Part 8

— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat., Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.

— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen, seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä; se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä, äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.

— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.

Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli oman sydämensä lyövän.

Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli, jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen, untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa, kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu lentoon.

Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.

— Minä näin sen! sanoi Päiväpaiste. — Minä näin mitä seurasi!

Eräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti sitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut kultaisen taljan.

Toinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä kukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä, että ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan. Sekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien perästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.

Kolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti, ja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat säveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten tavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli sävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!

Neljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari. Hänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat lausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen voitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen suudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden asemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin, mutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen ajatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden vertauskuvina!

— Se oli pitkä tarina! sanoi Tuuli.

Ja ikävä! sanoi Sade-ilma. — Puhalla minuun, jotta minä jälleen toinnun!

Ja Tuuli puhalsi, ja Päiväpaiste kertoi:

— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat olivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja hän menikin.

Hänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se veti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta. Se toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He tunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja silloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.

— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!

— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.

— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?

Me sanomme: nyt ne loppuivat!

VAARINISÄ.

Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.

— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava. Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin. Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!

Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:

— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!

Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa, joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa, olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.

Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se oli voimakas ja suuri.

— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa, ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan. Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni, huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen ilman toisiaan.

Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän aikamme merkillisyyksistä.

— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!

— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!

Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat rautatiekellon mukaan.

Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut, hän kävi varsin vakavaksi.

— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!

Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.

— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.

Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut maihin. Siitä oli vain muutama tunti.

— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!

— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.

— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.

Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen kaikkein suurimmatkaan.

— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!

Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse: oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut valjennut.

Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta, Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki, pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.

Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:

— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!

— Hän oli kai samaa mieltä kuin sinä? sanoi vaarinisä.

— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut rahaa hänen muistopatsaaseensa!

KYNTTILÄT.

Oli suuri vahakynttilä, ja se kyllä tiesi mitä se oli.

— Minä olen syntynyt vahasta ja muovattu muotissa! sanoi se. — Minä loistan paremmin ja palan kauemmin aikaa kuin muut kynttilät. Minun paikkani on kynttiläkruunussa tai hopeajalassa.

— Mahtaa olla ihanaa elämää! sanoi talikynttilä. — Minä olen vain talia, vain valettu kynttilä, mutta lohdutan itseäni sillä, että se sentään en hiukan parempaa kuin jos olisin tuikkukynttilä. Se kastettiin taliin vain kaksi kertaa, ja minut on kastettu kahdeksan kertaa, jotta saisin kunniallisen paksuuteni. Olen tyytyväinen! Tietysti on hienompaa ja onnellisempaa syntyä vahasta kuin talista, mutta eihän kukaan itse asetu paikalleen tässä maailmassa. Ne joutuvat saliin lasikruunuun, ja minä jään keittiöön; mutta sekin on hyvä paikka, sieltä saa koko talo ruuan.

— Mutta on semmoista, mikä on tärkeämpää kuin ruoka, sanoi vahakynttilä: — seurustelu! Onpa jotain nähdä sen säteilevän ja itse säteillä! Täällä on tänä iltana tanssiaiset; pian noudetaan sekä minut että koko perheeni.

Tuskin tämä oli sanottu, kun kaikki vahakynttilät noudettiin, mutta talikynttilä pääsi sekin mukaan. Rouva itse otti sen hienoon käteensä ja vei sen keittiöön. Siellä seisoi pieni poika, käsivarrellaan kori; se pantiin perunoita täyteen ja pari omenaakin joutui siihen. Kaiken tämän antoi hyvä rouva köyhälle pojalle.

— Siinä saat vielä kynttilän, pieni ystäväni! sanoi hän. — Äitisi tekee työtä myöhään yöhön, hän saattaa tarvita sitä.

Talon pieni tytär seisoi aivan vieressä ja kun hän kuuli sanat: myöhään yöhön, niin virkkoi hän hartaan iloisena:

— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.

Kuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään vahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.

— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan unohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.

Ja sitten se pantiin koriin kannen alle, ja poika läksi sitä viemään.

— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään kotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu hopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla ihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla talia eikä vahaa.

Ja kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta, pieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.

— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti. — Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.

Ja kynttilä sytytettiin.

— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti. Sellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.

Sielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut vierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.

Nyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen rikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin kaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.

Silloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi kätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää kerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:

— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia perunoita!

Ja hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin, se näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä pieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut!

— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä. — Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä aivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.

Pöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se oli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja pienin lapsista lausui pienen runon:

»Sua kiitän, hyvä Jumala, kun taas mun tahdoit ravita! Amen.»

— Enkö lukenutkin kiltisti, äiti? huudahti pienokainen sitten.

— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain ajatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!

Lapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja äiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja itselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi. Tähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien, yhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.

— Se oli todella ihana ilta! arveli talikynttilä. — Mahtoiko vahakynttilällä olla hauskempaa hopeisissa kynttiläjaloissa? Sen minä tahtoisin tietää ennen kuin olen palanut loppuun!

Ja se ajatteli noita kahta onnellista, joista toiseen oli loistanut vahakynttilä, toiseen talikynttilä!

Niin, siinä koko tarina.

TAVATTOMIN.

Se, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa.

Nuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa, jäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi kuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei kelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään omaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.

Määrättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä jokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä kolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä syntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki yksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon suljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello. Jokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat mitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä, joissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.

— Se oli tavattominta! sanoivat ihmiset.

Kello löi _yksi_, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin ensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.

Kello löi _kaksi_, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha, missä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina, vaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä tarvinneetkaan.

_Kolmen_ lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.

_Neljän_ lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa, syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.

Kun kello löi _viisi_, tuli näkyviin viisi aistia: näkö silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka suruharso ulottui kantapäihin saakka.

Kello löi _kuusi_, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi...

Sitten tulivat _seitsemän_ viikonpäivää tai _seitsemän_ kuolemansyntiä; tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä niitä ollut helppo erottaa.

Sitten munkkikuoro, joka esitti kello _kahdeksan messun_.

Yhdeksän lyönnillä saapuivat _yhdeksän_ runotarta. Yksi oli tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut kuuluivat teatteriin.

_Kymmenen_ lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja. Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.

Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:

»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.

Nyt löi kello _kaksitoista_. Silloin astui esiin vartija, päässä reuhkalakki ja kädessä aamutähti.

Hän lauloi vanhan vartian värssyn:

»Vapahtajamme syntyi hetkellä keskiyön.»

Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.

Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.

Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies, ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.

Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen, mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt tavattomimman.

— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä taideteosta kohti.

Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit kiertelivät, kaikki oli rikki.

— Sen osasin _minä!_ sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.

— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli tavattominta!

Koko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet valtakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.

Nyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista: häät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän, mutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko loisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin kauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin morsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili ikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.

Nyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta lensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli marssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui morsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella, sen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty kappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut mitään leikintekoa.