Part 2

-- Hyvä että nytkään ymmärrät, sanoi Hartikainen lempeämmin. Ehkäpä ryhdyt aivan ensi päivinä maantie-asiaan.

-- Vaikka paikalla, jos vaan osaat neuvoa miten tätä asiata ajetaan, sanoi Paavo, painaen Raamatun kiinni pistettyään päretikun lehtien väliin merkiksi.

-- Osaan minä neuvoa aluksi ja itse saat kysellä lisää tietävämmiltä, sanoi Hartikainen. Ensin on kirjoitettava anomus ja kerättävä sen alle kaikkien nimet, jotka tätä tietä tarvitsevat.

-- Mutta jos ne pelkäävät kustannuksia eivätkä kirjoita nimeänsä, epäili Paavo.

-- Ei niitä moni pelkää, vakuutti Hartikainen. Ja jotka pelkäävät, niille on sinun selitettävä miten tärkeä tämä asia on.

-- Ja mitä sitten, kiirehti Paavo.

-- Sitten on saatava kuntakokoukselta puoltolause ja ryhdyttävä hakemaan valtio- apua.

-- Mutta jos ei kuntalaiset katso tietä välttämättömän tarpeelliseksi eivätkä anna puoltolausetta.

-- Ne antavat, kun käyt vähää ennen puhuttelemassa kaikkia suuri-äänisiä ja selität niille asian tärkeyden.

-- Mutta on siinä puuhaa, arveli Paavo.

-- Vähäkö on sinulla aikaa.

-- No onhan sitä aikaa, myönnytti Paavo. Hän oli jo seuraavana päivänä nimienkeruumatkalla ja alkoi osata melkeinpä paremmin kuin Hartikainen kuvailla sen kauhean edesvastuun, mihin ne joutuvat syyllisiksi, jotka eivät tätä tietä puolusta. Hän ei jättänyt yhdessäkään talossa selittämättä miten käypi, jos myrskyisenä syysyönä joku sairastuu vaarallisesti. Tämä hidastutti nimien keruuta, niin että tieto tästä hommasta ennätti kerääjän edelle. Osasipa moni ulkoa nuo painavimmat pykälät.

* * * * *

Tämä Paavon uusi harrastus huvitti Siltasuon Lappalaista ja hän varustautui tekemään kiusaa, vastustamaan. Kun Paavo saapui ja pääsi sairaita koskevan pykälän loppuun, virkkoi toinen:

-- Kyllähän tie olisi tarpeellinen, mutta en minä voi yhtyä anomukseen, jos on tarkoituksena estää luojan kuritukset.

Paavo hämmästyi tällaisesta vastauksesta ja kysyi:

-- Mitenkä sinä sanoit?

-- Niin minä sanoin ja sanon vieläkin, että tämä on aivan samallainen homma kuin jos naapurit tekisivät liiton estääkseen minut omaa lastani rankaisemasta, olipa se vaikka kuinka tottelematon.

Paavo olisi pitänyt pilapuheena koko selitystä, mutta puhujan naama näytti aivan vakavalta.

-- Jopa sinä olet suuressa ereyksessä, täytyi Paavon ihmetellä. Onhan Luojalla keinoja rangaista sittenkin, vaikkapa tie laitetaan. Lienethän kuullut miten minuakin rangaistiin hirveällä unella, kun rupesin numeroilla laskemaan iankaikkisuuden pituutta.

Lappalainen hairahtui naurahtamaan, kun sanoi:

-- Ei unet tepsi kaikkiin eikä olisi tepsinyt sinuunkaan, ellet olisi kiivennyt kuuman uunin päälle.

-- Voi, kun sinä puhut leikkiä vakavista asioista, vaikeroi Paavo. Heitä jo pois turhat väitteet ja kirjoita nimesi.

-- En kirjoita niiden syiden perusteella, mutta jos voit todistaa tiestä olevan aineellista etua, niin sitten ehkä.

Paavo ihastui.

-- Aineellista etuahan siitä enimmän onkin. Maatilojen arvo kohoaa puolella. Entäs eläinten ja kaiken maamiehen tavaran hinta, kun ostajat pääsevät mihin aikaan hyvänsä. Voit kasvattaa vaikkapa juoksijahevosia, kun on maantie, jossa saapi kärrien edessä opettaa. Ja enhän minä näin yhtäkkiä kaikkia etuja muista luetellakaan.

-- Ehkäpä ei olekaan enempää. Jos voisit mainita vielä yhdenkään, mutta hyvän.

-- On niitä paljonkin, vakuutti Paavo. Ajattelehan, kun poikasi joutuvat aikaisiksi ja alkavat etsiä emäntiä itselleen, niin on varma, että rikkaatkin tyttäret tulevat mielellään maantienvierustaloon.

-- Se sinun piti mainita aivan ensimäiseksi, ihastui Lappalainen. Jospa lisäät siihen, että itsekin otat emännän aivan samassa kun maantie valmistuu, niin ei ole nimi kinttusiteissä.

Paavon käsi kohosi korvalliselle.

-- Mitä sinä minusta vanhasta sotket niihin asioihin. Eikä siitä olisi sinulle mitään hyötyä.

-- Täytyy sitä ajatella huviakin. Saataisiin suuret häät.

-- Saadaan ne häät toki minuttakin, sanoi Paavo ihastuen. Jahka minun kummipoikani, pieni Paavo ottaa emännän, niin meillä on suuret häät... Nyt sinulla ei ole enää mitään esteitä.

-- On vielä. Ne häät joutuvat milloin joutuvat, ja jos poika tulee kummiinsa, niin emäntä jääpi ottamatta.

-- Ei jää, vakuutti Paavo.

-- Oletko varma siitä.

-- No ihan varma. Kyllä minä muistutan kummipoikaa.

-- Mutta jos ei sittenkään ota, niin otatko itse? Paavo mietti vähän aikaa ja vastasi päättävästi:

-- Minä otan, jos ei pieni Paavo ota.

-- Nyt kirjoitetaan nimi, mutta muistakin lupauksesi.

-- Se muistetaan, lupasi Paavo kättänsä vilhauttaen.

Nyt hän pääsi toiseen taloon.

* * * * *

Kaksi vuotta ja vähän päällekin kului Paavolta tässä maantietouhussa. Edellisinä vuosina hän ei ollut vetänyt talvikausiin jalkaansa sarkahousuja, nyt kului viikkoja, ettei joutanut niitä heittämään pois yöksikään. Kruunun palvelijoita ja kunnan virkailijoita hän ei ennen tavannut juuri muualla kuin joskus kotonansa, milloin sattuivat siellä käymään; nyt oli Paavo melkein joka viikko heidän luonansa tie-asiasta kyselemässä. Kiireisimmät yrittelivät tuskastuakin alituisiin kiirehtimisiin. Mutta sitten tulikin tie päätetyksi ja tehdyksi sellaiseen kuntoon, että Paavo jo toisen kesän lopulla sai istua kärryihin kotiveräjällä. Hän oli tyytyväinen ja valmistautui viettämään talvea Raamatun ääressä. Ennättipä jo lukea muutamia lukuja Kuningasten kirjasta, kun naapuri Hartikainen tuli juttelemaan uusista kulkuneuvoihin kuuluvista hankkeista.

-- Oli se maantiepuuha vähän liika aikaista, hän sanoi.

-- Mistä sinä sellaisen ajatuksen olet saanut, kummasteli Paavo.

-- Siitä, kun tätä meidän järvestä juoksevaa virtaa ruvetaan valtion varoilla syventämään laivoilla kuljettavaksi.

-- Ei maantie jää sen tautta tarpeettomaksi, lohdutteli Paavo.

-- Jos ei aivan, mutta ei sitä paljokaan tarvita. Etkö ole ajatellut, että tällä rannalla asuvien on hankittava laiva, oma laiva, jolla pääsee joka aamu lähtemään.

-- Ei ruveta niin suuriin puuhiin ja kustannuksiin, kun on tie saatu, esteli Paavo.

-- Kuulehan naapuri, sanoi Hartikainen. Minun täytyy taas selittää sinulle. Laiva on laiva, varsinkin oma laiva. Sillä pääsee myrskyllä ja sateella. Omasta rannasta vaan astuu katoksen alle ja istuu kuin huoneessa ainakin. Ei väsy kirkossa käydessään. Jos on sairas kuljetettavana lääkäriin, ei tarvitse koluuttaa rattailla. Ja entä kun saapi joka aamu lähettää kermat suureen meijeriin... Kyllä se asia on sillä lailla, että meidän on hankittava oma laiva. Jos siihen meneekin satanen tai puoli talostaan, niin kyllä se vuosien kuluessa tulee takaisin.

Hartikainen toivoi Paavon innostuvan asiaan, mutta tämä tuumaili:

-- Laittakaa vaan, en minä tahdo olla vasten.

-- Ei se sitä ole. Sinun on otettava laivan hankkimispuuha omaksi asiaksesi ja aivan paikalla.

-- Minunko, ja nyt talvella? ihmetteli Paavo.

-- Aivan talvella. Kesän tullessa täytyy laivan olla valmiina, muuten muu syrjäinen yhtiö panee laivansa tänne, joka käypi missä on edullisinta ja ottaa laivamaksua minkä haluttaa.

-- Tuokoon vaan, arveli Paavo. Jos vaatii kovin kalliin maksun, niin minä ajan hevosella.

Hartikaisen täytyi löytää vaikuttavampia syitä.

-- Toivoin sinun ajattelevan pitemmälle, hän sanoi. Mutta etkö luule koskaan tulevan kysymystä siitä, mitä varten täytyi hevosesi juosta viisi kuusi peninkulmaa mäkistä tietä. Minä sanon sen sinulle nyt ja hevosesi sanoo viimeisellä tuomiolla, että siitä syystä sen täytyi juosta, jotta saisit itse istua talven lämpimässä tuvassa ja että sitten kesällä säästäisit muutamia pennejä. Onko jäänyt lukematta vanhasta virsikirjasta se kohta, jossa sanotaan, että viimeisellä tuomiolla luontokappaleetkin kantavat ihmisten päälle.

Tämä puhe vaikutti.

-- Kyllä sinä olet oikeassa, tunnusti Paavo. Laitetaan laiva.

-- Se on oikein. Ryhdy vaan nyt keräämään osakkeita.

Samalla viikolla oli Paavo osakekirjoineen seutulaistensa kimpussa. Niiden täytyi tulla siihen vakaumukseen, että sekä ajallinen että iankaikkinen onni on suuressa vaarassa, ellei tätä laivaa hankita. Jos se saadaan, on kaikki hyvin.

Siltasuon Lappalainen oli yrityksen hartain kannattaja, mutta ettei Paavo pääsisi poistumaan talosta parilla sanalla, asettui hän vastustajain puolelle.

-- En minä kirjoita nimeäni tähän paperiin, hän sanoi.

-- Minkä tähden, tiedusteli Paavo.

-- Sen tähden, ettei näistä puuhista näytä tulevan loppuakaan.

-- Kyllä tästä tulee loppu heti, kun saadaan tarpeeksi osakkeita, vakuutti Paavo.

-- Mutta minä pelkään sinun olevan vuoden tai parin perästä puuhaamassa rautatietä.

Paavo oli pelännyt pahempaakin. Tämä häntä nauratti ja hän virkkoi:

-- Jottako rautatie olisi vihattava. Sillähän pääsee kesällä ja talvella. Jospa saataisiinkin se.

-- Tuostahan minä jo kuulen, sanoi vastustaja. Tuskin ennättäisi rautatie kulua yhtään, kun sinä olisit listan kanssa puuhaamassa ilmalaivaa. Ja siinä pelossa minä en halua kirjoittaa.

-- Ilmalaivan pelossako, ihmetteli Paavo. Oletko sinä päästä vialla, vai luuletko minun olevan. Minäkö puuhaisin Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.

-- Ei niitä puuhiaan näy edeltäpäin tietävän, epäili Lappalainen.

Eikä Paavo saanut nimeä osakelistaan ennenkuin oli aivan tosissaan vakuuttanut, ettei hän, vaikka kuinka vanhaksi eläisi, ryhdy puuhaamaan Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.

JUNNUKKA.

Kun Junnukka tuli kylään ja astui huoneeseen, hipasi hän äänetönnä hattunsa laitaa, joka merkitsi jotenkin samaa kuin hyvää päivää. Sitten hän käveli hiipettelevillä askelilla penkin luokse, istahti siihen huulet hiukan hymyssä, ikäänkuin ajattelisi: tunnetaan minut monessa talossa... minä olen Junnukka, tämän seudun työmiehiä. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan piipun, käänteli sitä, täytti tupakalla, sytytti, vetäsi muutamia savuja ja taas katseli.

Saattoi sattua, ettei hänen puolen piipun palama-aikana tarvinnut suutaan avata, mutta nyt kysäsee joku:

-- Milloinka on Junnukka viimeksi vaihtanut piippua?

Näytti kuin Junnukka olisi odottanut tätä kysymystä. Hän naurahti, vilkasi piippuunsa ja virkkoi:

-- En ole vaihtanut moneen päivään enkä taida vaihtaakaan. Tästä lähtee niin hyvät savut.

-- Et taida uskaltaakaan, jatkaa joku. Annukka saattaisi torua.

Hänellä oli tämän niminen vaimo.

-- Ei se toki saa torua.

-- Kerrotaanpa sen tukistaneenkin sinua takin kaupasta.

-- Valehtelevat ilman aikojaan. Ei toki aikamiestä tukisteta.

Oli hyvin tarpeellista, että Junnukka huomautti olevansa aikamies, sillä vaikka hän oli ikänsä puolesta yli kolmenkymmenen, omisti piipun, vaimon ja pari lastakin, ei häntä juuri kukaan puhutellut kuten aikamiestä, eikä hän sellaiselta näyttänytkään. Vartalon pituus oli kyllä aikamiehen, kasvotkin laihat ja pitkänpuoleiset, mutta muuten niin vähä miehuutta ilmaisevat, että pienet poikaset pitivät luonnollisena asiana puhutella häntä vertaisenaan. Tulipa ihmettelemään miten hän oli saanut vaimonkin, vieläpä niin tarmokkaan Annukan, joka kykeni huonojen kauppojen päällisiksi tukistamaan. Se oli sittenkin tapahtunut asia, vaikka Junnukka koetti sitä väittää valheeksi.

* * * * *

Sattuipa sitten kevättalvella, viimeisten jääkelien aikana, että Junnukka kohotti arvoansa. Varsinkin pienet pojat olivat aivan hämmästyneinä.

-- Junnukalla on hevonen! huusivat he jokaiselle vastaantulijalle.

-- Jokohan, epäilivät aikaihmiset.

-- Ihan varmasti, vakuuttivat pojat. Me nähtiin ja saatiin olla reessäkin.

-- Minkälainen hevonen?

-- Aivan oikea hevonen. Viisitoista markkaa oli maksanut.

-- Pysyikö tuo omin apuinsa seisaallaan?

-- Sekö seisaallaan! Joka juoksikin! Meitä oli kolme poikaa reessä ja Junnukka ohjasti aivan kuin juoksijata.

Pojat olivat ylpeitä Junnukan puolesta. Sehän oli jotenkin samaa kuin jos jollakin heistä olisi oma hevonen. Muut eivät niin selvästi ymmärtäneetkään sitä iloa, minkä se tuotti Junnukalle. Hän eli nyt uutta elämää, kykeni puhumaan hevoskaupoista, sai istahtaa omaan rekeensä ja ajaa minne halutti. Ja kun rekikeli oli loppumaisillaan, liikkui hän lyhyetkin matkat hevosella ja oli erittäin mielissään, jos poikaset tulivat rekeen ja kehuivat hevosta ja sen juoksua.

Mutta tämä ilo loppui lyhyeen. Vaikka Junnukka hoiti hevostaan yhtä huolellisesti kuin äiti lastaan, syötti ja harjasi parhaansa mukaan, ei se enää muutamana päivänä noussutkaan jaloilleen. Ensimäiset huolen pilvet ilmestyivät Junnukan kasvoille, ja kun hevonen eräänä aamuna, jäiden lähdön aikana, oikasi koipensa, itki hän niin hartaasti, ettei tuo kolmenkymmenen vanha ruuna ollut koskaan osannut toivoa niin sydämellistä surua kuolemansa jälkeen.

Murhemielin toimitti Junnukka hautauksen, otettuaan ensin nahkan lyhytaikaisen toveruuden muistoksi. Muisto jäikin elämään. Jokikinen päivä kiertyi puhe tähän omaan hevoseen. Piipun kaupat olivat nyt pieniä asioita. Rohkenipa hän jo puhua toisen hevosen ostamisesta ja teki siinä toivossa työtä entistä ahkerammin. Ja tämä Junnukan toivo toteutuikin, vaikka toista tietä.

Miehensä tietämättä otti Annukka hevosen nahan ladon ovelta, jonne Junnukka oli sen vesissä silmin levittänyt, möi nahkurille ja osti saamillaan rahoilla porsaan. Kun porsas kasvoi suureksi, möi hän sen ja osti lehmän, josta oli enää vaan yksi askel uuteen hevoseen.

Junnukka voi nyt puhua lehmästä ja lukeutua varallisten joukkoon. Puuttui vaan hevonen, ja siinä toivossa hän kulki kaikissa lähiseudun huutokaupoissa, joiden ilmoituksissa mainittiin annettavan luotetuille velaksi. Hyvin miehevänä hän selitti olevansa hevosen huutaja, ja kun se aika joutui, oli hän aina toisena miehenä sanomassa: vielä yksi markka. Ja se oli Junnukalle juhlahetki, kun hänen huutonsa päälle "lyötiin" ja kysyttiin: kenen huuto?

-- Minun! ilmoitti Junnukka rohkeasti. Mutta sitten seurasi tällainen kysymys:

-- Onko Junnukalla takausmiehet?

-- Ei ole, mutta minulla on hyvä lehmä.

-- Ei riitä lehmä. Kenen oli edellinen tarjous? Näin nolosti päättyi aina hevosen huuto. Hän koetti kerran onneansa pienemmässä kaupassa ja pääsikin luotettavien joukkoon. Hänelle "lyötiin" hieho ja sitä kauppaa ei peruutettu. Kotikylän pojat tulivat taas lyödyiksi hämmästyksellä.

-- Tiedättekö, kun Junnukka on ostanut huutokaupasta toisen lehmän.

Vanhempi väki ei enää ivaillut, vaan joku virkkoi aivan vakavana:

-- Niin se on tässä maailmassa. Junnukkata pidetään naurun-alaisena, mutta se saattaa mennä edelle monesta viisaammasta.

Vuoden kuluttua oli heillä kaksi lypsävätä lehmää, ja Annukka aikoi jo ilmoittautua meijeriosakkaaksi, mutta se puuha meni myttyyn. Junnukkaan oli tarttunut taas hevos-innostus, pahempi kuin koskaan ennen. Hän tuli syyskesällä kotiinsa niin hyvän mielen vallassa kuin olisi löytänyt suuren aarteen. Heti ovesta astuttuaan hän huudahti:

-- Nyt minulla on tiedossa hevonen, nelitalvias ruuna, niin kaunis ja vireä, ettei herroilla parempaa.

-- Kuka lienee taas narrannut, epäili Annukka.

-- Sepä ei olekaan narria. Näreikön mökin Antti itse tuli tarjoamaan, kun sillä on toinenkin hevonen, ja sanoi, että hän saattaa tehdä kaupat vaikka tänä päivänä, kun vaan sinä suostut.

-- Minäkö, sanoi Annukka. Saat kaiketi minulta ostaa, kun vaan on millä maksat ja elätät.

-- Ei sille tarvitse penniäkään rahaa, hyvitteli Junnukka. Antti antaa niin hyvällä kaupalla, että tukka tukasta meidän lehmien kanssa.

-- Minä jo arvasin, sanoi Annukka. Siinä mielessä se Antti meidän lehmiä sivu kulkiessaan kiittelikin, ja nyt sinä antaisit ne ruuna-kuttelosta.

-- Kunhan näet, niin et sano kutteloksi, kehui Junnukka. Se on lihavakin.

-- Olkoon, mutta lehmät ovat minun, päätti Annukka.

Junnukkakin tiukkeni:

-- Minun ostama on toinen, hän sanoi.

-- Minäpä sen maksamiseen voita säästin ja olen hoitanut ja kerännyt heiniä, että kynnet ovat verissä.

-- Niitin minäkin heiniä. Ja kukas osti ja maksoi hevosen, jonka nahkalla sait porsaan, jolla ostit lehmän.

-- Kukas kasvatti porsaan.

-- Vähät siitä. Minun on lehmät ja minä niillä kaupat teen.

-- Etpään tee!

-- Teenpään!

-- Nähdäänpähän. Jos hyvin intoilet, niin minä näytän, uhkasi Annukka ja nousi seisaalleen.

Silloin ei Junnukka enää uskaltanut hiiskahtaa. Hän odotteli, kunnes Annukan luonto lauhtui, ja puhui sittenkin muista asioista, aivan kuin ei riitasanaa olisi vaihdettu. Vasta toisina päivinä hän mainitsi varovasti hevosesta ja oli tuiki onnellinen, kun Annukka salli hänen sitä kiitellä. Löytyikin siitä kiittelemistä. Annukka vain kuunteli valmista. Viimein hän virkkoi:

-- Saathan sinä sen sanoa vaikka kuinka hyväksi, kun en ole nähnyt.

-- Minäpä tuon sen sinun nähdäksesi, innostui Junnukka.

-- Mitä sinä siitä. Eikä se anna hevostaan sinun talutettavaksi.

-- Antaa varmasti.

Junnukka sai uutta toivoa. Hän olisi tehnyt vaikka mitä Annukan mieliksi. Ensi yönä hän jo meni hakemaan hevosta, ja kyllä sen karva ja jouhet olivat moneen kertaan harjatut aamusella Annukan eteen tuotaessa. Kun se nyt vaan näyttäisi kyllin hyvältä.

-- Kehuinko liikaa? hän puheli ja ääni pyrki vapisemaan. Onhan se niin siro, ettei ole jokaisessa talossakaan parempata. Ja entäs kun me talven tultua ajetaan omalla hevosella kirkossa ja markkinoilla... Mitä sinä niistä lehmistä suret. Minä lähden heti rekikelin tultua tukkimetsään ja liikun siellä tämän kanssa kevättalvelle, niin että meillä on rahaa ostaa kesäksi kaksikin lehmää.

-- Mutta jos menee syödessä minkä saakin, epäili Annukka, vaikka huulet olivatkin jo hymyssä.

-- Minä en hävitä syömällä, lupasi Junnukka. Sinulle tuon kaikki rahat, mitä jääpi yli hevosen evään ostolta. Itselleni en tahdo voitakaan.

-- Jospa niin tekisit.

-- Niin minä teen, vakuutti Junnukka. Ja jos en tee, niin silloin saat...

Hän oli vähällä antaa tukistamis-luvan, mutta pysäytti, että jos muuten suostuisi. Ja Annukka suostuikin.

-- Jos annettaneen sillä puheella.

Ei voi kukaan kuvata Junnukan ihastusta, kun hän törmäsi taputtelemaan ruunan kaulaa ja hoki:

-- Nyt sinä olet minun ja nyt sinut nimitetään Puteksi... Putte, Putte, Putte minun Putte... meidän Putte.

-- Älä nyt vielä omistele, kielteli Annukka. En minä anna lehmiä parhaana lypsyaikana.

-- Milloin tahansa, kunhan annat tehdä kaupat... Putte, Putte, minun Putte...

-- Se sinun pitää myös luvata, että pysyt työssä ja viet hevosen muutamiksi viikoiksi omille laitumilleen.

-- Kyllä minä pysyn, kun on Putte minun... Putte se on minun Putte, meidän Putte...

* * * * *

Junnukka ei aavistanut, kuinka vaikeata oli erillään olo Putesta kaupan päätyttyä. Oltuaan pari päivää näkemättä, tulivat tunnit niin ikävän pitkiksi, että täytyi lähteä keskellä päivää Annukan luokse juttelemaan. Oli ruvennut ripeksimään vettä ja tuulemaan pohjoisesta, joten sitä saattoi sanoa tulonsa aiheeksi.

-- Missähän Puttekin sadetta pitänee, hän surkutteli.

-- Menköön kuusen juurelle, sanoi Annukka.

-- Kylmäpä se on sielläkin näin pohjatuulella.

-- Laukkailkoon lämpimikseen.

-- Pahapa siellä on metsässä laukkailla... sattuu jalka soljahtamaan puun juuren alle.

-- Mikä sen nyt soljauttaa pahemmin kuin ennenkään.

-- Ei sitä tiedä. Olen minä kuullut, että hevonen piehtaroidessaankin säkeytyy mätästen lomaan ja kuolee siihen.

-- No, jos sinua huolettaa tapaturmat, niin sillähän siitä pääsee, kun käypi purkamassa pois koko kaupan.

Junnukka aivan hätääntyi.

-- Ei, en minä sitä... ajattelin vaan, että jos olisi käydä katsomassa.

-- Jo minä arvasinkin, sanoi Annukka terävästi. Anna vaan hevosen olla siellä ja mene työhösi. Minkä hyvänhuomenen sinä sille katsomalla saat...

Allapäin kävellä törpötteli Junnukka työpaikalleen. Hän asetti nyt itselleen määrätyöt kunkin päivän osalle, ja sillä tavoin tuli muutamissa päivissä niin paljo voitettua aikaa, ettei Annukka kykenisi juonittelemaan jouten juoksentelemisesta, vaikka kävisikin Puttea katsomassa. Mutta jos se sittenkin sanoo, että kauppa on purettava, koska sitä ei uskalla pitää laitumella vahtimatta. Niin se saattaisi sanoa. Junnukka oli kahden tulen välissä. Mitä tehdä, ketä totella. Eikä lopulta auttanut muu kuin mennä salaa, niin salaa syrjäteitä myöten, ett'ei kukaan lähiseutulainen näkisi häntä tällä matkalla ja sieltä kautta tieto itäisi Annukalle. Yritys onnistui. Hän sai taputella Puttea keskellä viikkojakin.

Niin kului kesä ja viimein koitti se odotettu ilon päivä, jolloin he saivat ajaa omalla hevosellaan kirkolle. Junnukka piti aivan varmana, että kaikki ihmiset huomaavat hänen Puttensa ja miten se juoksee.

-- Katsoipa kanttorikin ohi mennessään Putteen, hän virkkoi mielissään Annukalle.

-- Muuten ehkä sattui päätään kääntämään, sanoi Annukka.

-- Minä näin, että Putteen katsoi. Annukka ei ruvennut väittämään. Olihan tämä oma hevonen hänestäkin hyvä, vaikka joka päivä ne lehmätkin muistuivat mieleen, ja usein tuli sanotuksi, että tokkohan enää saanee omasta lehmästä kirnuta. Silloin joutui aina Junnukka lohduttelemaan. Älä hätäile, hän sanoi. Kyllä me Puten kanssa lehmärahoja hankitaan. Ja tukin vetoon lähtiessään hän viime sanakseen virkkoi: jos onni on oikeallaan, niin tällä tiellä sieltä yhden lehmän hinta tulee.

* * * * *

Oli kulunut muutamia viikkoja, kun tuiskuisena iltana joulukuulla Junnukka astui mökkiinsä, pää kääreessä ja kaikin puolin kovin surkean näköisenä.

-- Hyvä isä siunatkoon! huudahti Annukka. Puuko sinun pääsi on särkenyt?

Hän sai kysyä toisen ja kolmannenkin kerran, ennenkuin Junnukka urahti:

-- Ei sitä puu...

-- Mikäs? Sano hyvä mies, vai onko sinulta kuulokin mennyt.

-- Kuulen minä, urahti taas Junnukka.

-- Sano sitten, oletko sinä muutenkin särkynyt?

-- Ei kun pää...

-- Mikä sen särki?

-- Hevonen sen...

-- Putteko potkasi?

-- Ei sitä Putte...

Hän alkoi pyyhkiä vesiä silmistään.

-- Enpä minä uskonut sinun palautuvan noin surkeana. Sielläkö se Puttekin seisoo tuiskussa?

-- Ei se ole siellä, vastasi Junnukka ja alkoi, melkein ääneensä itkeä.

-- Hyvä jumala kuitenkin! siunusteli Annukka.

Mikä sinulle on tullut. Eikö sinulla ole enää hevostakaan.

Hän hyökkää ulos ja kiertää huoneen, mutta ei siellä näkynyt mitään. Kohta hän tuli takaisin ja kysyi tiukasti, vaikka itsekin itkua pusertaen:

-- Missä Putte, kun sitä ei näy?

-- Kuulehan... älä suutu, rukoili toinen. Ne veivät minulta Puten...

-- Veivät! Kuka ja missä?

-- Markkinoilla.

-- Markkinoillako? Eihän täällä ole ollut markkinoita.

-- Ei täällä, vaan siellä toisessa kaupungissa.

-- Ja sinä menit yksinäsi vieraan kaupungin markkinoille; Niinkö?

-- Meni sinne muitakin ja ne houkuttelivat mukaansa. Sanoivat, että pistäytään vaan huvin vuoksi.

Annukka alkoi nyt vuorostaan itkeä, jolla aikaa toinen jatkoi kertomustaan.

-- En minä mennessäni aikonut ruveta hevoskauppoihin, vaan kun siellä monissa miehin houkuttelivat ja sanoivat, että olen vättö mies, kun en oriiseenkaan vaihda, niin enhän minä malttanut olla vaihtamatta, kun sain kymmenen markkaa päällisiäkin. Mutta kun se entinen omistaja meni pois, niin rupesi ori niin vihaiseksi, että kiskasi hampaillaan ison haavan tuonne takaraivolle. Ja kun se sattui sellainen, niin minä vaihetin taas, kun sain kolmekymmentä markkaa väliä. Mutta se kolmas sattui semmoinen, että kaupungin herrat ottivat sen väkisin viidellä markalla ja minne lienevät vieneet.

Annukka tointui itkustaan ja virkkoi:

-- Vai sitä tietä meni Putte, jolla piti hankkia lehmärahat. Näytäpä, onko sinulla nekään päällisrahat tallella.

Vastaan väittämättä luki Junnukka Annukan käteen 45 markkaa, joka itkua vastaan taistellen katseli niitä vähän aikaa äänetönnä ja sitten virkkoi:

-- Siinä se on kahden lehmän hinta. Joko nyt uskot, ettei sinussa ole hevosen eikä minkään tavaran haltiata, jos sattuisit saamaankin. Joko?

-- Jo, vastasi toinen itku kurkussa.

RAHAKAUPPIASTA TERVEHTIMÄSSÄ.

Isäntä Rantanen ajaa ratuutti keveässä pärelaitareessä kaupunkia kohti. Hevonen hölkkäsi tasaista tahtia ja kolmikielinen kuppitiuku soida liritteli luokissa. Matka oli puolitiessä. Alkoi jo kaupunkitunnelmat kuvastella mielessä, varsinkin sikaarit ja naukut, joita vielä siihen aikaan annettiin puotiloissa kaupanpäällisiksi.