Part 3

Ollapa jo nyt hyvä ruunariima hampaissa savuamassa, hän ajatteli siinä mukavasti istuissaan. Ja saanhan minä sen, kun poikkean tuonne kauppias Kuperaiselle hevosta syöttämään. Onhan se vähän syrjässä, mutta ei kovin paljoa. Ehkäpä kutsuu ukko puheilleen ja tarjoaa tupakat aivan ilmaiseksi... Nälkäjärveläisten rahajumala... Eipäs kuollut, kiskuri, vaikka kuuluu huonona sairastaneen... Jospa menen aivan kutsumatta ukon puheille, sanon olevani rahan tarpeessa... Niin minä teenkin.

Rantanen myhäili keksinnölleen ja kiirehti ruunaansa. Kohta hän olikin kauppiaan kartanolla. Sinne oli varustettuna ulkorakennuksen seinämälle apelaatikot ja kiinnipitimet ostajain hevosille.

Ollapa joka talossa näin mukavasti, hymähti Rantanen kauroja kaataessaan. Jospa olisi kauratkin valmiina, niin ei ainakaan hevoset kanteleisi ukon päälle viime tilissä.

Hän ennätti parhaiksi saada hevosensa ruokituksi ja peitellyksi, kun itse kauppias Kuperainen kömpi rappuja alas. Rantanen kohotti hattuansa oikein juhlallisesti ja lausui:

-- Hyvä päivä, herra kauppias!

-- Päivää, päivää, vastasi Kuperainen ja alkoipa erityisen uteliaana tirkistellä tunteaksensa tätä näin kohteliasta ja arkailematonta tervehtijää.

-- Terveisiä sieltä meidän puolelta, Savonlahdelta, lisäsi Rantanen auttaakseen kauppiaan muistia.

-- Kiitoksia, kiitoksia! Nythän minä alan olla jäljillä. Onko se isäntä Rantanen?

-- Sillä nimellä ne ovat muutkin nimittäneet.

-- Niin, aivan oikein. Tutut miehet, tutut miehet. Minnekä matka?

-- Kaupunkiin on matka, poikkesin vaan tuttuun taloon hevosta syöttämään.

-- Oikein, aivan oikein. Sopii se hevonen talliinkin.

-- Hyvä sillä on tuossakin.

-- No mennään sitten huoneeseen. On oikein hauska tavata senkin puolen ihmisiä.

-- Eikö täällä ole sattunut muita käymään?

-- Kyllä, kyllä niitä aina käypi... käypi niitä väliin enempi kuin toivoisikaan... Mutta niillä on väli miehillä ja miehillä... Turkki naulaan ja sitten istumaan... Tässä on tupakkaa... Eipä kestä kiittää... Niin, mistä minä puhuinkaan?

-- Että miehillä on väli.

-- Niin, aivan oikein. Miehillä on väli. Jos kysyt yhdeltä, miten on se ja se asia, niin rehellinen mies katsoo rohkeasti silmiin ja sanoo yrkäilemättä, että niin on asia. Tulee toinen mies, kysyt siltä miten on se asia. Niin ja niin hyvästi on muka asiat. Mutta tämä mies ei katso suoraan silmiin eikä sano sanottavaansa rohkeasti. Se on niitä miehiänsä, joille en tarjoa tupakkatakaan, jopa että rahoja uskoisin.

-- Niitä ehkä ujostuttaa ilmaista köyhyyttään.

-- Vielä niitä mikä ujostuttaa. Valehdella vaan pitää rahaa saadakseen. Mutta minä näen miehen silmistä, milloin se valehtelee. Ne Savonlahden pitäjään miehet ovat yleensä rehellisiä miehiä.

-- Onhan siellä koetettu totuuden tynkää säilytellä, vaikka paha se on kulumaan, nauratteli Rantanen. Monella on suuri halu hiukan kaunistella tai korjailla muilta kuulemiansa asioita. Nytkin tänä talvena liikkui siellä huhu, että kauppias on sairastanut ja vielä hyvin huonona. Olikohan siinä puheessa mitään perää?

-- Se on ollut ihan totista totta, tunnusti Kuperainen. Minä olin niin huonona, että kaikki, yksin tohtorikin, luuli kuoleman tulevan.

-- Niin puhuttiin sielläkin yleisesti. Nyt ovat siihen lisänneet, että kauppias on tämän sairauden perästä ruvennut lainaamaan rahaa tavallisella korolla. Ehkä on sekin totta.

-- Se ei ole enää totta, kielsi Kuperainen päätään pudistellen. Se on jo puhdasta valetta. Sitä en tee elämässä enkä kuolemassa... Ja vähätpä siitä, onko ne sen seutulaiset vaurastumaan vaiko köyhtymään päin?

-- Jotkut vähän vaurastuvat, mutta enin osa taitaa pysytellä tasapainossa.

-- Hyvä se on sekin, jos tasapainossa. Täällä on monen miehen paperi. Ovatko ne Niemen Niiraset vaurastumaan päin?

-- Ehkä vähän sinne päin.

-- Hyvä, hyvä. Entäs Lammin Nousiaiset?

-- Tasallaan taitavat pysytellä.

-- Kunhan pysyisivät, kunhan pysyisivät.

-- Muistaako kauppias kaikki velkamiehensä näin ulkoa, kirjasta katsomatta? kysyi Rantanen.

-- Mikä ne kaikki muistaa.

-- Onkohan se Heikki Hentiläinen maksava tänne?

-- En jaksa muistaa. Vaan miksikä sitä kysyt? Mikä sillä on?

-- Ei erittäin mitään. Näyttää vaan siltä että se köyhtyy.

-- Vai köyhtyy! Se saattaisi olla maksava ja köyhtyy.

Kuperainen otti hyllyltä paksun nimikirjan, selaili sen lehtiä ja sormeansa vetäen poikki nimien toisteli harvakseen:

-- Heikki Hentiläinen... Heikki Hentiläinen. Mikähän helvetin Heikki Hentiläinen sekin on, joka köyhtyy... Heikki Hentiläi... ja tuossa se nyt on sama kappale... Onhan se vielä velkaa, sata markkaa, ja nyt köyhtyy. Millä juuttaan kurilla se on saanutkin? Enpä minä usein anna niin köyhtymisen partaalla oleville ilman takausta. Sillä on ollut aikaisemmin puolustuslause varallisuudesta. Se on merkittynä tänne kirjaan. Mihinkähän minä olen sen pistänyt, että näkisi kuka sen on antanut? Minä olen luottanut sen Savonlahden papin antamiin varallisuustodistuksiin tähän asti.

-- Jospa tämä Hentiläinen on saanutkin todistuksensa muilta, huomautti Rantanen. Se muutti Nälkäjärven seurakunnasta viime syksynä.

-- Nyt minä sen ymmärrän! huudahti Kuperainen. Nälkäjärven papit ovat pässinpäitä teidän papin rinnalla. Ne kirjoitella lotikoittelevat todistukseensa, että tämä on hyvämaineinen, rokotettu ja ripillä käynyt. Mitä helvettiä minä näillä tiedoilla teen! Se on minulle yhdentekevä, vaikka ei olisi nähnytkään ripillä käynyttä. Se on pääasia, että onko sillä varoja lunastaa vekselinsä. Ja teidän pitäjään pappi on kunnon mies. Se ei kirjoittele muuta kuin että tämä mies vastaa niin ja niin suuren velan.

-- Ehkä ne Nälkäjärven papit arvelevat, että kyllä se hyvämaineinen ja ripillä käynyt mies maksaa velkansa, virkkoi Rantanen salaa naurahdellen.

-- Nähdään se nyt tuosta Hentiläisestä, kiivastui Kuperainen. Minä en ota pennin arvosta niitä rokotuksia ja ripityksiä, jos sillä ei muuta ole. Onko sillä oma maa?

-- On sillä ollut, vaan se on jo muiden nimissä.

-- Entä eläimiä?

-- Muiden nimissä ne ovat nekin.

-- No eikö sillä ole enää mitään omissa nimissään?

-- On sillä lapsia.

-- Lapsia! Mikä hyöty minulle niistä on?

-- Eipä tiedä, jos lapsista tulee niin kykeneviä, että maksavat isänsäkin velat.

-- Ei minun rahani jouda siellä seisomaan, niiden pitää olla liikkeessä.

-- Mutta kun ne pyrkivät liikkeessä häviämään, niin eikö olisi parempi pitää pankissa.

-- Minäkö tyytyisin niihin rippeisiin, mitä pankki antaa! Ei ikinä. Nahjukset pitäkööt rahojaan pankissa, vaan en minä.

-- Ennenkö lainaatte Heikki Hentiläisellekin!

-- En toista kertaa sille, mutta on niitä muitakin miehiä.

-- Jokohan minäkin saisin?

-- Arvele tuota. Vaikka tuhansia, jos tarvitset.

-- En minä tuhansiin asti, vaan viisisataa otan, jos korolla sovitaan.

-- Sovitaan niillä. Kun otat siihen yhteen sen Hentiläisen paperin täydestä arvostaan, niin saat puoleksi vuodeksi kahdeksalla korolla. Voitko sanoa nylkyriksi?

-- Ei pahasti, jos vaan sovitaan Hentiläisen paperin täysiarvosta.

-- Se on selvä paperi. Siirretään sinulle... Jatka tupakkata.

Kuperainen meni laatikolleen ja selaili tyytyväisenä papereitaan. Rantanen sytytti uuden sikarin ja otti hatun käteensä, ettei olisi hakemisessa, jos tulee kiire lähtö.

-- Tuossa se on, virkkoi Kuperainen. Joko kirjoitan siirron... voiton ja tappion uhalla?

-- Eikä tarvitse kirjoittaa, jos se arvostaan tulee.

-- Mutta ei tämä ole siirtämättä sinulle mistään arvosta.

-- On se roskapaperin arvosta.

Kuperainen katsoi tuimasti.

-- Mitä sinä puhut? Tämähän on sadan markan arvopaperi.

-- Ei sen numeroilla ole mitään arvoa, väitti Rantanen.

-- No otatko vai...?

-- Otan paperin arvosta.

-- Mene hiiteen paperin arvoinesi. Ei sinulla ole rahantarvista.

Kuperainen vei laatikkoon arvopaperinsa ja katseli vähän kierosti vieraaseensa. Tämä arvasi viisaimmaksi lähteä tielle ja nousten seisomaan virkkoi:

-- Ei taida siitä rahan lainuusta tulla mitään.

-- Ei tule. Eläkä vasta mainitse leikilläsikään rahan lainaamisesta, jos et tarvitse.

-- Eikö siihen asiaan leikki sovi? kysäsi Rantanen naurahtaen.

-- Ei siihen sovi. Minä en halua puhella raha-asioista niiden kanssa, jotka uskaltavat tinkiä.

-- Minä luulin, ettei kauppias pane pahaksi tinkimistäkään.

-- Se on toista muun tavaran kaupassa, ostajalla on lupa tinkiä, mutta ei myöjällä. Ja puhtaan rahan kaupassa olen minä ostajana.

-- Siinä se on meillä erimielisyys, virkkoi Rantanen. Minäkin luulin olevani Hentiläisen paperin ostaja.

-- Niin, niin; olithan sinä tavallaan, mutta kun minä ennätin ajatella toisin, niin ei sitä käy muuttaminen. No poikkea talossa vastakin, että saisi tietää kuka rikastuu.

-- Onhan se luottamustoimi, naurahteli Rantanen. Saanenko antaa varallisuustodistuksiakin?

-- Anna vaan, lupasi Kuperainen. Mutta muista se, ettei siinä saa olla joutavia laverruksia lapsista ja muista.

He erosivat hyvinä ystävinä, ja Rantanen lähti ajelemaan kaupunkia kohti vedellen sikariansa.

KUNNAN "ROHTOSATSI".

I.

Kusto Kesänen oli viidenkymmenen vuoden ikään asti "terve kuin puteli", kuten hän itse usein kehuskeli. Sillä jos kenenkään, niin sopi Kuston ainakin pitää pulloa terveytensä esikuvana. Se oli hänen ystävänsä, sanoisinko rakkaimpansa, ainakin täysinäisenä ollessa. Armahin äiti ei kanna pienokaistaan hellemmin kuin Kusto kantoi pulloansa, olipa se sitten olut- tai viinapullo. Tämän hellyyden huomasivat muutkin, jotka Kustonkin tunsivat. Ja jos jonkun sydämen hellyys oikein tunnetaan, ei se voi olla vaikuttamatta, varsinkaan niihin, joilla on samoja taipumuksia. Heidän täytyi tuntea sääliä, nähdessään Kuston seisovan tai kävelevän suruissaan joko ilman pulloa taikka tyhjä pullo kainalossa, joka merkitsi sitä, että nyt ei ole Kustolla rahaa. Mutta vaikka näinkin sattui, ei Kustosta tullut matelevaista anelijaa. Anoa kyllä täytyi, mutta se ei saanut tapahtua kerjäläisen eikä ryövärin tavalla. Hänen ei tarvinnut tehdä monta kertaa turhaan tätä kysymystä: "onko olutpullon hinta Kustolle?" kun murhe poistui vähäksi aikaa. Ja tyytyväiseksi jäi avunantajakin. Hän sai näin pienellä rahalla nähdä, miten jykevätkin kasvot voivat kaunistua, kun sydämen pohjasta pulpahtanut ilo niitä koskettaa. Ainoastaan antamalla Kustolle olutpullon hinnan, voi nähdä tällaisen ilon pulpahduksen ja päälliseksi askeleita niin varmoja ja harkituita, ettei katsoja jäänyt epätietoiseksi minne ne vievät.

Mutta sitten tapahtui Kuston terveydessä harmillinen käänne. Siinä ei ollut enää kehumisia, ei "ropparin" otettuakaan, jolloin hän terveenä ollessaan aina virkkoi: "nyt taas se syntinen ruumis jaksaa rynnistää!" Rynnistäminen muuttui kyhnimiseksi, ja viimein täytyi kokonaan lakata työnteosta. Ja tämä tapahtui juuri silloin, kun Kustolla olisi ollut edessä oikeat onnenpäivät. Hän oli näet saanut vakinaisen ja tuottavan työpaikan, vielä päälliseksi läheltä olutkauppaa, jossa ei tarvinnut olla yhtään rupeamata ilman "ropparia". Mutta kun terveys petti, täytyi jättää tämä "mesimätäs" ja siirtyä kotikylälle, hyvien ihmisten turviin. Siellä hän sitten kyhnysteli, muistellen menneitä paratiisin päiviä. Tuttavat säälittelivät hauskaa ja rehellistä Kusto-rukkaa.

"Kyllä sinun täytyy mennä lääkäriin", neuvoi asuntotalon isäntä osaaottavaisesti.

"Milläpä varoilla minä sinne mennen", sanoi Kusto.

"Pitää käydä kunnan varoilla."

Isännän sanat lähtivät ikäänkuin painon alta ja Kusto ymmärsi syynkin siihen. Siksipä hän virkkoi:

"Tokkopa ne minulle mielellään kunnan varoja antanevat."

"Mikäpä siinä auttanee", sanoi isäntä. "Kalliimmaksi se tulee kunnalle, jos täytyy työtönnä elättää."

"Antakoot kuolla", tuumaili Kusto.

"Ei Kustoa nälkään tapeta", naurahti isäntä. "Mene vaan nyt voimain aikana kylänmiehen luokse, niin se antaa köyhän todistuksen. Siihen käyt ottamassa vaivaishoitohallituksen esimiehen nimen, ja silloin se on valmis."

"Paljopa siinä taitaa olla puuhaa", epäili Kusto.

"Eihän se niin sukkelata ole kuin jos omasta kukkarostaan maksaisi. Mutta ovat taitaneet Kustonkin rahat mennä siihen suurusjuomiseen."

"Siihenpä ne ovat menneet", tunnusti Kusto.

"Sitten siinä ei auta muu kuin käveleminen", päätti isäntä.

Kustoa ei jokainen pyöräyttänyt sormensa ympäri, mutta jos asia tuli oikein selitetyksi, ei hän ollut taipumatonkaan. Hän laittautui taipaleelle, ja matka sujui paremmin kuin oli alussa luullutkaan. Sekin pelko, että kylänmies juonittelisi todistusta antaessaan, näyttäytyi aivan turhaksi. Pyytämättä kutsui syömään ja erotessa selitti oikein juurta jaksain miten on meneteltävä.

"Kun sinä saat tähän paperiin sen toisen nimen, niin mene sinä kunnan lääkärin luokse. Kustokin ymmärtää, että niitä rohtoja antaa vain kunnan lääkäri. Äläkä sinä yhtään hätäile, vaan selitä tautisi aivan tarkalleen. Se on hyvin taipuvainen mies, vaikka on tohtori. Saapi sille selittää asiansa. Eikä se pahastu siitäkään, jos taitavasti mainitset, että sinut on laitettu siinä toivossa matkalle, että tulisit terveeksi, ja että jos tohtori antaisi oikein kunnollisen 'rohtosatsin'. Ei siitä tule kunta sen köyhemmäksi. Ja ehkäpä tohtori sinut tunteekin."

"Tuntee se", sanoi Kusto. "Olenhan minä käynyt joskus kysymässä työtä."

"Kaikessa tapauksessa tohtori koettaa parastaan", vakuutti kylänmies. "Mutta ei se pahentaisi asiata, jos somisteleisit jonkun verran ulkomuotoasi. Partasi törröttää aivan pahimmoillaan ja tukkakin on liika pitkänä."

Näin paljoon puuhaan ei Kusto taipunut.

"Lyhenteleepä heitä sitten, jos paranee", tuumaili vaan.

Sen verran hän kumminkin sirosteli, että pesi silmänsä ja kampasi pitkän tukkansa.

* * * * *

Hyvillä toiveilla lähti Kusto astumaan, kunnan lääkelippu taskussaan. Alkuhankkeet olivat onnistuneet hyvin. Hän tunsi voimainsakin vahvistuvan, vaikka oli lähteissään peljännyt uupuvansa tielle. -- Ihmeellinen voima näillä kunnan rohdoilla taitaa ollakin, ajatteli Kusto kävellessään. Jos vain saisi sen toisen nimen yhtä vähällä vaivalla ja sitten tuon kunnan "rohtosatsin", niin ehkäpä minusta vielä mies tulisi...

Samana päivänä hän joutui vaivaishoitohallituksen esimiehen kotiin eikä tämäkään kohdellut tylysti. Nurisematta kirjoitti nimensä ja sen tehtyä kysäsi:

"Onko Kustolla ollut ruokaa?"

Kustossa heräsi toivo raha-avusta ja hän selitteli:

"Onhan nuo hyvät ihmiset antaneet sen verran kuin on ollut syöjääkin, mutta tästä puoleen saattaa tulla tiukempi, niin että hyvän tekisi, jos saisi parisen markkaa ruokaan."

Esimies naurahti.

"Tulisikohan nuo käytetyksi ruokaan. Eivätköhän vaan menisi olusiin."

Kusto ei ryhtynyt väittelemään, tuumaili vaan:

"Jospa päätettäisiin olla ostamatta olusia näillä rahoilla."

"Eivät ne niin pikaiset päätökset tahdo pitää paikkaansa", epäili esimies. "Eikä rahan antaminen olekaan minun vallassani. Mutta voisin minä luvata hoitolaan, jos on kova puute."

"Koetanmahan vielä kiertää sitä taloa", sanoi Kusto ja aikoi lähteä pitemmittä puheitta astumaan.

Esimies huomasi hoitolatarjouksensa pahoittaneen Kuston mielialaa ja kehoitti odottelemaan illallista ja olemaan talossa yötä. Alakuloisuus vaivasi sittenkin koko yöseudun. Hän koetti syödä kovasti, että voimistuisi. Eikä se taitanut aivan hukkaan mennäkään. Aamusella nousi jalka jonkun verran keveämmin kuin edellisenä päivänä. Saattoi siihen vaikuttaa sekin, että nyt oli varma tieto "rohtosatsin" saamisesta ja sieltä kautta hyvä toivo päästä taaskin omalla rahalla ostamaan olusia.

II

Ennättääkseen ensimäisenä lääkärin vastaanottotunnille, astui Kusto niin kaiken voimansa perästä, että hiki kohosi hattuun. Melkein ensimäiseksi hän joutuikin.

Lääkäri näkyi tuntevan Kuston erittäin hyvin, koska vuoron tultua ensi sanakseen kysäsi: "Mikäs Kustoa vaivaa?"

Kusto alkoi selittää juurta jaksain, kuten kylänmies oli neuvonut. Lääkäri ei jaksanut kuunnella loppuun, vaan sanoi:

"Heitähän vaatteita vähemmäksi." Sitten hän alkoi kuunnella ja kysellä joka puolelta. Kustosta eivät kaikki taudin tutkimustavat olleet oikein mieleisiäkään, mutta täytyi niihin taipua, kun lääkäri varoitteli, ettei täällä saa jupistella. Tähän kaikkeen kului aikaa pitkäkin puolituntinen. Kusto tuli vakuutetuksi siitä, että kyllä hän nyt saapi tuon kunnollisen "rohtosatsin", vaikkapa ei erityisesti pyytäisikään.

Sitä enemmän hän hämmästyi eikä tahtonut uskoa omia korviansa, kun lääkäri antoi tällaisen määräyksen:

"Kusto ei tarvitse mitään lääkettä, kun vaan lopettaa väkijuomain nauttimisen."

"Silläkö se sitten", virkkoi Kusto nyreänä.

"Sillä se on autettu", vahvisti lääkäri.

"Mutta mikä tästäkään tulee, kun minä en kykene työhön!"

"Kohta kykenet, kun vaan et juo ja hankit sen verran vaatetta päällesi, ettet vilustu."

"En minä nyt oikein sitä usko", alkoi Kusto väitellä vastaan. "Olisi nähnyt parantua. Olen ollut jo parisen viikkoa aivan maistamatta."

"Aivanko maistamatta?"

"Yksi vaivainen olutpullo taisi tulla ostetuksi ja siihen sekaan vähän hokmannia."

"Siinä nyt oli se maistamattomuus. Vieläpä parasta herkkua, kun olutta ja hokmannia."

"Sehän on rohtoa", puolusteli Kusto.

"On se sitä Kuston rohtoa. -- Mutta muista nyt se, että varsinkaan olutta et saa maistaa moneen kuukauteen tippaakaan, ja sen parempi terveydellesi, jos et maista milloinkaan."

Kusto halusi lopettaa tällaiset joutavat puheet ja virkkoi:

"Mitäpä me noista. Antakaahan sitä oikeata rohtoa ja parasta lajia. Jospa se kuitenkin..."

"Etkö usko minua?" kysyi lääkäri.

"Uskon minä sitten, kun saan sitä rohtoa."

Lääkäriltä alkoi loppua kärsivällisyys.

"Nyt on Kuston mentävä ulos. En minä jouda tässä väittelemään."

Ei Kustokaan ollut oikein tyytyväinen, vaan jupisi:

"Silläkö koputtelemisella ja kuuntelemisella minä paranen. Vai semmoistako se kunnan rohto on kaikille muillekin."

"Nyt on Kuston mentävä ulos", sanoi lääkäri päättävästi ja työnsi työntämällä ulko-ovelle asti.

Mutta kun jonkun tunnin kuluttua viimeinen sairas oli tutkittavana, työntäytyi sieltä taas Kusto. Lääkäri katsoi jo lujemmin ja kysyi:

"Sitäkö samaa asiata Kusto tuli vielä jankuttamaan?"

"Niinhän minä tulin, kun minulla on tämä kunnan rohtolippu."

"Sekö se säälittää. Työnnä uuniin, joten pääset tuosta vaivasta."

"Enkä työnnä. Kävelemistäpä sitä hankkiessa oli."

"Ei sinun tautisi ole kävelemisestä pahentunut."

"Paheni tai parani, mutta on tässä vaan ollut sen verran vaivaa, että täytyy tällä saada edes yksi satsi koetteeksi."

"Eikö Kusto usko muuten?"

"Enpä osaa uskoa."

"Sitten tulet saamaan."

Samassa oli lääkärin käsi Kuston tukassa ja pyöritti sitä niin, ettei äitivainajakaan liene antanut parempaa tukkapöllyä.

"Mitä tämä! Mitä tämä!" ökisi Kusto.

"Tämä on nyt se 'rohtosatsi'", sanoi lääkäri pidellen vielä tukasta kiinni. "Joko nyt uskot, vai tahdotko toisen?"

"Jo tuota taisi tullakin täksi kerraksi", sanoi Kusto.

"Niin minäkin luulen", virkkoi lääkäri irrottaen kätensä. "Ja nyt ala mennä hakemaan työtä äläkä juo."

"Pitää lähteä."

Kusto osasi taluttamatta ovelle. Ulkona hän painoi hatun päähänsä ja alkoi kupeilleen katselematta astua kotikylää kohti.

Alkumatkalla tahtoi suuttumus pullistella mokomata rohtosatsin antajata vastaan. Mutta kun tukan juurruksia herkesi kirvelemästä, leppyi Kustokin vähitellen ja ajatteli, että olihan siihen hänenkin syytänsä.

Asuntotaloon päästyä hän kysyi ensimäiseksi työtä ja turkkia.

"Ettäkö työhön kykenet", ihmetteli isäntä.

"Täytyy tässä yrittää", sanoi Kusto.

"Taisipa sattua hyvät lääkkeet", arveli isäntä. "Antoiko miten monta lajia?"

"Yhtä lajia tuo antoi."

"Onpa se sattunut hyvää, kun niin heti tehosi. Näytäpä tuota minullekin."

"Ei sitä tullut mukaan. Se otettiin siellä", selitti Kusto.

"On se ollut ainetta", päätteli isäntä. "Siinä on mahtanut olla myrkkyä lujasti, koska ei ole uskaltanut antaa mukaan. Maistoiko tuo pahalle?"

"Pahalle pakana maistoi."

"Ei se mitään, kun apu tulee", lohdutteli isäntä. "Oli meillä sentään hyvä onni kunnan lääkäriä valitessa. Siinä on mies omalla paikallaan. Uskot sen nyt Kustokin, että lääkäristä on apua, vaikka ennen lähtöä epäilit, ettei sieltä mitään tule. Vai etkö usko vieläkään?"

"Kyllä minä nyt uskon", tunnusti Kusto.

Seuraavina päivinä oli isännästä erityisen haluista kertoa naapurien isännille, että Kusto on melkein terve ja että se parani kunnan lääkärin yhdestä lääke- annoksesta. Sattuipa sitten kylänmieskin käymään ja kun tämä sai tietää asian, innostui hän siitä vielä enemmän kuin muut. Hän oli vakuutettu, että tämä erinomainen tulos on ainakin puoleksi hänen ansionsa. Eikä hän tätä ajatustansa salannutkaan.

MITEN VESAPURON VELJEKSET PYSYIVÄT YHTENÄ TALONA.

Vesapurolla oli kaksi veljestä, Antti ja Aapeli. He eivät olleet vielä kahdenkaan kymmenen ikäisiä, kun isä kuoli ja heidän täytyi oppia hoitamaan taloa omin neuvoin. Hyvin se kävikin, sillä he olivat ahkeria ja tekivät ja päättivät kaikki asiat yhteisen sopimuksen perästä. Viimein he tekivät senkin sopimuksen, etteivät koskaan eroa eri taloksi. Siihen antoi aihetta, kun vanhinta veljestä olisi halulla toivottu erääseen hyvin velkaantuneeseen taloon kotivävyksi. Tämä olikin jo jonkun verran tuumaan taipuvainen ja esitteli, että nuorempi veli, Aapeli, ostaisi hänen osansa, jotta saisi maksetuksi appiukon velat. Mutta silloin huomasi nuorempi veli joutuvansa pahaan rahapulaan ja alkoi ensimäisenä pyydellä, että olisivat ainaisesti yhdessä, sillä onhan heillä tässä maata molemmille. "Jos tuo tyttö on mieleisesi, niin tuo tähän", hän lisäsi lopuksi. Sillä tavalla se asia tuli päätetyksi ja pysyi muuttumattomana heidän ikänsä loppuun asti. Mutta vaikka veljekset eivät koskaan joutuneet riitaan, niin olipa heillä sittenkin monta kiusauksen hetkeä. Molemmat ottivat vaimon ja nämäpä eivät sopineetkaan veljesten tavalla neuvottelemaan. Vanhemman veljen vaimo olisi tahtonut ensiksi tulleen oikeudella olla emäntänä ja käskeä toista. Mutta tämä toinen oli tuonut taloon suuremmat myötäjäiset ja katsoi niiden perusteella olevansa oikeutettu olemaan emäntänä. Siitä syntyi riita. Antin vaimo valitti miehelleen, että Aapelin vaimo on laiska, ei lähtisi navettatöille, pihatöihin vaan työntäytyy ja pitää itsellään paremmat ruuat.

-- Sepä on paha, sanoi Antti. Mutta järjestäkää nyt eteenpäin siten, että käytte yhdessä navettatöillä ja sitten tulette pihatöille.

-- Käynhän minä lypsämässä, mutta se tahtoisi, että minun pitäisi luoda lanta, ruokkia ja juotella lehmät ja hän vaan leketteleisi kepeimmillä töillä.

Niin puhui Antin vaimo.

-- Teidän täytyy oppia pitämään työt ja ruuat yhteisinä, niinkuin mekin veljekset pidetään, sanoi Antti vakavasti. Minä sanon Aapelille, että sekin puhuu samaa vaimolleen.

-- Puhukoon vaan, mutta se on niin ruoja akka, että eri töissä se saapi olla.

-- Ei toki sanota niin pahasti oman talon ihmisestä, kierteli Antti.

Vaimo oli äänetönnä.

Tästä puoleen keskustelivat veljekset usein vaimojensa riitaisuudesta ja aina välillä kehottelivat niitä sovintoon. Mutta Aapelin vaimolla oli aivan samat syytökset kuin Antinkin ja vielä lisäksi sellainen herjaus, että se on köyhä rutale hänen rinnallaan.

-- Ei toki rutaleeksi nimitellä, kierteli Aapeli. Ei se saa sinun perinnöstäsi yhtään penniä. Kyllä teidän täytyy elää sovinnossa, eikä me veljekset erota vaikka päällänne pyörisitte.

Puheet eivät auttaneet yhtään, riita vaan kiihtyi. Veljesten läsnä ollessa he kyllä olivat sanasotaan ryhtymättä, ainoastaan vihaisesti mulkoilivat toisiinsa, mutta kun joutuivat kahden kesken, niin silloin olivat ruojat ja rutaleet siivoimpia sanoja satojen joukossa.

Veljekset olivat joutua neuvottomiksi.

-- Mitä nyt tehdään, sanoi Aapeli veljelleen, kun olivat salaisesti kuunnelleet vaimojensa sanasotaa. Me ei erota ja tuotakaan ei jaksa vuosittain kuunnella.

-- Annetaan selkään, ei tässä muu auta, sanoi Antti.

-- Sitä olen minäkin ajatellut, sanoi Aapeli. Mutta se pitäisi sattua yhtä aikaa ja yhtä kovasti ettei kumpikaan pääsisi kehumaan.

-- Sattuuhan se yhtaikaa, kun kuunnellaan milloin ne ensi kerran kylpytiellään riitelevät, niin annetaan silloin.

-- Niin kyllä, myöntyi Aapeli. Ja vielä tasaisempi siitä kuivasta kylvystä tulee, kun antaa samalla vitsalla, samasta kädestä, vuoroon toista ja toista.

-- Kumpiko siihen rupeaa? arveli Antti.