Part 9

Taideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut eheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen, kahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses; hänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain raskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.

— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki käsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!

Nyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä vuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!

Mutta hän ei hävennyt.

Kaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja kaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut tilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui ulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska. Vartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.

— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet itsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.

Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.

— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!

Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi kadehtinut — niin, se oli tavattominta.

MITÄ KOKO PERHE SANOI.

Mitä sanoi koko perhe? Niin, kuulepa nyt ensin, mitä pieni Mari sanoi.

Oli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein päivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään hänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli saanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli itse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen taivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli mitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen ja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa painettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä kauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki tarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.

— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli kaikkein kaunein tarina.

Viereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria poikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin mielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena, niinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa »kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa ystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä, lukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee sisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että kaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi lähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan ihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.

Nämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen toinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet nurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli seitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin vanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja kihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät vanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä tahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko maailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä on kaunein satu!

Isä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla vanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja sydämessä:

— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy niinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen, kaunis satu!

Ylhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä, jotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja kuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän osasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli ollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman maista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat punaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko maailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa. Suuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen osastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne olisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa. Aina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi kaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja kuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.

— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä Maristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.

Mutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä näistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se oli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä esitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden kuningas.

— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän kirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa kirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on lausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on armonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana lapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se hyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi, niin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä sinä joudu kadotukseen.

Kummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat ilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi hän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt on päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee, että Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain hän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!

— Kaunista on elää! sanoi pieni Mari.

Samaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko perhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli kokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki sadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:

— Elämä on kaunein satu!

TANSSI, TANSSI TYTTISEIN!

— Niin, se laulu sopii hyvin pienille lapsille, vakuutti täti Malla. — Minä en parhaimmallakaan tahdolla saa ajatuksiani seuraamaan tuota »Tanssi, tanssi, tyttisein!»

Mutta pieni Amalia saattoi seurata. Hän oli vain kolmen vuoden vanha, hän leikki nukeilla ja kasvatti näitä yhtä viisaiksi kuin täti Malla.

Taloon tuli ylioppilas, joka opetti veljiä. Hän puhui hyvin paljon Amalialle ja hänen nukeilleen, puhui aivan toisin kuin kaikki muut. Se oli tyttösen mielestä hyvin hauskaa, ja kuitenkin täti Malla sanoi, ettei ylioppilas ensinkään osannut seurustella lasten kanssa. Pienet päät muka vain tuskaantuvat sellaisesta lörpötyksestä. Pieni Amalia ei tuskaantunut, oppipa vielä ylioppilaalta ulkoa koko laulun: »Tanssi, tanssi tyttisein!» Ja hän lauloi sen kolmelle nukelleen; kaksi oli uutta, toinen neiti, toinen mieshenkilö, mutta kolmas nukke oli vanha ja sen nimi oli Liisa. Hänkin sai kuulla laulun ja pääsi siihen mukaan:

Tanssi, tanssi, tyttisein, voi, kuin hienoksi sun tein! Hieno myös on herrasmies, hatun, hanskat ottaa ties. Liivit, housut valkeat, suuret liikavarpahat. Hienoks kumpaisenkin tein, tanssi, tanssi tyttisein!

Liisa muori verraton viime vuoden nukke on. Tukka uus’ on, pellavaa. Voide otsan puhdistaa. Oikein hienoksi sun sain. Muori kulta, mukaan vain! Kaikki kolme tanssikaa, sitä nähdä kannattaa.

Tanssi, tanssi, tyttisein, sievin tanssiaskelein. Suora, sorja, mallikas, kas, kuin olet kaunis, kas! Niiatkaa ja pyörikää, sepä teitä virkistää. Tanssikaa, te pienoiset, kaikki ootte herttaiset.

Ja nuket ymmärsivät laulun, pieni Amalia ymmärsi sen, ylioppilas ymmärsi sen; olihan hän itse tehnyt sen ja hän sanoi sitä erinomaiseksi. Vain täti Malla ei ymmärtänyt sitä. Hän oli joutunut lapsellisuuden aitauksen ulkopuolelle. »Hullutusta!» sanoi hän. Mutta pieni Amalia oli aitauksen sisäpuolella ja hän laulaa sitä.

Häneltä olemme sen kuulleet.

KYSY AMAGERIN MUORILTA VAIN!

Oli porkkana vanha ja painava, niin pullea, paksu ja kyhmyinen. Sisu sill' oli sentään ankara, kun kihlasi nuoren neitosen, niin korean, niin sorean, ylhäissäätyisen porkkanan. Häät vietettiin. Kestitys oli verraton, sitä rahalla maksaa ois mahdoton. Oli kaste ja kuutamo juomana, ja kukkien höytyvät ruokana, niitä lenteli niityllä hiljalleen. — Sulhanen puuttui puheeseen, kakisteli vanhaa kurkkuaan, monin kääntein tervehti vieraitaan. Nuori morsian mitään ei hiiskunut, ei hymyillyt, ei huoannut. Ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain! Punakaalinpää oli pappina, valkojuuret neitoina morsion, parsa ja kurkku oli vieraina ja perunat lauloi kuorossa. Kaikki alkoivat sitten karkelon, ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain! Vanha porkkana tanssi ja hyppeli, huhhei! ja selästä halkesi, siihen paikkaan kuolla kupsahti. Vaan morsian nyt hymyää, hän riemuitsee, kun leskeks jää! Miten kummasti kääntyy kohtalo! Hän vapaa, onnekas on jo, lihaliemessä impenä kellua voi, iloitsee ja karkeloi, ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain!

SUURI MERIKÄÄRME.

Oli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista; sen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli kahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin ja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa. Niillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät ajatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa haluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei kukaan niistä ajatellut.

Aurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin kirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset olivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat niellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät ajatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.

Pienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin sillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja mitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin, hirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei ensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle, ja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat vian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja suuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat kauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä syvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien pituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.

Kalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen kuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon äärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut ylhäältä alas.

Mikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri, penikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat Euroopan ja Amerikan välille.

Meren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska sillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen merenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala hypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa tehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista kyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia vielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että maariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden kalatovereitaan.

Pari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa, mutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja taskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.

Tämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa sisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet toisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari tuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja alkoivat käydä uteliaiksi.

Ne katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas ja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka oli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui pitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se oli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai kuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän olevan vain salakavaluutta.

— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.

Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari, merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän näköinen.

Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.

— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle, penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte. Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin, kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan. Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.

— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.

— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu, saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt uskon! _Se_ se on! — Ja sitten hylje sukelsi.

— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan kaikki vain ei olisi ollut valetta!

— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme toisten mielipiteet!

— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia! sanoivat toiset ja kääntyivät pois.

— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli». Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.

Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene. Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta. Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja. Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja, sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia joka lehteen upotettuna.

Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren, vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä. Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä. Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.

— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!

— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä, kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin meriolennot.

— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh, höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole muuta tekemistä.

Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas pyyhälsi veden halki.

He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.

Nyt tuli merikissa.

— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.

— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen sitten voisi purra poikki tuota koitta!

— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!

Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.

— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.

Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät, tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.

— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi häntä!

— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.

Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö, suurempi kuin he kaikki yhteensä.

Se näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.

Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.

— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle on annettava kyytiä.

— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti, kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.

— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas. Yksikään kala ei ole sairas.

—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!

— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.

Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin, yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla, vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.

Nyt he saapuivat paikalle.

— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin. He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä ulottuvilla.

Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä, vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen, nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.

Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.

— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan, mikä juuri on minun arka puoleni!

— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät käsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt minä otan kiinni vähän lujemmin.

Ja se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen ympärille.

— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa. Minä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.

Meriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas kuin saattoi.

— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan pääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.

Valas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli koskaan ollut.