Part 4

-- Vanhemman veljen se on tehtävä.

-- Kyllä minä, jos vaan luotat, että se tapahtuu tasaisesti.

-- Kehenkä minä sitten luotan.

-- No, se on päätetty. Mutta sinun pitää olla ovea pitelemässä ja sanomassa, että kylvetys tapahtuu kumpaisenkin tahdosta.

-- Mitenkäs muuten.

Veljesten mieli virkistyi. He olivat niin varmoja suunnitellusta parannuksestaan, että olisivat varmaan olleet pahoillaan, jos heidän vaimoiltaan olisi seuraavalla kylpymatkalla torailu unohtunut. Mutta ei se toki unohtunutkaan. Aapeli oli tahallaan varustanut vähän virikettäkin kolistelemalla saunassa käydessään toisesta pesuastiasta vanteet, joten ei ollut tilaisuutta peseytyä erillään. Siitä kinastelu syntyikin. Mutta sanojen parhaillaan sinkoillessa astui Antti saunaan, kädessä sujakka vitsa, jolla alkoi sanaakaan puhumatta sätkiä vuoroon toista ja toista. Parkuen töytäsivät vaimot ovea kohti, vaan siinä seisoi Aapeli takana ja sanoi:

-- Ei ulos ennenkuin tora ja huuto loppuu.

Tora oli kyllä loppunut, mutta huudon lopettamiseksi sai vitsa vielä useita kertoja heilahtaa. Viimein kuului vaan tuskaista ähkimistä. Silloin pysäytti Antti vitsansa ja virkkoi:

-- Nyt sen tunnette selässännekin, että ollaan Pajupurolla, jossa täytyy taipua yhtä hyviksi sisaruksiksi kuin mekin ollaan veljeksiä.

-- Velimiehen sana on totta, vahvisti Aapeli. Ja kun joudutte, niin tulkaa tupaan hyvinä ystävinä.

Tupaan he kyllä tulivat, mutta ystävyys näytti hyvin epäilyttävältä. Veljet huomasivat, etteivät emännät enää menneetkään yhtä aikaa kylpemään, tuvassakin harvoin istahtivat samalle penkille, vaikka se olisi ollut kuinka pitkä. Hyvä niinkin, kunhan eivät riitelisi, ajattelivat he.

Ei kuitenkaan kulunut monta kuukautta, kun kuiva kylpy unohtui ja riita oli entisellään. Veljekset kävivät tuumailemaan.

-- Nyt on sinun vuoro keksiä keino, sanoi Antti. Ei niitä enää saa yhtä aikaa saunaankaan.

-- Eipä näy saavan vitsan voimalla, myönnytteli Aapeli. Pitäisi löytää joku tepsivämpi keino.

-- Mikäpä sen tepsivämpi olisi.

-- Nälkä tai vilu.

-- Mitenkäpä niillä toinen ihminen voisi rangaista.

Niin juttelivat veljekset ja viimein he keksivätkin keinon, jonka panivat heti toimeen. He valitsivat apulaisekseen vilun. Kun oli kylmän puoleinen talvi-ilta, niin talutti kumpikin vaimonsa kylmään riiheen, jonne jättivät yöksi, kova pönkä oven päälle ja yhden lammasnahkaisen peiton, jota ei voinut paljain käsin kahtia jakaa.

Vihaisina miehilleen ja ehkei kovin suopeina toisilleenkaan, jäivät vaimot kylmään riiheen yöksi. Siellä täytyi pahankin sisun lauhtua. Kun veljekset hiipivät aamulla varhain sydänkäpysiään katsomaan, kupottivat ne selkä selkää vasten samojen nahkasten alla. Vilu oli heidät viimeinkin yhdistänyt sisaruksiksi ja tämän yön perästä ei Pajupuron veljesten tarvinnut kuunnella vaimojensa riitelyä, eikä myöskään alituista kuihnuttamista, että pitäisi erota eri taloksi.

Tämä tapahtui vanhaan aikaan, jolloin miehet olivat itsevaltiaita.

KOHTAUS.

Pekka Rytkösellä oli valtamaantien varrella pieni mökki, jossa hän on Karoliinansa kanssa asunut aina siitä lähtien, kun kävivät "vannetta puristamassa" ja lupaamassa auttaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Kun he ovat pysyneet uskollisina toisilleen ja hyvissä väleissä naapuritalojensa kanssa, joiden palvelijoina olivat ennen olleet, niin ei heiltä ole työ eikä leipä puuttunutkaan. Mutta heidän keskinäinen hyvä sopunsa, varsinkin yksimielisyys, yritti mennä aivan pilalle, kun nykyajan aatteiden mukaan köyhät nousivat vaatimaan oikeuksiansa. Pekka kuunteli niitä puheita ainoastaan toisella korvallaan, mutta Karoliina oli kiihkeämpi ja kiepsautti pois huivinkin korviensa päältä, kun mökkiin poikennut puoluepuhuja alkoi kaivella rikasten syntiluetteloa. Vähitellen hän edistyi niin paljo tiedossa, että kykeni puhumaan "roletaarien" taistelusta "kapitalisteja" vastaan. Jopa hän kerran selitti aivan tolkussaan Pekalle, miten nuo kapitalisti-porvarit anastavat heidän vaivannäkönsä.

-- Hym, vai niin, hymähti Pekka. Mitä ne ovat sinultakin anastaneet?

Karoliinaa harmitti tämä Pekan porvarillisuus ja hän kivahti:

-- Minultako! Vähäkö minä niille tein työtä nuorena ollessani.

-- Joutenko sinua olisi pitänyt elättää?

-- Ennemmin jouten kuin sellaisella palkalla, päätteli Karoliina. Ja vähäkö sinä olet tehnyt ja yhäkin teet, kun vaan rikkaat sinua hyvittelevät.

Pekka vain hymähteli ja virkkoi:

-- Niinhän minä olen tehnyt ja teen edeskin päin, sillä tehdystä näkyy aina jotain tulevan, vaan tekemättömästä ei mitään.

-- Tulee siitä rikkaille...

Karoliina keskeytti lauseensa, sillä vieras, tuntematon mies pistäytyi tupaan. Se oli nuori, jotenkin hyvissä vaatteissa oleva mies. Karoliinaa vähän hävetti, että jos se luulee hänen riidelleen, ja alkoi hyvin sävyisällä äänellä kysellä mistä vieras on.

-- Tuolta minä olen Etelä-Suomesta, vastasi tämä.

Kyselyjen kautta selvisi, että mies palautui Pohjolasta ja oli poikennut mökkiin pyytämään ruokaa rahalla.

-- Ne on niin kuivat ruuat näin pienissä paikoissa, selitti Karoliina. Olisihan tässä lähellä suuria taloja, joissa on antaa uutta jos kystäkin.

-- Niin, jos antavat, sanoi vieras. Ja vaikkapa antaisivatkin, niin en sittenkään mene heitä pokkuroimaan, sillä minä tunnen rikkaat liiankin hyvin. Ne ovat kaikki niitä proletaarien sortajia.

Karoliina naurahti mielissään ja virkkoi:

-- Vai on vieras tullut sellaiseen käsitykseen rikkaista. Tämä meidän mies se ei niitä moiti. Niistä tämä on hyvänsä löytänyt ja niiden takinliepeessä tämä kulkee.

Vieras ei tahtonut kovin kovasti painostaa mökin isäntääkään, joskin on jäänyt jälelle ajastaan, vaan puheli rauhallisesti.

-- Niinhän täällä on moni muu kulkenut, kunnes on saanut silmänsä auki. Harvassa sentään löytyy enää proletaareja, jotka eivät oivaltaisi, että luokkarajat ovat pidettävät selvinä. Tuolla suurissa savottatöissä sen oppii, jos ei missään muualla. Oletteko ollut koskaan niissä?

Vieras teki tämän kysymyksen Pekalle, joka oli noussut jonnekin lähteäkseen.

-- En ole ollut savottatöissä, vastasi Pekka.

-- Tarvitsis olla, vakuutti vieras.

-- Mahtaisipa tarvita.

Pekka ei joutanut pitempään keskusteluun. Hänellä oli parin virstan päässä asuvan sepän pajalla viikate vasarrettavana, ja se oli haettava sieltä, sillä heinäaika lähestyi. Paluumatkalla tuli mökkiin jäänyt vieras vastaan. Pekka ei tuntenut erityistä vetovoimaa seisahtua sitä puhuttelemaan, mutta vieras pysähtyi ja virkkoi:

-- Minä söin ja vaimonne määräsi vain viisitoista penniä ruuasta. Mutta minulle sattui kaksikymmentäviisi penniä pientä rahaa ja vaimollanne ei ollut vastata.

-- Eipä taitanut olla, sanoi Pekka. Ehkäpä minulla on.

Hän kaivoi kukkaronsa ja löysi sieltä kymmenpennisen, jonka pisti miehelle. Nyt he erosivat ja Pekka käveli mökilleen.

Karoliina oli siellä pyyhkimässä pöytää ja heti oven avattua kääntyi kysymään:

-- Tuliko se mies sinua vastaan?

-- Tuli, vastasi Pekka, ja minä annoin sille kymmenpennisen, kun sinulla ei kuulunut olleen vastata viisikolmattaisesta.

-- Mistä viisikolmattaisesta? Maksamatta se roikale meni.

-- Niinkö, ihmetteli Pekka. Maksaneensa minulle sanoi ja uskonhan minä miestä tuon verran.

-- Niin, sinä uskot kaikkia, torui Karoliina. Nyt se söi minulta ilmaiseksi ja sinulta vei kymmenen penniä. Jo sinäkin olit...

-- Tuo yksi lantti ei ansaitse pitkältä puhua, keskeytti Pekka. Oppia tämä on minulle ja pitäisi sen olla sinullekin. Tuo mies, jota nyt nimitit roikaleeksi, oli tunti takaperin parhaita miehiä ja minä tuollainen pilkattava rikasten turkinhelmassa ryömijä. Sinä olet koko viime talven ja tämän kesää ihaillut noiden tuonlaisten, muka köyhien ystävien puheita ja niiden mukana panetellut talollisia, jotka kovalla työllä koettavat rehellisesti elättää itseänsä ja muitakin. Minä olen ollut tyhmä ja tollo, kun en ole huutanut samaa. Sinä olet puhunut proletaareista, miten ne elättävät muita. Nyt näit sen oikean proletaarisi, ja näit senkin, elättääkö se muita. Tehneekö vieläkin mielesi kulkea niiden turkinliepeessä. Minä en kulje ja ennemmin jään tyhmäksi, ennenkuin lähden savotoihin oppimaan miten työansiot juodaan ja sitten köyhistä mökeistä syödään ilmaiseksi. Minä toivoisin, että sinäkin pysyisit erilläsi koko sakista.

Karoliina ei virkkanut myöten eikä vastaan. Häntä harmitti, että sattuikin tuon vieraan tupaan tullessa olemaan puhe näistä asioista. Nyt tuota Pekkaa ei käännytä enää mikään, vaikka itsekin pysyisi aatteelle uskollisena. Jos voisi saada selville, ettei tuo mies ollut oikea proletaari, joksi sitä Pekka väittää. Mutta jos se on oikea, niin mitä tässä osaa uskoa.

Karoliinan kuunteluhalu laimeni, eikä hän enää ollut oikein hetas ruokaa laittamaan, vaikka pyytäjä olisi osannut puhua proletaaristakin.

SUUTTUU SUUNNANKIN MIES.

Kun Kalle Kovanen erosi palveluspaikastaan ja otti vaimon, ei hänellä ollut sen suurempia takavarikoita kuin vaatteensa ja kirves. Mutta hän tunsi jäntevyyttä jäsenissään ja arveli, että ehkäpä tässä eletään, kun puristaa kovasti kirvesvartta. Sitä hän sitten puristikin talven ajat läpeensä ja kesät lapion ja viitakkeen vartta. Hän eli näillä ryskätöillä yhtä hyvästi kuin nekin, jotka kykenivät kirvestään käyttelemään tuottavammissa rakennustöissä. Mutta kun leipäkannikan kuluttajain luku alkoi hipua yli puolen tusinan, niin jopa kohosi Kovasen käsi korvalliselle. Ennen oli jauhosäkillä päässyt kuukauden ja enemmänkin, mutta nyt siitä alkoi pohja paistaa parin, kolmen viikon perästä. Olihan hänellä apulaisia joutumassa, terveitä ja virkeitä poikia, mutta ne olivat nuoria ja tarvitsivat käydä kansakoulua. Viimein sai vanhin oppimääränsä suorittaneeksi. Nyt meni Kovanen lähistöllä asuvan sahanomistajan luokse kysymään olisiko täällä hänen pojalleen sopivaa työtä.

-- Onhan täällä työtä, jos vaan poika haluaa tehdä, sanoi sahan isäntä.

-- Sittenpähän näkisi haluaako, sanoi Kovanen. Sen kumminkin lupaan, että jos poika on laiska tai tottelematon, niin lähettäkää pois samana päivänä.

-- Onko niin, sanoi sahan isäntä. Sellainen lupa panee aavistamaan, että poika on kunnon poika.

-- En rupea kehumaan, mutta kunnollisesti tuo kävi kansakoulun.

-- Se on aina parempi, virkkoi sahan isäntä. Antaa pojan tulla aivan heti.

Asia oli sillä päätetty.

Viikon kuluttua kävi Kovanen kysymässä miten hänen poikansa on käyttäytynyt.

-- Ahkerampaa ja kunnollisempaa poikaa meillä ei ole ollut milloinkaan, sanoi lähin työnjohtaja.

Kovanen ei ollut koskaan palannut kotiinsa tyytyväisemmällä mielellä. Ja viikko eteenpäin hän oli vieläkin tyytyväisempi, kun sai tuoda vaimolleen poikansa ansaitseman jauhosäkin.

-- Ei näy tarvitsevan katua nuorena naimistaan, hän virkkoi iloisena.

-- Joko sinä yritit katua? kysyi vaimo.

-- Jopa yritin. Mutta nyt kun meitä on kaksi miestä hankkimassa, niin laulellaan taas.

Se ei ollut tyhjää kehumista. Elämä todellakin alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Jo ylettyi joku markka henkisiinkin harrastuksiin. Kun tarjottiin työväen lehteä, niin hän tilasi sen. Hän alkoi tuntea olevansa yhteiskunnan jäsen niinkuin muutkin ja melkein häpesi sitä, ettei ollut edellisinä vuosina joutanut ajattelemaan juuri muuta kuin joukolleen leivän hankkimista. Nyt saattoi pistäytyä työväen kokouksissakin, jonne niin halulla pyydettiin tulemaan. Kuuntelijana hän siellä tosin oli, eikä alussa oikein ymmärtänyt, mitä varten ne pitivät niin kovin suurta melua. Kaikki valta pitää tulla työväelle, joka tekee raskaimmat työt. Niin ne huutivat. Ja sitten alas porvarit.

-- Eikö tämä ole joutavata tällainen touhu, hän arveli naapurimökin Kustolle. Mitä valtaa me tarvitaan, kunhan tullaan hyvästi toimeen.

-- Sinussa on vielä porvaria, sanoi Kusto, joka oli kiivaimpia sosialisteja. Valtaa me etupäässä tarvitaan, muuten porvarit laativat lait oman mielensä mukaan, joilla sortavat ja näännyttävät köyhälistöä.

-- Eihän nuo ole ennenkään tehneet niin hulluja lakeja, sanoi Kovanen.

-- Vähäkö ovat tehneet, väitti Kusto. Kaikki porvarien lait ovat puristuslakeja. Ainoat oikeat lait ovat ne, jotka sosialidemokraatit laativat. Lue enemmän meidän kirjallisuutta, niin tiedät paremmin.

Kovanen huomasi joutuvansa vihattavaksi, jos yhäkin väittää vastaan, ja taipui ostamaan niitä kirjasia, joissa selitettiin samaa asiaa. Hän alkoi vähitellen taipua uskomaan, että oikeassa ne taitavat olla.

* * * * *

Oli tullut entistä enemmän vilkkautta pieniinkin mökkeihin, sillä eduskunta oli taas hajoitettu ja määrätty uudet vaalit. Tuskin kului yhtään iltaa, ettei joku tullut Kovasenkin tuvalle selvittämään miten nyt on tehtävä, miten toimittava.

-- Nyt otetaan porvareilta viimeisetkin edustajapaikat ja lähetetään oman paikkakunnan miehiä, intoili naapurimökin Kusto.

-- Kukapa täällä niin viisas olisi, uskalsi Kovanen epäillä.

-- Kuka tahansa, joka vaan ajaa meidän asiata, päätteli Kusto. Sinäkin olisit monta vertaa kykenevämpi kuin viisainkin porvari. Et ainakaan äänestäisi puristuslakien puolesta.

-- Ei minusta ole sinne, sanoi Kovanen. Mutta sinä siellä kyllä kykenisit puhumaan, jos valitsisivat.

-- Mitä sinä minusta, esteli Kusto mielissään. Kuka se oman kylän miestä äänestäisi. Mutta lähtäänhän sunnuntaina sinne suureen kokoukseen, jossa ehdokkaita asetellaan. Ja meidän pitää asettaa ehdolle uudet miehet. Viime kerrallakin valittiin äänettömiä tuppisuita. Mikä sen tietää mitä ne äänestävätkin. Nyt asetetaan tiettyjä oman seudun miehiä, jotka uskaltavat puhua suunsa puhtaaksi. Niin kai sinäkin tahdot.

-- Niin toki.

He menivät suureen kokoukseen ja Kustoa todellakin mainittiin siellä varamiehenä. Tästä tämä niin innostui, että riensi ulkokylien kokouksiin, ja Kovanen oli saatava mukaan. Jos ei muuten saanut lähtemään, niin Kusto pani hevosensa, ja tottahan nyt valmiiseen kyytiin piti lähteä.

Tämän touhun kanssa supistuivat ansiot niin vähiin, että Kovanen viimein kyllästyi ja virkkoi:

-- Ei tällä eletä. Nyt täytyy lähteä tukinhakkuuseen.

-- En minä vielä malta lähteä, sanoi Kusto. Mutta tulen minä sinne pariksi viikoksi vaalien edellä.

Kovanen ei odottanut. Hän nakkasi kontin ja kirveen olalleen ja painautui Suojärven salolle. Mutta sama touhu oli sielläkin. Tuon tuostakin tuotiin ilmoitus, että lähikylälle on tullut etevä työväen puhuja, jota pitää mennä kuulemaan. Kovanenkin meni ensimäisellä kerralla, mutta kun sai pari pitkää tuntia seista ja peninkulman verran hiihtää pimeässä yössä, niin päätti vasta painautua nukkumaan.

Ehkäpä hän olisi muiden kehoituksilla pysynytkin päätöksessään, mutta kun Kusto joutui ja vaalien edellisellä viikolla tuli vielä yksi puhuja, niin pitihän sinne lähteä. Se olikin kaikista puheista kiivain. Siinä kasattiin kaikki kurjuus ja köyhyys porvarien niskaan. Ne olivat petojakin pahempia. Peto raatelee ainoastaan kynsillään ja hampaillaan, mutta porvareilla on kymmenetkin kiristyslait, vankilat ja poliisit. Peto on armelias, se lopettaa uhrinsa kärsimykset, mutta porvari ei ole niin armollinen. Se rientää auttamaan sen verran, että henki vielä säilyisi ja kärsimystä kestäisi. Sitä varten se rakentaa köyhäintalot ja palkkaa lääkärit ja papit, jotka pitävät henkeä yllä ja kehoittavat kärsimään.

Alkupuoli oli tuollaista ja lopussa lausuttiin hirveitä tuomioita niille, jotka jäävät pois äänestyksestä taikka äänestävät porvareita. Ihan viimeiseksi näytettiin se lista, johon punainen viiva on vedettävä.

Täynnä vaali-intoa palasivat tukkimiehet majapaikoilleen.

-- Menikö hukkaan jalkavaivasi? kysyi Kovasen naapuri, Kusto. Nyt kuultiin mitä on porvarit, niiden lait ja laitokset. Nyt ei ole kukaan epätietoinen ketä äänestetään.

-- Olisi tuon uskonut vähemmälläkin, virkkoi siihen Kovanen.

* * * * *

Vaalipäivän aattona palasivat naapurukset tukkityöstä ja Kovanen pyysi poikkeamaan sahan isännän kaupassa, että saisi jauhosäkin menemään hevosessa. Kusto taipui siihen mielellään. Mutta kun kaupan kartanolla sattui olemaan miehiä, jäi Kusto sinne väittelemään vaaliasioista sinä aikana, kun Kovanen osteli ostoksiaan.

Kovanen osti ensiksikin sarkaa itselleen ja pojilleen, sitten palttinata ja kenkätarpeita.

-- Jauhosäkin minä otan pojan työn nimiin, ei näy siihen rahat riittävän, hän virkkoi lopuksi.

-- Kyllä se sopisi muuten, mutta poika ei ole ollut enää pariin viikkoon meidän työssä, sanoi puotimies.

-- Lähtikö se pois vai tuliko kipeäksi? kysyi Kovanen ihmetellen.

-- Ei, mutta muuten se on täytynyt laittaa pois.

-- Minkä vuoksi?

-- Isäntä sen parhaiten tietää, käykää häneltä kysymässä.

Kovanen meni kiivaana miehenä isännän puheille.

-- Poisko minun poikani kuulutaan laitetun sahan työstä?

-- Niin täytyi laittaa, ikävä kyllä, sanoi isäntä. Nyt juuri on astunut voimaan sellainen laki, ettei saa pitää alaikäisiä tehtaan työssä. Tänne tuli sellainen ammattitarkastelija, joka käski pois ja uhkasi sakottaa, jos vastakin otetaan.

-- Kuka on laittanut sellaisen lain ja sellaiset tarkastelijat? kysyi Kovanen kiivaasti.

Isännän selitellessä oli hänen mieleensä iskenyt ajatus porvarien puristuslaista, joista oli viime aikoina niin paljon kuullut.

-- Kyllä ne ovat teidän itsenne laatimia niin lait kuin tarkastelijatkin, sanoi sahan isäntä rauhallisesti.

-- Kenenkä teidän?

-- Teidän työväen, eli toisin sanoen sosialistiakitaattorien, joita työväki äänestää eduskuntaan.

-- Niidenkö laatimia... en usko.

-- Jos et usko, niin lue tästä, sanoi isäntä ja otti hyllystä painetun vihkosen. Tässä se laki on ja katso vaan vuosiluvuista, niin näet että se on laadittu aivan sosialisti-eduskunnan aikana ja juuri heidän kiivaista vaatimuksistaan. Ja eikä se siihen pääty, saat uskoa, vielä ne laativat sellaisiakin lakeja, ettei aikuisetkaan saa tehdä työtä niinkuin itse tahtovat.

-- Kaikkia minä kuulen, tuskaili Kovanen. Mitä ne aikoo...

-- Ne suojelevat työväkeä rasittumasta. Poika muka rasittuu siinä, kun latoo pieniä rimahalkoja pinoon.

-- Vie... Kovaselta pääsi kirous.

-- Saanko minä lainaan tuon vihkon?

-- Saat tämän aivan omaksesi, on täällä toinenkin.

-- Hyvä on... Vieläköön nuo... minua sokaisevat.

Hänen täytyi päästä väljempään paikkaan. Kartanolle tultuaan hän alkoi kiroilla niin karvaasti, että kaikki keräytyivät hänen ympärilleen.

-- Mikä sinulle tuli? kyseli Kusto ihmetellen.

-- Mikä... Kun poika on ajettu pois työstä ja nyt jäi jauhosäkki saamatta.

-- No niin, ilakoi Kusto. Sitä ne porvarit tekevät.

-- Porvaritko... Pidä sinä turpasi kiinni... Siinä ei ole porvarien syytä, vaan niitä h--n halunkkeja, niitä sosialistien akitaattoreja minä haluaisin tavata ja kysyä, että tämäkö se on sitä nälkäisille leivän laittamista, kun heidän asetuksiensa tautta minun poikani ajetaan pois työstä.

-- Nyt sinua ovat porvarit narranneet, väitti Kusto. Ei sosialistit laita sellaisia lakeja.

-- Sinäkin muka tiedät, kivahti Kovanen. Se on tuossa se asetus, jonka tähden minun poikani on ajettu työstä, ja se laki on sosialistien laittama, siitä et pääse mihinkään. Se kuuluu muka suojelevan työväkeä rasittumasta liika nuorena. Ne eivät saa enää halkojakaan latoa, saanevatko tuoda tupaankaan. Niitä pitää elättää aivan jouten ja kasvattaa niistä yhtä laiskoja roikaleita kuin ne akitaattorit itsekin ovat. Tokko saanevat kättä työhön laskea, ennenkuin ovat ensi työkseen äänestäneet heitä eduskuntaan yhtä hyviä uusia lakeja laatimaan. Ne ovatkin vaahdossa-suin huutaneet miten porvareilta otetaan valta ja sitten tehdään ne ihanat lait. Siinä se nyt on jo yksi ihana laki, ja sen siunauksesta minä saan kävellä kotiini ilman leipäjauhoja.

-- Ereys siinä on sinulla, väitti Kusto.

-- On siinä se ereys, että harmittaa, kun minäkin noita kuuntelin, vieläpä uskoin, että ne, oikeita asioita ajavat. Mutta kyllä minä ne nyt tunnen ja toivoisin, että joku armelias ihminen upottaisi joka ikisen akutaattorin järven syvimpään paikkaan, jossa eivät olisi nuotta-apajiakaan pilaamassa.

-- Älä puhu liikoja, kielteli Kusto.

-- En ole puhunut tarpeeksikaan, kivahti Kovanen ja lähti astumaan.

Kusto meni kääntämään hevostaan tielle ja huusi:

-- Tule rekeen!

-- Omia matkojanipa olen taas ajatellut kävellä, virkkoi Kovanen eikä kääntänyt päätänsäkään.

EI SE OLLUTKAAN KONE.

Pieni Kattilaharjun kylä oli maaemon pinnalla sattunut säkeytymään niin pahaan pohjukkaan, ettei siellä uudenaikaisemmista harrastuksista tiedettynä ennenkuin aikojen kuluttua, jolloin jo muualla maailmassa ajateltiin aivan toisia asioita. Suuren vapaaviikonkin ne vetää kiskoivat muikunnuottaa, ja kylän kansakoulussa jämättiin todistuksen-majan mittoja, sanavartalon päätteitä ja kertotaulua niin totisella toimella, kuin ei koko maailmassa olisi mitään tämän tärkeämpää. Sekä nuottamiehet että koulukkaat pääsivät vasta viikon loputtua tietämään, että muualla on oltuna lakossa. No, kernaasti hekin olisivat suoneet tuon levon muikuille ja sanavartalon päätteille, mutta tehty seisoo.

Tulipa sitten talvemmalla Kattilaharjun kylään puuseppä Purhonen. Hän suosi uudenaikaisempia, vapaampia harrastuksia ja ihmetteli kovasti miten takapajulla tässä kylässä oltiin. Tyttäret esimerkiksi haukkuivat puuseppää akalliseksi ukoksi ja tarjoilivat halolla, jos meni niitä hyväilemään. Eivätkä ne ollenkaan ottaneet viisastuaksensa, vaikka Purhonen selitti, ettei sosialistisessa yhteiskunnassa pidetä tuollaisia pikkumaisia rajoituksia. Ne ovat vaan ahneiden pappien keksimiä, jotka tahtovat hyötyä kaikellaisista toimituksistaan. Ja yhtä tyhmiä olivat tämän kylän miehetkin. Ne märehtivät vanhettuneita lakipykälöitään ja suosivat virkavaltaa. Pappi muka tarvitaan ja nimismieheltä pitää hakea lupa iltaman pitoon. Purhonen ei sanonut tarvitsevansa kumpaakaan herraa. Jos hän pitää tanssi-iltaman ja kantaa sisäänpääsymaksun, niin se ei ole varastamista, eikä siinä ole kellään sanan sijaa.

Mutta tyhmyys ei ole niinkään sukkela eroamaan. Purhonen arveli oppinsa tehottomuuteen suurimmaksi syyksi sen, että on ennättänyt tulla liika tutuksi. Profeetta ei näet ole minkään arvoinen omalla maallaan. Tämän asian hän sai tietää siihen aikaan, jolloin oli vielä niin houkka, että luki tuota kirottua kristinoppia. Sitä oppiahan nämäkin moukat sanovat seuraavansa, mutta eivätpäs olleet siitä sitäkään vähää viisastuneet, että osaisivat antaa arvon oman puolen profeetalle. Jos mistään, niin tästä sen näki, että koko oppi oli aivan tarpeeton.

Purhosen täytyi ruveta puuhaamaan mahtavammaksi luultua miestä puhumaan näille puupäille. Hän meni kaupunkiin ja selitti siellä sosialistiaatteen harrastajille, millaisessa pimeydessä tuo Kattilaharjun kylä vielä vaeltaa. Ei hän tosin tullut maininneeksi tarkalleen kaikkia yksityiskohtia tuosta pimeydestä, kuten naisten halolla tarjoilemista ja ukkojen väitteitä omin luvin pidetyistä iltamista, vaan selitti siihen suuntaan, että jos siellä näin vähäarvoinen kansalainen rupeaa opettamaan uuden ajan aatteita, niin ne miltei päälle käyvät.

-- Ohoh, kylläpä siellä ollaan vanhoillisia, surkuttelivat kaupungin sosialistit. He eivät voineet kieltäytyä tulemasta esitelmän pitoon, sillä tämän miehen pyyntö muistutti paljon sitä avun huutoa, jonka Paavali muinoin kuuli Aasian puolelle europpalaiselta Makedonian mieheltä.

Esitelmäpäiväkin määrättiin, eräs sunnuntai-ilta. Purhonen lupasi pitää huolen kokoushuoneesta ja joukon kutsumisesta.

Hän palasi nyt Kattilaharjun kylälle rehtevänä miehenä, kuten ainakin se, joka on jotain tehnyt kansan valistamiseksi. Saatuansa kokoushuoneen hän alkoi joutohetkinä levitellä tietoa ja selitti, että nyt sieltä tulee oikea sosiaalitemokraatti puhumaan, jollaista ei ole ennen kuultuna koko kylällä.

-- Mikä se on se sosialitemokraatti? kyselivät kyläläiset.

-- Sitäpähän minä rupean selittämään, vastasi Purhonen mahtavasti. Eihän se minun selitykseni ole ennenkään teille kelvannut. "Susilistiksi" olette vaan nimitelleet. Nyt sieltä tulee mies, jota ette uskalla sanoa "susilistiksi", sillä se on oikea temokraatti, sosiaalitemokraatti ja vielä paras niistä. Tulkaa kuuntelemaan, niin sitten sen tiedätte.

Kaikkien täytyi uskoa, että Purhosen puheessa on perää, ja nyt ei mennyt yhtään päivää, ettei olisi puhuttu temokraatista.