmänkin ja jatkoi:

-- Minä luulen näidenkin miesten voivan todistaa, ettei kukaan kunnon renki katkaise uutta köyttä saverikoksi. Vai mistä teidän seudulla saverikot tehdään?

-- Vitsaksista niitä on tähän asti tehty, vastasi rohkein mies.

Vastaus oli voudin mieleinen.

-- Niinhän minäkin olen kuullut, mutta ei tämä meidän Matti rupea niin suureen puuhaan.

Ukkojen ihmeeksi osasi vouti nauraakin sanojensa päälliseksi. Sepä koski Mattiin enemmän kuin monet nuhdesaarnat ja pyöräyttäen rekeään hyvin kipakasti porttia kohti, virkkoi:

-- Jospa tässä minäkin opin, kun neuvotaan.

* * * * *

Todellakin oli Matti ottanut neuvon varteen, sillä hänellä oli iltasella metsästä palatessaan pieniä koivuvitsoja kuormansa päällä moneenkin rekeen saverikoiksi. Vouti olisi varmaankin ihastunut renkinsä edistymisestä, vaan hän oli virkatoimissaan. Mutta seuraavan päivän iltana hän jo sai tästä asiasta tiedon, vaikka toista tietä. Voudin virkahuoneeseen tuli lähikylästä eräs isäntä, joka ei aivan ensi kysymyksellä näyttänyt haluavan ilmaista asiatansa. Vouti kummasteli miehen käytöstä ja tiukkasi:

-- Sanokaa vaan selvästi mikä on asia.

-- Se on vähän ikävä asia, alkoi mies viimeinkin. Minun maaltani on otettu luvattomasti koivusia vitsaksia.

-- Mitä se minuun kuuluu, tiuskasi vouti. Ei tämä ole käräjäpaikka.

-- Eihän tämä ole, sanoi mies. Mutta kaikki merkit ja katkottujen vitsaksien kannot osoittavat, että ne on tuotu tähän taloon.

Vouti jo "kirkastui".

-- Ettäkö uskallat tulla syyttämään minua vitsaksien varkaaksi?

-- En minä ole sanonut voutia varkaaksi, mutta ehkäpä itse tiedätte onko kukaan teidän talosta liikkunut siellä päin.

-- En ainakaan minä.

-- Entä renkinne?

-- Kävi Matti eilen halkoja noutamassa, mutta minä en ole käskenyt häntäkään varastamaan.

Mieskin jo lujeni.

-- En minäkään ole velvollinen ottamaan selvää siitä kuka ne on ottanut, mutta voudin halkoliiterin nurkasta löysin yhtä monta koivuvitsasta kuin minulla on täällä taskussa vitsasten kantoja.

Samassa alkoi mies lappaa niitä taskustaan ja yksi putosi lattiallekin.

-- Älä tiputtele niitä siihen! hihkasi vouti ja hyökkäsi rappusille.

-- Matti! Missä on Matti! huusi hän, että kartano kajahteli.

Matti ilmestyi kartanolle ja kysyi:

-- Mikä on hätänä?

-- Tule tänne heti.

Kohta he seisoivat kolmisin vastatusten, ja vouti alotti:

-- Tämä isäntä syyttää sinun varastaneen hänen maaltaan vitsaksia. Onko se totta?

-- En minä ole varastanut, väitti Matti.

-- Mutta tämä sanoo meidän halkoliiterin nurkasta löytyvän heidän maaltaan otettuja vitsaksia.

-- On siellä vitsaksia, tunnusti Matti. Mutta en minä ole niitä varastanut.

-- Mistä sinä ne sitten otit?

-- Tuolta Pajupuron notkosta.

-- Kenenkä maata se on?

-- En minä tiedä.

-- Se on minun maatani, selitti isäntä.

-- Mitä varten sinä menit ottamaan kenenkään maalta?

-- Herra voutihan käski tehdä saverikot vitsaksista.

-- Käski!... käski...! Mutta sanoppa, käskinkö minä niitä ottamaan kenenkään maalta luvattomasti.

-- Ei siitä ollut puhetta, vaan minä luulin, että voudin rekeen saapi ottaa saverikko-vitsaksia mistä vaan löytää... ottaa ne muutkin.

-- Niin sinä luulit, mutta älä luule enää tästä eteenpäin. Jos vaan katkaset varvunkaan lupaa kysymättä, niin toimita takaisin. Ja mene nyt heti viemään nämäkin vitsakset tämän isännän kotiin.

-- Ei niitä tarvitse sinne tuoda, epäsi isäntä. Ei katkaistusta puusta ole enää kasvajaksi.

-- Mitäs niille sitten? kysyi vouti.

-- Se on teidän asia. Minä vaan vaadin korvauksen puista ja vaivoistani.

-- Maksakoon Matti korvauksen.

-- En minä maksa, väitti Matti. Siinä oli kuulijat, kun vouti sanoi, että täytyy tehdä saverikot vitsaksista.

-- Kuulijat, äyhki vouti, muistaen entisiä sovinnon maksuja. On sinulla aina ne kuulijat.

Tämä oli tavallaan anteeksi-anto Matille ja hän sai poistua. Vouti suoritti isännälle 10 markkaa korvausta, mutta sitä ei olisi tapahtunut, jos hän olisi tietänyt, että koko jupakka oli Matin toimeenpanema ja että hän se oli toimittanut isännälle nuokin katkotut kannot.

HYVÄ ON.

(Tarina entisajoilta.)

Konttiharjun renki-Risto ja piika-Maija olivat vuoden varrella katselleet toisiinsa niin usein ja pitkään, että he tuossa heinäkuun lopulla tekivät sopimuksen mennä avioliittoon. Nykyaikana sanottaisiin päätöksen aiheutuneen rakastumisesta. Mutta jos joku olisi mennyt antamaan heidän liitolleen tuollaisia turhuudelle vivahtavia nimityksiä, olisi ainakin Risto siitä pahastunut ja sanonut, että tämä avioliitto on alettu niin rehellisesti ja ilman tyhjiä "kutmasteluja", ettei sitä tarvitse haukkumanimillä nimitellä. Risto oli tuollainen tolkun mies, joka otti asiat vakavalta kannalta ja halusi, että muutkin huomaisivat mitä hän on tehnyt taikka aikoo tehdä.

Jos hän oli käynyt tukkimassa niityn veräjän, ei isäntä jäänyt epätietoiseksi siitä, onko veräjä tukittu. Risto muisti samana päivänä selittää kyselemättä, miten hän sen teki, mainitsipa senkin, kuinka monta puuta siihen tuli. Jos ei isäntä muistanut sanoa: hyvä on, hyvä on! selitti Risto saman asian kohta uudestaan. Mutta heti kohta kun tuo "hyvä on" tuli sanotuksi, lähti Risto tyytyväisenä toista työtä toimittamaan, taikka jos oli aikaa istua, nakkasi jalkansa toisen polven päälle ja istui niin miehevänä kuin ansaitsee istua sen, joka on jotain toimittanut ja saanut siitä tunnustuksen.

Isännällensä hän ensimäiseksi ilmaisi avioliittoaikeensakin. Hän oli toivonut tämän sanovan nuo tutut sanat: hyvä on, mutta isäntä sanoikin: mikäpä siinä on, menee vain.

Moni renki tulee palvelusaikansa loppupuolella laiskemmaksi työn tekoon, mutta Risto kiihtyi. Muina vuosina oli riihen lämmitys saanut olla isännän huolena, mutta kun tänä syksynä oli Ristolla jouto-aikaa, hökeltäytyi hän isäntänsä toveriksi kantamaan halkoja ja katsomaan, milloin on ikkuna tukettava. Tällä palvelevaisuudella oli tarkoituksensa. Se tuli riihen puintiaikana ilmi. Muutamana päivänä hän jo kysyi:

-- Rupeaako isäntä minulle ja Maijalle puhemieheksi, käyttämään pappilassa, kuulutuksiin toimittamassa?

-- Mikäpä siinä on, vastasi isäntä aivan epäröimättä.

Kohta oli Risto kertomassa tätä tietoa Maijallekin. Siitä oli niin iloista, että nauru ja itku taistelivat.

-- On se isäntä hyvä!

-- On se hyvä, vahvisti Risto.

Ensi perjantaina he jo kolmisin ajaa köröttivät pappilaan. Ja kun näin tolkun ihmiset olivat taipaleella, ei asian onnistumista ollut epäileminenkään. Risto kävi kuitenkin ensi sunnuntaina varmuuden vuoksi kirkossa kuulemassa sanotaanko siellä heidän nimensä. Kauniistipa sanottiinkin: renki, nuorimies Risto Reissi Haavistolta ja piika Maija Makkonen samasta kylästä. Sanasta sanaan hän kertoi sen tultuansa Maijallekin, mutta eipä tämäkään uskonut sitä muiden sanomisella. Ensi sunnuntaina täytyi päästä hänenkin omin korvin kuulemaan, ja niin suloiselta se kuului, että itku ja nauru taistelivat.

Isäntä tarjoutui kolmantena kuulutuspyhänä käyttämään taas hevosella kirkossa ja sillä tiellä vihityttämään. Mutta se ei tyydyttänyt kumpaakaan.

-- Meillä on aikomus pitää vapaaviikon aikana oikeat häät, selitti Risto.

-- Oikeat häät, sanoi isäntä ihmetellen. Missä te ne pitäisitte?

-- On tuumattu pyytää isännältä tuota vanhaa tupaa.

-- Vai vanhaa tupaa, toisteli isäntä. Siellä on niin paljo kaikellaista rojua. Jos pidettäisiin tässä asuintuvassa, oman joukon kesken?

Risto ei vaan ruvennut taipumaan.

-- Maija haluaisi niin mielellään oikeita häitä ja kun minäkin olen tullut käyneeksi muiden häissä, pitää sitä nyt itsekin vuorostaan.

-- No pitää sitten antaa tupa, myönnytti isäntä.

Kohta oli tämäkin ilosanoma Maijan tiedossa, joka ei taaskaan löytänyt kyllin kauniita sanoja isäntää kiitellessään.

Ensi yönä he jo yhdessä raikkosivat joutavan rojun vanhasta tuvasta. Seuraavina öinä alkoi peseminen ja viikon lopulla oli seinät ja lattia hangattuna niin valkeiksi, ettei sitä enää entiseksi roju-tuvaksi tuntenutkaan. Maija pistäytyi siellä töiden lomassa monta kertaa päivässä.

Risto piti huolta ulkoasioista. Kaikille hän kertoi, että hää-tupa on jo pestynä ja kutsui tulemaan häihinsä. Sunnuntaipäivinä hän käveli ahkerasti talosta taloon ja mökistä mökkiin häihin kutsujana. Eikä kukaan toimittane sitä tehtävää huolellisemmin kuin Risto sen toimitti.

Häntä itseänsä ei tosin oltu kutsuttu muiden kuin Pekka Hassisen häihin, mutta siitä oli jäänytkin niin ihana muisto, ettei hän tahtonut jättää ketään tuntemaansa ihmistä osattomaksi tästä ilosta. Palattuaan hän kertoi Maijalle ja isännälle ketä kaikkia oli taas kutsunut. Maijasta oli kaikki hyvin, mutta tahtoi kumminkin tietää, tuliko sen ja sen talon emäntä varmasti kutsutuksi.

-- Varoitin toki moneen kertaan, vakuutti Risto.

-- Sanoitko, että minä olen aivan erityisesti käskenyt kutsua?

-- Aivan nimenkin mainitsin, että Maija käski.

-- Hyvä on.

Isäntä oli ottanut käytäntöön entisen lauseensa ja kuunneltuaan Riston kutsuttujen luettelon, nauraa höräytti ja sanoi:

-- Hyvä on!

Kerran hän siihen lisäsi:

-- Mutta kestääköhän sen vanhan tuvan seinät, jos kaikki tulevat.

Risto keksi tähän keinon:

-- Olkoon liika väki ulkona ja annetaan oven olla auki.

Kekrin lähestyessä oli taas uusi asia isännälle kerrottavana.

-- Nyt on Maija tuottanut naulan kahvia ja kaksi naulaa ryynejä. Käski vaan kysyä saisiko isännältä puolen leiviskää jauhoja, että alkaisi leipoa hääleipiä.

Isäntä alkoi ihmetellä:

-- Onko teillä aikomus antaa ruokaakin?

-- Mitkäs häät ne muuten olisivat, vastasi Risto uhkeasti.

-- Hyväpä tulee, virkkoi isäntä. Pitää antaa jauhoja. Puoli leiviskääkö siihen riittää?

-- Niin se Maija sanoi.

Isännän epäilyt eivät tarttuneet Ristoon. Hänen mielestään oli kaikki hyvin. Viinaa vielä puuttui, mutta kun hän sitäkin sai hankituksi kaksi pullollista, ei silloin puuttunut mitään.

Maija oli ollut palvelusaikanaan sen verran ruokapuuhissa, ettei luottanut ollenkaan omiin eväisiinsä, vaan hän uskoi, että emännät tuovat häihin tullessaan. Siinä tarkoituksessa hän oli pitänytkin erityistä huolta emäntien kutsumisesta. Oli jo valmiiksi ajateltuna miten hän vierasten tullessa ottaa vastaan täyteen ahdetuita eväskoreja ja vakkoja, ja minne hän latelee leivät, lihat ja voit. Sitten hän asettaa oman talon emännän pöydän päähän istumaan ja siitä alkaen toisten talojen emännät. Sitten viimeisiksi isännät, jos niitä ensimäisiin pöytiin näyttäisi sopivan.

Hääpäivänä kävi kumminkin aivan toisin kuin Maija oli suunnitellut. Joutilaana kävelevää joukkoa oli kyllä keräytynyt kolmesta kyläkunnasta, mutta ei niissä näkynyt yhtään emäntää eväskorin kanssa. Risto oli vieraisiinsa aivan tyytyväinen ja, kun oli hänen hääpäivänsä, kätteli kutsumattomatkin. Iloinen koetti olla Maijakin, vaikka kovasti häntä huoletti, kun ei yhtään eväskoria ilmestynyt. Viimein hän tapasi naapuritalon piian ja kyseli:

-- Eikö teidänkään talon emäntä tule häihin?

-- Ei sanonut tulevansa, vastasi piika.

-- Mikähän sillä on esteenä?

-- Ei tuo puhunut mitään esteistään. Sitä kuulin sanovan, että jos Maija olisi viettänyt häänsä muuna aikana, olisi siellä käynyt, mutta ei nyt lähde ruokkimaan eväillään kaiken maailman joutilaita.

-- Voi kuitenkin! valitteli Maija. Mitenkä minä en tullutkaan laittaneeksi sanaa, että emännät ruokitaan ensiksi.

Ei ollut enää aikaa erehdyksen korjaamiseen. Täytyi alottaa omilla eväillä, sillä Risto oli kutsuissaan ilmoittanut, että siellä ruokitaan kaikki vieraat. Sen verran tahtoi Maija kumminkin toteuttaa ohjelmaansa, että meni kutsumaan talon emäntää ja isäntää pöydänpäävieraiksi. Mutta sekin meni turhaan.

-- Minäkö, vanha ihminen, tulisin sinne huimapäiden keskeen... en toki, sanoi emäntä.

Näin jäi kuviteltu emäntien pöytä aivan olemattomaksi. Kunniapaikalle joutui istumaan Pekka Hassinen, sama, jonka häissä Risto oli ollut edellisenä syksynä. Pekka näkyikin tietävän, että hänellä on tässä joukossa suurin etuoikeus, ja huomatessaan leivän loppuvan, leikkasi ennakolta itselleen tavallista suuremman kannikan, jota sitten vilautteli toisille, jotka jäivät istumaan joutilaina leivän puutteessa.

Morsian oli huomannut miten leiville kävi ja istui allapäin nurkassa. Sulhanen ei nähnyt muuta kuin että vieraat nousivat pöydästä naurusuin, ja silloinpa siihen sopi käskeä toisia.

-- Joutuin pöytään keiton lämminnä ollessa! Mutta vaikka hän uudisti monta kertaa tämän kehoituksensa, ei ilmestynyt yhtään ruuanhaluista.

-- Syyttäkää itseänne, syyttäkää itseänne, kun ette mene, sanoi hän nähdessään, ettei kehoituksista ollut apua.

"Huomentuopin" juonti kävi jotenkin yhtä sukkelasti. Pari pullollista oli pian tyhjennettynä ja siitä kertynyt tulos meni soittajalle palkaksi.

Tanssi olikin ainoa tarjous, joka ei loppunut kesken. Sitä riitti aamupuoleen yötä ja olisi ollut vieläkin, mutta nälkä pakoitti hajoamaan.

Nälkä oli jo Ristollakin. Hän kysäsi Maijalta leipää, mutta tämä selitti sen loppuneen ja neuvoi pyytämään talosta. Risto odotteli kunnes isäntä nousi vuoteeltaan ja meni sitten selittämään:

-- Sattui tulemaan vieraita niin paljo, että minä jäin syömättä. Saisinko minä vielä syödä?

-- Mikäpä siinä on, sanoi isäntä. Mene vaan sinne ruokahuoneeseen.

Erittäin hyvältä maistui Ristosta kala ja leipä. Hän pureskeli oikein miehen tavalla. Kun oli lopettanut, oli asian mukaista käydä isännälle sanomassa, että:

-- Nyt minä jo söin.

-- Hyvä on, kuului isännän vastaus.

METKA.

ENSI VUODET.

Metka ei ollut hänen oikea nimensä. Sen olivat sepittäneet koulutoverit, joilla on merkillinen halu väännellä kauneinkin nimi mitä jokapäiväisimmäksi. Tässäkään ei ollut kuin pari kirjainta alkuperäisestä nimestä, nekin nimen keskeltä, joka oli kauneimpia mitä almanakasta löytyy.