Part 10

— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä maanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?

Mutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin. Sen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä sekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.

— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja kaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai lyömme rikki sinut!

Kaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten sen sopiikin; se kihisi ajatuksia.

— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan kuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun kaltaisilleni pienemmissä vesissä.

Sentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti, hoiti laillista tointaan merenpohjalla.

Yläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin mitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli, toinen toistaan komeammin.

— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo esine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.

— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia hampaitaan.

— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja meriankerias.

Ne hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä, jolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa suoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa jaksanut puraista.

Liejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat, merikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse, söivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi. Kaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.

Ylhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet eläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään kokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.

Meren eläimet katselivat sähkölennätinkaapelia.

— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?

Niin, siinä oli kysymys.

Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.

— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas, on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on vain ihmisten kujeita.

— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.

— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.

— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.

Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.

— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei kelpaa!

— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.

Pieni merikala piti oman päänsä.

— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä. Minulla on se tunne.

— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen asiantuntemuksella ja varmasti.

Se on tuo _suuri merikäärme_, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa ja saduissa.

Se on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu merenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa yhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se voimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin kautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden vesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki läpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien ilotulituksen.

Syvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka ympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat iskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä tullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä puhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä, ihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme _suurta merikäärmettä_.

PUUTARHURI JA HERRASVÄKI.

Penikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine muureineen, torneineen ja katospäätyineen.

Täällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen aatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan kartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta hauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle, kauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen nurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista ja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia kasvihuoneen ulkopuolellakin.

Herrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa, hedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon alkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka olivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi kaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja helposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen ne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.

Täällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia korppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut olivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana sukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia olentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin että lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan pelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!

Puutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi kaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin ehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät muualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen vilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä sitä saanut kokonaan hävittää.

— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se, hyvä Larsen!

Puutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista merkitystä.

— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko kukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?

Olihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja taitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut häneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia, jotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti puutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän oli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.

Eräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti ystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat ylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä, jotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat olivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet kotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa täällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat ostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli ratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät olivat tulleet ja tilata jalostusoksia.

Puutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri herrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon puutarhassa.

Ja puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän oli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.

— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti hänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.

No, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan, että sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.

Sitä ei herrasväki mitenkään saattanut uskoa.

— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen todistuksen hedelmäkauppiaalta?

Sen hän saattoi tehdä, hän toi kirjallisen todistuksen.

— Onpa se kummallista! sanoi herrasväki.

Nyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän oman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä lähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja ulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa! Heidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille erittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa menestyneet hyvin.

Kului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa. Seuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He olivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia, majesteettien ansarissa kasvaneita.

— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia meille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.

— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri varsin tyytyväisenä.

— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi herrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!

— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan ilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin meloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat meidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!

— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän puutarhastamme!

— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai häneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit olivat kotoisin herrasväen kartanosta.

Se oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet asiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin kaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.

Näistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia hedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi nyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.

Tätä ei kukaan ikinä ollut ajatellut.

— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään! sanoi herrasväki.

Hän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa vakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja koetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden alalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla, että kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat ja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit jäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta nehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi sanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla herrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin puhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta, mitä oli saatu.

Näytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta voidessaan sanoa:

— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin iloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.

Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin voimakkaammin esille.

— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala teille antanut, ette te itse.

Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.

— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.

Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli viisas ja sydämellisen hyvä.

Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui prinsessan mukana linnaan.

Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt. Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon sinisen lotuksen:

— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!

— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.

— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka. Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen, tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!

Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi, jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä vakavan muistutuksen.

— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.

Ja niin tapahtui.

Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda heille tuoreen arttisokankukkasen.

— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja puutarhuria kiitettiin.

— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.

Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta, ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat, mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.

— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa. Meitä se on surettanut.

Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.

Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja, kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.

Hän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä: istutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen siihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin auringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät loistavasti.

Juutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään Italian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi sekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean näköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia. Muutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin sen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen hiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan on niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen kasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa kasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean vartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen korkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä kuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi tuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja kolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.

Etupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä päärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa ja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin siinä maassa, josta ne olivat kotoisin.

Vanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä Dannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille kesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen, mutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta taivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.

— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi herrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.

Uudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan kartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun iloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että se oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan ja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle vanhalle talolle.

— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan maailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä siitä, että hän on meidän puutarhurimme.

Mutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he olivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he eivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä ihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.

Niin, sellainen on tarina puutarhurista ja herrasväestä.

Nyt voit sitä miettiä.

KIRPPU JA PROFESSORI.

Oli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies putosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia aikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni. Hän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria ilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja sen hankkimiseen.

Elää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja puhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän oli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin häntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina, niin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin suuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies kutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.

Hänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja lähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut varoja.

— Niitä saadaan! sanoi mies.

— Kunhan ne vain saataisiin! sanoi vaimo.

— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää murutkin ovat.

Vaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja näytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän myöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen pöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu löytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.

Mutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt vaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko talossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa. Hän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja mieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut nauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi, vaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli vaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän harjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa ja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.

Professori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli oppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa kaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli saavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin ja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää professorin, jopa kokonaisen perheenkin.

Ylpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin kanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee perille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen lupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu oli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja yksiinhän se vetää.

— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä mennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.

Vihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan. Silloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään kristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea kristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän uskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.

He matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan, ja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.

Täällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha, mutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä hänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.

Heti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa niin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan villiksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.

— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan siitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.

— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut kaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta hän oli villi.

Prinsessa asetti kirpun pienelle kädelleen.

— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun pitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön professorin.

Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.

Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.