Part 7

— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin, joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä saatankaan enää runoilla!

Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka. Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona, jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin, hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa säätyveroa.

— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.

Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa, hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa ennenkuin pakkanen on pannut ne.

— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi tietäjävaimon ovelta.

— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin olla valmis runoilija pääsiäisenä!

— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole mitään vanhaa aikaa!

— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot, ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä. Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää, kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani, pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole ajattelematta itseäsi.

Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo saattoi vaatia.

Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia, erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin kymmenen riviä riitti.

Ja mitä peruna lauloi?

Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.

— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet, nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!

— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!

— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat. Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.

— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.

— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä! Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois. Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.

— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle; siellä näet paljon ihmisiä!

— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä kuljen taaksepäin!

— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti molemmat.

— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää mitään!

— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi tietäjävaimo.

— Mutta koska sitten? kysyi hän.

— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.

— Mitä minä sitten teen, jotta saisin runoudesta leipäni?

— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita! Ruoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä haikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä itsesi että vaimosi!

— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski runoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.

Tämän me olemme kuulleet tietäjävaimolta, hän tietää mitä voi keksiä.

ONNI VOL PIILLÄ PUUPALIKASSA.

Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran elämässään, mutta kaikki me näemme sen.

Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan — tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen, samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan, jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä päärynästä.

Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.

— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina, saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt samantekevää.

Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin päärynöihin.

Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi suuri oksa.

Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän ja sitten muutamia aivan pieniä.

Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.

Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.

Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.

— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.

Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys, että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä päärynällä.

No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi. Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!

— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!

Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin. He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!

PYRSTÖTÄHTI.

Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.

— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä! sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.

Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas. Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan, että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.

Tämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.

Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen näyttäytyi.

Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät, välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.

— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä puhallat saippuakuplia!

— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa jälkeen.

— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät! sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.

— Nyt voi nähdä pyrstötähden! huusivat naapurit.

— Tulkaahan toki ulos, älkää nyt istuko sisällä!

Ja äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu, jättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.

Ja pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen. Toiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se oli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla. Lapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen näyttäytyy! sanoivat ihmiset.

Useimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa, kun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut varas oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian», hän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän kukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän oli nyt vanha koulumestari.

Koululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi historian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.

— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin, niin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja toisissa maissa.

Ja silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi ampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki hän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin rintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin tapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua omena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston varalta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama tarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin pyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.

Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä, jonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon taivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa ja maantiedettä.

Hän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja kukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa parhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten mentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle tattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja suopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista. Kaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut lohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen merkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli Aarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia tuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan, ja se oli hyvin hauskaa.

Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.

Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei näkynyt, mutta se oli taivaalla.

Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana. Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki: lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa, ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta: muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota isoäiti kutoessaan lauloi:

•Ei amatsooni ollut hän ken neuloi ensi sukan.»

Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän oli lapsi:

»Niin moni vaara siellä ihmistä piirittää. kun nuori on hän vielä ja vähän ymmärtää.»

Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.

Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään, hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen kiiltävän sumuharson.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa _eteenpäin_; nyt osoittivat kuplat _takaisin_ päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.

— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!

Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan. Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli yksinäinen matkamies tiettömällä nummella. _Hänen_ sieluaan katseli Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.

VIIKONPÄIVÄT.

Viikonpäivät tahtoivat nekin kerran heittää pois huolet, kokoontua ja juhlia. Jokainen päivä oli muuten niin sidottu työhön, ettei niillä vuoden mittaan ollut käytettävänään ollenkaan vapaata aikaa. Heidän täytyi saada kokonainen erikoinen päivä, ja se heillä olikin joka neljäs vuosi: karkauspäivä, joka on sijoitettu helmikuuhun, toimittamaan järjestystä ajanlaskuun.

Karkauspäivänä he päättivät siis kaikki kokoontua juhlimaan, ja kun helmikuu on laskiaiskuukausi, niin he päättivät tulla karnevaalivaatteissa, jokainen luonteensa ja kutsumuksensa mukaan. He tahtoivat syödä hyvin, juoda hyvin, pitää puheita ja sanoa toisilleen miellyttävät ja epämiellyttävät sanottavansa kursailemattoman toverillisesti. Vanhan ajan sankareilla oli tapana aterioiden aikana viskellä toisiaan päähän kalutuilla luilla, viikonpäivät sensijaan tahtoivat viskellä toisiaan päähänpistojen herkkupaloilla ja häikäilemättömillä sukkeluuksilla, jommoisia sopii lausua viattomissa laskiaishuveissa.

Oli karkauspäivä, ja niin he kokoontuivat.

_Sunnuntai_, viikonpäivien esimies, esiintyi mustassa silkkivaipassa. Hurskaat ihmiset luulivat hänen olevan papin vaatteissa ja menossa kirkkoon. Maailmanlapset näkivät, että hän oli pukeutunut dominoon mennäkseen huveihin ja että se hehkuva neilikka, jota hän kantoi napinlävessään, oli teatterin pieni punainen lyhty, joka sanoi: »Kaikki on myyty loppuun; pitäkääkin nyt hauskaa!»

_Maanantai_, nuori mies, Sunnuntain sukulainen ja erittäin taipuvainen huvitteluun, seurasi häntä. Hän läksi työpajastaan omien sanojensa mukaan vahtiparaadin saapuessa.

— Minun täytyy lähteä ulos kuulemaan Offenbachin musiikkia. Se ei mene päähäni eikä sydämeeni, se kutittaa jalkajänteitäni; minun täytyy tanssia, saada pieni humala, saada kuhmu päähäni, nukkua sen jälkeen ja sitten seuraavana päivänä käydä kiinni työhön. Minä olen viikon esikoinen.

_Tiistai_, s.o. Tyrsin päivä, voiman päivä.

— Niin, se minä olen! sanoi Tiistai. — Minä käyn kiinni työhön, kiinnitän Merkuriuksen siivet Kauppiaan saappaihin, valvon tehtaissa, että pyörät ovat voidellut ja luistavat, katson, että räätäli istuu pöydällä ja kadunlakaisija katukivillä. Hoitakoon jokainen tehtävänsä. Minä pidän silmällä kokonaisuutta, sentähden esiinnyn poliisiunivormussa ja kutsun itseäni »politiistaiksi». Jos tämä on huono sukkeluus, niin koettakaa te toiset keksiä parempi!

— Sitten tulen minä! sanoi _Keskiviikko_. Minä seison keskellä viikkoa. Saksalainen kutsuu minua herra Mittwochiksi. Minä seison myyjänä kauppapuodissa, kukkasena muiden kunnioitettavien viikonpäivien keskellä. Jos me kaikki marssimme ylöspäin, niin minulla on kolme päivää edellä, kolme päivää takana — se on kuin kunniavahti. Minulla lienee oikeus uskoa, että olen huomattavin päivä viikossa.

_Torstai_ saapui puettuna kuparisepäksi, matkassaan vasara ja kuparikattila; se oli hänen aatelismerkkinsä.

— Minä olen mitä ylhäisittä sukua! Pakanallista, jumalallista! Pohjoismaissa minua nimitetään Torin mukaan ja etelämaissa Jupiterin mukaan, jotka molemmat osasivat jyrisemisen ja salamoimisen taidon. Se on säilynyt suvussa!

Ja sitten hän iski kuparikattilaan ja todisti siten korkean syntyperänsä.

_Perjantai_ esiintyi nuoren tytön puvussa ja kutsui itseänsä Freijaksi sekä vaihteen vuoksi Venukseksi, riippuen kielenkäytöstä niissä maissa, missä hän esiintyi. Hän oli muuten hiljainen, lempeä luonne, sanoi hän, mutta tänään vapaa ja vallaton. Olihan karkauspäivä, ja se antaa naiselle vapauden; silloin hän vanhan tavan mukaan itse saa kosia eikä olla muiden kosittavana.

_Lauantai_ esiintyi vanhana taloudenhoitajattarena, kainalossa luuta ja siivousvälineitä. Hänen himoruokansa oli olutkeitto leipämurennuksineen; hän ei kuitenkaan toivonut, että se tässä juhlallisessa tilaisuudessa pantaisiin pöytään heitä kaikkia varten, vaan että ainoastaan hän saisi sitä, ja hän sai.

Ja sitten viikonpäivät istuutuivat. Tässä ne ovat kuvattuina kaikki seitsemän, ja valmiit käytettäviksi kuvaelmiin perhepiirissä. Siellä heidät voi esittää niin hauskasti kuin mahdollista. Me esitämme heidät tässä vain pilanpäin helmikuun kunniaksi, sen ainoan kuukauden, joka on saanut yhden ylimääräisen päivän.

PÄIVÄPAISTEEN TARINOITA.

— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.

— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä olette jaksanut!

— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!

— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:

— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva Päiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!

Ja Päiväpaiste kertoi: