Part 1

SAVOLAISIA

Tarinoita

Kirj.

KAUPPIS-HEIKKI

WSOY, Porvoo, 1912.

SISÄLLYS:

Peltoniemen Paavo. Junnukka. Rahakauppiasta tervehtimässä. Kunnan "rohtosatsi". Miten Vesapuron veljekset pysyivät yhtenä talona. Kohtaus. Suuttuu suunnankin mies. Ei se ollutkaan kone. Herra ja renki. Hyvä on. Metka. Yksi kerrallaan. Yrjö Sarkanen. Hauki.

PELTONIEMEN PAAVO.

I.

ULKONÄKÖ JA KESÄLEVOT.

Ihmiset eroavat ulkonäkönsä ja muiden ominaisuuksiensa puolesta enemmän taikka vähemmän toisistaan. Mutta Peltoniemen Paavo erosi tavallista enemmän. Hän oli pitkä, laiha ja musta kuin korpikuusi. Punakka hän kyllä oli voinut olla nuoremmalla iällään, mutta kun hän oli vanhempana jättänyt kaiken koreilun, kasvojen pesemisestä alkaen, niin ei hänessä mitään punakkata huomannut. Ja voisipa pitää varmana, ettei häneen kukaan punakkata löytääkseen katsonutkaan. Ja jos joku tuntematon katsoikin, niin se ehkä ihmetteli, että mitä ovat nuo kaksi mustaa juovaa, jotka lähtevät suupielistä alaspäin; ovatkohan ne synnynnäiset. Paavolla oli näet tuollaiset juovat. Asian ymmärtävät kyllä tiesivät, etteivät ne olleet mitkään synnynnäiset juovat, vaan hyvin tavalliset piipun ja kahvin käyttäjän "norit". Paavo oli näet nuorena ollessaan kuullut, että "työmiehen suu pitää olla karvaalle, jos ei muusta niin murheesta". Ja kun Paavolla ei koskaan ollut erittäin suuria murheita, niin oli välttämätöntä, että suuhun täytyi kaataa vähä väliä piipun pohjalta kaiveltua karvautta. Tämän suun karvauden perustuksella hänen tuli olla myöskin työmies, ja työmies hän olikin. Mutta kun hän samalla oli isäntämies, jotka ovat "ison vallan päällä", niin hän käytti tätä valtaansa ja asetti työntekonsa luonnon viittaaman järjestyksen mukaan. Kesällä, jolloin on "ryskätyön" tekijän tarpeeksi valoa yölläkin, hän uneutti pois mielestään auringon ja muut tuntien näyttäjät ja antoi mennä yöt ja päivät yhtä kyytiä. Oltuaan muun joukon mukana päivän ajan heinä- tai leikkuutöissä, myllisti hän yöt yksinään, milloin niityn raivuussa, milloin ojankaivussa. Kun oli näin kulunut vuorokausia, nukkui hän viimeinkin muutamia tunteja, joskus väännettävä kanto sylissä ja piippu hampaissa. Mutta ensi heräämisen perästä hän tarttui uudestaan työhön kiinni ja virkkoi: "Taisinpa nukahtaa. No, nytpä sitä taas jaksaakin."

Tällainen oli Paavon lepojärjestys valoisan kesän aikana. Öiden pimettyä se tasaantui muiden lepoaikojen mukaiseksi. Mutta kun perunat oli nostettu kuoppaan ja alkoi viskellä lunta, silloin siirtyi Paavo katon alle ja otti korvauksen pitkistä päivistään.

II.

KIVET JA NUMEROT.

Paavo ei ollut yksinäisyydessä elävä murjottaja, jollaiseksi hänet olisi luullut kasvoista katsoen, vaan oikea harrastusten mies. Hänellä oli useampia tuttavia kuin monella kauniimmalla, sillä jokainen tiesi että minkä asian Paavo ottaa ajaakseen, sitä ei keskeytä muu kuin kuolema tai lavantauti. Mutta Paavo ei ottanutkaan harrastaakseen yhtäaikaa kaiken maailman asioita. Yksi asia kerrallaan ja lujasti, se oli hänen työjärjestyksensä.

Nuoruuden ikäkaudella, jolloin muut katselevat itselleen elämänkumppania, oli Paavo saanut väkikiven nostoharrastuksen. Sitä ei kestänyt monta vuotta, mutta niin kokonaan se piti vallassaan, ettei hän tullut katsoneeksikaan hameväkeen päin. Paavon huomio oli niinä vuosina kääntynyt vankimman näköisiin miehiin, ja niiden täytyi olla peräti välinpitämättömiä voimainsa suuruudesta, jos eivät suostuneet väkikiven nostoon.

Tätä nostoharrastusta seurasi urheilu numeroilla. Jonkun sattuman kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä. Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta, ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset, niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan. Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan. Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut.

Nämä harrastukset veivät monta vuotta ja ne pitivät niin vallassaan, ettei hänelle johtunut mieleenkään hommata taloon nuorempaa emäntää, vaikka äiti alkoi käydä aivan kykenemättömäksi. Nuoremman veljen oli täytynyt ajatella tätä asiata ja Paavo huomasi senkin oikein toden teolla vasta silloin, kun velimies tuli pyytämään kummiksi pojalleen ja sanoi, että siitä tehdään Paavo, kummin kaima. Silloin hän vasta oikein havahtui ja kummin-rakkauden innostamana laski ensi töikseen kuinka rikas tämä pieni kummipoika olisi, jos joku hyvä ihminen olisi sille Kristuksen syntymävuotena tallettanut pankkiin yhden pennin ja se siellä olisi kasvanut tänne asti korkoa korolle. Kun nyt ei kukaan ollut tehnyt tuollaista säästöönpanoa, niin se puute täytyi kummin korjata ja hän veikin pankkiin heti sata markkaa. Mutta kun siitä ei joutunut kohtakaan miljoonia, niin hän aikoi korvata sen sillä, että kummipoika yksinään saapi hänen osansa maasta ja tavarasta. Veljestä ja hänen nuoresta emännästään ei ollut tämä puhe tervalle, mutta naapurin isäntä, Hartikainen, jolle Paavo kertoili aikomuksistaan, oli aivan toista mieltä.

-- Hulluhan sinä olet, jos veljesi pojalle lahjoitat osasi, torui Hartikainen. Somempihan sinun on ottaa itsellesi emäntä ja jättää osasi omille lapsillesi.

-- Ei yhdessä talossa tarvita kahta emäntää, väitti Paavo.

-- Mikä vahinko siitä olisi? kysyi Hartikainen.

-- Saattaisi tulla riita ja muutenkin on siinä vain syömässä, selitti Paavo.

-- Syömässäkö, jamasi Hartikainen. Taloisessa talossa ei emännän syönti tunnu ei kerrassaan mitään.

-- No lasketaanpa, virkkoi Paavo ja otti heti esille laskuvehkeensä. Jos nyt ajatellaan 20 penniä aterialta, niin se on 60 penniä päivältä. Siihen lisää 15 penniä kahvista, joka ei ole paljo, niin se on yhteensä 75 penniä päivältä. Jos sitten eläisi ja söisi 50 vuotta, niin se on 75 kertaa 365, tämä kerrottuna tuolla 50:llä. Kohta se nähdään...

Paavo ei touhunnut kovinkaan monta minuuttia, kun jo sanoa mäkäsi summan:

-- Kolmetoistatuhatta kuusisataa kahdeksankymmentä seitsemän markkaa ja viisikymmentä penniä... onko se sitten sama kuin ei mitään... keskinkertaisen tilan hinta. Jos lasketaan vaatteetkin, noin 50 markkaa vuotta kohti, joka kerrottuna 50:llä tekee 2500 markkaa, yhteensä 16187 markkaa 50 penniä... Sillä ostetaan jo meidän seudun parhaita taloja.

Hartikainen kuunteli ihmetellen, mutta virkkoi kuitenkin:

-- Onkohan nuo sinun laskusi oikeita laskuja... minä epäilen.

-- Et tarvitse epäillä, vakuutti Paavo. Hae vaikka tuomari laskemaan, niin ei muutu pennilläkään.

-- Ei se sittenkään pidä paikkaansa, väitti Hartikainen. Ei emäntä syö rahaa, vaan leipää ja mitäpähän sattuu talossa olemaan.

-- Lasketaan sitten leipänä, sanoi Paavo ja pyyhki pois entiset numerot.

Hartikainen koki estellä, mutta Paavolla oli jo kyynäräpuu kädessä, saadakseen selville kuinka monta kuutiotuumaa tuo toinen emäntä voisi syödä kutakin lajia kerrallaan. Painomittoja ei tarvinnut, koska ei pyrittykään rahasummiin. Sittenkin vei tämä lasku aikaa paljoa enemmän kuin edellinen, sillä leipä, voi, kalat ja piimä oli laskettava erillään. Mutta kun laskut viimein valmistuivat ja Paavo mittapuulla määräili millaisen hatiskan tuo toinen emäntä söisi leipää 50:ssä vuodessa, niin täytyipä Hartikaisenkin ihmetellä. Oli hyvin täpärältä sopiko siihen tupaan, jossa laskuja tekivät. Piimän ja vellin paljoutta ei ollut yrittäminenkään yhteen huoneeseen.

Viimein ei ollut Hartikaisella muuta keinoa kuin ruveta tinkimään vähemmäksi vuosia.

-- Minkä laskutavan perustuksella? kysyi Paavo.

-- Sen laskutavan, ettei moni emäntä elä puoltakaan tuosta ajasta, ja sattuupa välistä niiniin, että vuoden tai parin perästä kuolee.

Paavo ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

-- No tuon vähän ajan saattaa sitten olla kotonaankin.

-- Ja kyllä sinäkin näyt saavan olla yksinäsi, vahvisti Hartikainen eikä tullut sen päivän perästä kehottelemaan Paavoa emännän ottoon.

III.

PITKÄ LASKU.

Niinä aikoina, kun Peltoniemen Paavo urheili talviajat numeroilla ja pitkillä ruoka-unilla, oli hänen huomaamattansa paikkakunnan vanhemmassa väestössä herännyt uskonnollinen harrastus.

Naapuri Hartikainenkin oli siihen yhtynyt, ja tältä se Paavokin ensin kuuli tästä asiasta. Hartikainen kävi usein Peltoniemessä ja valitteli miten paljon on suruttomia maailman lavealla tiellä ja huomauttipa jo muutamana päivänä, että Paavokin on tuossa samassa joukossa. Paavo ei ollut tästä asiasta läheskään niin varma kuin kuutio- ja prosenttilaskuista, mutta sanoi kumminkin:

-- Siellä kaiketi minä mahtanen olla.

Tämän syvällisemmiksi eivät heidän keskustelunsa päässeet. Mutta kun Hartikainen tuli yhä useammin valittamaan tätä samaa asiata, niin jopa Paavokin yritti siihen syventyä. Hän kysyi varovaisesti:

-- Mihinkähän joukkoon ne sellaiset kuuluvat, jotka eivät tee kellekään mitään pahaa?

-- Mihinkäs muuhun kuin suruttomiin, selitti Hartikainen varmasti. Kaikki kuuluvat niihin, jotka vaan eivät käy sananharjoituksissa.

-- Vähäpä niitä sitten onkin muita kuin suruttomia, tunnusti Paavokin.

-- Paljoko sinä olet luullut olevan. Rippeiksi niitä vain on.

-- Tottahan nyt yksi kymmenestä.

-- Ei ole niinkään paljon.

-- No tottahan nyt yksi kahdestakymmenestä.

-- Se saattaisi olla paremmin suunnilla, myönnytti Hartikainen.

Paavo jo innostui asiaan.

-- Se on viisi prosenttia, hän virkkoi, etsien liitupalasta. Miljoonittain niitä sittenkin karttuu, sillä maapallolla on toistatuhatta miljoonaa asukasta.

-- Ettäkö rupeat sitä numeroilla laskemaan? kysyi Hartikainen.

-- Se on sukkelaan tehty: viidellä vaan kertoo nuo miljoonat ja sadalla jakaa.

-- Heitä, heitä kädestäsi se liitupalanen, sanoi Hartikainen aivan kauhistuneena. Se asia on niin kallis ja vakava asia, etten minä salli sitä silmieni edessä liidulla tuhrittavan.

Paavo aivan ällistyi.

-- Saapi minulta olla laskematta, jos se siitä pahenee, hän virkkoi ja kiipesi uunille nukkumaan.

Sen hän teki tästä lähtien aina, kun näki tulevan sellaisia, joiden tiesi alottavan puheen tuosta suruttomuuskysymyksestä.

Hartikainen mahtoi myöhemmin katua kiivastumistaan, koska muutamien viikkojen kuluttua tuli hyvin ystävällisenä miehenä Peltoniemelle.

-- Kotonakos Paavo on, hän kyseli, kun ei sitä näkynyt.

-- Tuolla se on uunilla levottelemassa, selitti veljen emäntä. Tule puhuttelemaan vierasta. Taitaa olla asiata.

Paavo käännähti toiselle kyljelleen.

-- Olisihan minulla yksi lasku lasketettava, vaan taitaa nukkua.

-- En minä niin raskaasti nuku, kuului uunilta. Onko se velan koron laskua?

-- Ei se ole kuin muu mutkikas lasku, jota harvat uskaltavat yrittääkään, selitti Hartikainen.

Paavoa jo nauratti.

-- Jokohan on sellainen lasku, etten minäkään uskalla yrittää. Keltä sinä sen kuulit?

-- Joku tuttava sen kertoi, ja kun kuuli, että sinä olet mainio laskija, niin käski käydä sinulla laskettamassa.

Paavo oli harvoin tullut niin sukkelasti uunilta kuin nyt.

-- Onko se sitä laskettanut muilla?

-- En kysynyt, vaan on se sitä itse laskenut päässään monta kertaa.

-- Vai päässään, naurahti Paavo. Semmoisia minä lasken useita yhden piipun palama-aikana. Ala jo sanella, niin kohta sen kuulet.

-- Lasku on tällainen, alkoi Hartikainen. Kaukana meren takana on timanttivuori: peninkulmaa pitkä, peninkulmaa leveä ja peninkulmaa korkea.

-- Nyt minä jo ymmärrän, että se on kuutiolasku, virkkoi Paavo kesken kiireen. Niitä eivät pojat puoletkaan pysty laskemaan, kun eivät tunne muuttolukua.

-- Sinäpähän sen ymmärrät, myönnytti Hartikainen. Kerran tuhannessa vuodessa lentää tälle vuorelle eräs lintu ja hioo siihen nokkaansa. Kun vuori on hiomisesta kulunut loppuun, silloin on kulunut ensimäinen sekunti iankaikkisuudesta. Laske nyt se.

-- Taitaapa olla pitkä lasku, tunnusti Paavo. Mutta jos vain jollain keinolla pääsen perille minkä verran vuori kuluu kerta-hiomisesta, niin kyllä minä sen lasken.

-- Etkö usko yrittämättä.

-- En usko.

-- Milloinka luulet olevan laskettu?

-- No käyhän parin päivän perästä tietämässä, lupasi Paavo.

-- Vai menee siihen kumminkin kaksi päivää, hymähti Hartikainen. Mutta jos saat ennen selväksi sen ensimmäisen sekunnin pituuden, niin alahan laskea, kuinka monta sekuntia on niissä vuoren kulumisvuosissa. Ja jos saat senkin lasketuksi, niin alahan ajatella helvetin piinan pituutta, jossa suruttomana kuollut tuntee jokaisen sekunnin tuhannen vuoden pituiseksi.

-- Täysillä tuhansilla kertominen on kaikkein huokeinta, selitti Paavo. Pyöräyttää vain kolme nollaa perään. Mutta tuo kerta-hiomisella kuluminen, se se on kaikkein vaikein kohta.

-- Etköhän tuosta löydäkään sen vaikeampaa paikkaa, arveli Hartikainen ja lähti sen sanottua kotiinsa.

Paavo jäi tuumimaan millä keinolla pääsisi alkuun. Hän ajatteli kokeeksi hangata luisella piippunsa varrella juomalasin laitaa, mutta luopui siitä ja määräsi summamutikassa timanttikuutiotuuman kulumisajaksi tuhat miljoonaa vuotta. Siinä ajassa se kuluu, jos on kuluakseen.

Hän alkoi laskea vuorta kuutiotuumiksi, jonka summan perään tarvitsi vain liittää nuo yhdeksän nollaa. Lasku kävi niin huokeasti, että Paavoa nauratti. Hartikainen luuli tätä kovinkin vaikeaksi. Suurin vastus oli enää saada sopimaan numerot taululle.

Paavo oli niin innostunut, että aikoi yhteen kyytiin laskea sekunneiksikin, mutta se jäi kesken -- ja on kesken tänäkin päivänä. Aamupuolella yötä alkoi kertominen mennä sekaisin. Täytyi jättää huomiseksi. Mutta silmiin ei tullut unta. Ajatukset kiintyivät noihin tuhannen vuoden pituisiin sekunteihin. -- Kyllä pitää olla tavaton tuska jos sekunti, joka on vain silmänräpäyksen aika, tuntuu niin pitkältä.

Hän oli tätä asiata ajattelemassa, kun muu joukko nousi ylös ja vaimoväki korjasi vuoteet kokoon. Paavon täytyi nousta uunille. Täällä hän pääsi heti kohta unen päähän kiinni eikä jaksanut nousta aamiaisellekaan. Kuului vain kuivasti päräjävä kuorsaus, joka muistutti palokärjen pärrytystä kevätaamuna.

IV. MITEN PAAVO HERÄSI.

Veljen emäntä oli vetänyt hiilet uunista ja työntänyt hiilikoukun uunin päälle, kun sieltä alkoi kuulua nukkuissaan uneksivan kamalata hätähuutoa. Emäntä säikähti kovasti, mutta nousi sitten uunille ja alkoi kiskoa Paavoa kädestä.

-- Kuule! kuule! mikä sinulla on?

Nyt kohosi Paavo kauhistuneen näköisenä istualleen ja alkoi läähättäen kertoa, että hän oli helvetissä, jossa polttaa kamalasti.

-- Vieläpä sinä olit helvetin takana, kun kuuman uunin päällä, sanoi veljen emäntä säikähdyksestä harmistuneena.

-- Ihan varmaan olin, väitti Paavo. Nytkin vielä polttaa.

-- Mitä paikkaa se polttaa?

-- Kättä polttaa.

Paavo näytti kättänsä, jossa todellakin oli sormen levyinen palaman jälki kalvosen kohdalla.

-- Ihmekö on jos polttaa. Aikamies nukkuu niin raskaasti, että työntää kuumaan hiilikoukkuun kätensä.

Paavo ei puhunut mitään, laskeutui vaan hoitelemaan palaman jälkeä. Hän ei enää vilkaissutkaan laskuihinsa, vaan alkoi katsella vaatteitaan ja kysyi:

-- Missähän on minun sarkahousuni?

-- Aittaan vein penkin pyyhkeenä olemasta, vastasi emäntä.

-- Nyt minä tarvitsen ne jalkaani, sanoi Paavo. Hän pukeutui sarkatamineihin, jota ei ollut tapahtunut kuukausiin, ja lähti Hartikaisen luokse. Tämä luuli laskujen valmistuneen ja kysyi:

-- Joko tuli selväksi iankaikkisuuden pituus?!

-- Ei siitä tulekaan selvää, vastasi Paavo väräjävällä äänellä. Ei pidä kenenkään ruveta laskemaan sellaista laskua.

-- Joko sait kyliäsi, ähitteli Hartikainen.

-- Jo sain. Et usko, hyvä naapuri, mitä minulle tänä päivänä tapahtui. Minun annettiin maistaa helvetin tuskaa ja iankaikkisuuden pituutta.

-- Sitä minä toivoinkin. Kunpa olisi polttanut oikein.

-- Älä hyvä naapuri toivota tuollaista. Kyllä se oli niin pitkä ja hirveä aika, että voi tokiinsa.

Ja Paavo aivan vapisi kertoessaan miten pirut köyttivät hänen kätensä ja vetivät hirmuisen kuumaan ja suureen uuniin, jossa toiset pirut pitkissä riveissä tanssivat ja irvistelivät hänelle, ja niiden hirmuisen pitkät hampaat olivat numeroiden näköisiä.

Kerrottuansa loppuun tämän kauhean unen, hän kysyi rukoillen:

-- Sano, hyvä naapuri, pitääkö minun joutua tuollaiseen tuskaan?

-- Se on oma tahtosi, vastasi Hartikainen. Mutta jos vaan elät tuota entistä, surutonta elämääsi, niin sinne sinun täytyy joutua.

-- Neuvo sinä, mitenkä minun pitäisi elää.

-- Itsekin olen neuvon tarpeessa, sanoi Hartikainen. Vaan jos haluat kokeneimpain miesten neuvoja, niin saat minulta lainaksi kirjan, jossa sanotaan, mitä sinun on tehtävä.

-- Minä otan heti lainaan. Ja siitäkö tietää kaikki?

-- Tietää siitä, sillä se on "Uskon speili", vakuutti Hartikainen.

Paavo sai kirjan ja aikoi lähteä heti kohta kotiinsa lukemaan.

-- Istuhan vielä, pysäytti Hartikainen. Tuohonko vanhaan kuoreen sinä aiot ruveta rakentamaan uutta ihmistä?

Paavo ei oikein ymmärtänyt.

-- Mihinkä kuoreen? hän kysyi.

-- Tuohon suruttomaan takkiin ja noihin...

-- Minulle tehtyjä nämä ovat.

-- Sinulle, mutta sanoppa, miksikä et teettänyt tällaisia?

Sitäkään ei Paavo osannut sanoa.

-- Siksi, selitti Hartikainen, että olet ollut suruton, jolle kelpaa puvuksi vaikka riikinkukon höyhenet.

Paavo vilkasi noihin höyheniinsä, joissa näkyi merkkejä piipun porosta ja uunin noesta. Vähitellen alkoi selvitä, että hänen nuttunsa helmasta puuttui nuo kolme halkoa.

-- Kyllä minäkin teetän nyt halkohelman nutun, lupasi Paavo.

-- Se on helposti sanottu ja tehty, virkkoi Hartikainen. Mutta onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa ja maailman ylenkatsetta?

-- Minä en menekään heidän pilkattavakseen.

-- Vai et mene. Ehkä nukut talvikaudet uunilla kuten ennenkin.

-- En minä nuku pitkältä tämän varoituksen perästä, vakuutti Paavo. Nyt pitää lukea ja tehdä parannusta.

-- No menepä häntä tekemään, mutta ehkä siinä vielä hikoilet, sanoi Hartikainen ennustavasti.

Kotiinsa tultuaan riisui Paavo ensi töikseen nuo synnin pukineet ja asettui aivinaisissaan istumaan arvokkaimmalle paikalle pöydän päähän.

Nyt alkoi lukeminen.

Hän oli sitä tähän asti tehnyt hyvin harvoin ja senkin vähän kinkerilukujen pelosta.

Senpätähden tekivät vaikeimmat sanat kovasti vastarintaa. Mutta Paavo ei antanut perään. Alkukirjaimista vauhtia ottamalla hän mutisti niitä kokoon, kuten juurikoita kesällä. Harvat sanat siinä rynnistyksessä säilyivät kokonaisina. Vakavimmistakin sanoista, kuten "vieraat ja muukalaiset", saattoi syntyä "virrat mukulaiset". Mutta ääni pysyi aina hartaana ja lukunuotti nousi ja laskeutui säännöllisesti.

Velimies ja sen vaimo eivät ensinkään ihailleet tätä Paavon uutta harrastusta. He olisivat voineet sanoa siitä hyvinkin tylysti, jos ei tuo heidän pienelle Paavolleen luvattu perintö olisi ollut alituisena muistuttajana pysymään kärsivällisenä. Mutta renki-Pekka, jolla ei ollut mitään maallisen hyvyyden toivoa enempi itselleen kuin olemattomalle pojalleenkaan, ei malttanut kuunnella monta päivää äänetönnä, vaan keskellä hartainta lukua sanoa mäikäsi:

-- Tästä meidän Paavosta se taitaa viime herkuksi tulla pappi.

Paavo käsitti tämän pilkkapuheeksi ja pysäyttäen lukunsa virkkoi:

-- Niin se suruton sanoo, mutta kunhan näytettäisiin sinullekin helvetti, niinkuin minulle näytettiin, niin et pilkkaisi heränneitä.

Pekka ei noin vähästä säikähtänyt.

-- Sanoppa sinä, valveellaolija, minkälainen ahjo tuo oli.

-- Sinä et suruttomassa tilassasi ymmärrä siitä mitään.

-- Sinäkö paremmin ymmärrät, torristautui Pekka vastaan. Tämän viikon alussa et ollut yhtään surullisempi minua, koska mittasit helvetin pituutta.

-- Senpä synnin tähden se minulle näytettiin.

-- Vai sen, hymähti Pekka. Hätäkö tässä sitten. Jos se on suurin synti, niin en pyri leveyttäkään mittaamaan, jopa että pituutta.

Paavo yritti jo suuttua näin hävyttömästä ivasta, mutta ennätti muistaa Hartikaisen sanat, että "onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa". Hän jätti Pekalle viime sanan, ja se oli oleva ensimäinen voitto.

V.

TIE- JA LAIVAPUUHAT.

Paavo oli istunut Raamatun ääressä lähes puoli vuotta, nimittäin Pärttylistä Kynttilänpäivään. Päästyään "kannesta kanteen" hän alotti heti uudestaan ja oli jo Kuningasten kirjaa lukemassa, kun naapuri Hartikainen tuli häiritsemään muilla puuhilla.

-- Yhä sinä vaan lukea jauhattelet, hän virkkoi.

-- Mitäpä minä muutakaan tekisin talviseen aikaan, vastasi Paavo oudoksuen, kun vanha herännyt mies arvostelee hänen lukemistaan noin välinpitämättömästi.

-- Olisi sitä tekemistä talvellakin, sanoi Hartikainen. Sinä joutaisit parhaiten puuhaamaan meidän kylään maantietä, josta on ollut aina vähäväliin puhetta, mutta ei kukaan pane asiata alulle.

-- Pidätkö maantiepuuhaa tärkeämpänä kuin Raamatun lukemista? kysyi Paavo jotenkin pontevasti.

-- On se ainakin yhtä tärkeätä, vastasi Hartikainen.

Paavo siirti kirjan syrjemmä ja tarttui tositoimella keskusteluun.

-- Enpä olisi odottanut sinun suustasi tällaista sanaa. Maantien puuha yhtä tärkeätä kuin Raamatun lukeminen? Huokeastipa sitten vältetään kadotuksen kita ja päästään kaidalle tielle. Oletko sinä kääntynyt takaisin lavealle tielle, kun noin puhut!

Näin ahdistelevista sanoista jo Hartikainenkin harmistui.

-- Lukemisellako sinä luulet pääseväsi kadotuksesta. Aiotko tuomiopäivänä kehastella sillä, että olet talvet istunut Raamatun ääressä. Ei sinulta siellä kysytä osaatko edes lukeakaan, vaan sitä sinulta kysytään mitä olet tehnyt.

Tiedän minäkin sen, että tekoja siellä kysytään, mutta ei siellä ainakaan maantien tekoa kysytä, vastasi Paavo varmasti.

-- Kysytään sitäkin, kivahti Hartikainen. Minä selitän sinulle tämän asian. Väitä vastaan, jos uskallat. Ajattele että pimeänä, myrskyisenä syysyönä tulee veljesi tai kummipoikasi hengenvaarallisesti sairaaksi. Tarvitsisi noutaa pappi tai lääkäri. Pääsetkö veneellä suuren selän ylitse? Et pääse. Sairas saattaa kuolla ennen myrskyn asettumista. Mutta jos on sileä maantie, niin kyllä hevonen osaa kulkea pimeässäkin. Voitko viimeisellä tuomiolla puolustaa itseäsi sillä, ettei ollut maantietä. Luuletko, ettei siellä tiedetä miksi ei ollut. Sentähden, kun istuit talvikaudet Raamatun ääressä, etkä asettanut tikkua ristiin tie-asian hyväksi. Tiedätkö minkä tuomion saat... helvettiin nakataan, vaikka olisit lukenut Raamatut läpi sata kertaa.

Paavon pää painui alas. Kauhistutti ajatus, että veli kuolisi saamatta puhutella pappia, ja kipeästi koskisi sekin, jos kummipoika kuolisi maantien puutteessa.

Paavosta tuli nöyrä mies ja hän tunnusti:

-- Kyllä olet, naapuri, oikeassa. Minä en ole tätä asiata ennen ymmärtänyt.