Part 11

Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein herkullisinta.

Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä. Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei ollut suinkaan helppoa.

Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen tiedän!

— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa kutsutaan sivistykseksi.

— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.

— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!

— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.

Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli tuonut, ja se oli liian pieni.

— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat! Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.

Hän sai kaikki mitä hän pyysi.

Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä ja laskettava ilmaan.

Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.

— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata. Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin kirppu!

— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.

— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!

He luulivat hänen sanovan: kanuuna.

Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois villien maasta.

Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan, ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä, kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.

MITÄ VANHA JOHANNA KERTOI.

Tuuli humisee vanhassa piilipuussa.

Tuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää asiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.

Vuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri ja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin valkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen aikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman kesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina vedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty virstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.

Uusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle puolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan limaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja musta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria, osmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.

Räätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa kasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas rakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle pesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.

Se olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja hiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi häntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä, hän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut aavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.

Puu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa niitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja aika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa revelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin on asettunut sinne.

Kun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne muurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä pysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut sitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään ollut hänen isänsä.

Hän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen, nuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi lauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän laulanut eikä viheltänyt.

Tuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat, hän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.

Kun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne vaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä. Vanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär, köyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla ei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan kanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään, suutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä nopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä oli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.

— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. — Jos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi voimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.

— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran lahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee tiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii keinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme me jätä.

Herraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti päätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa ja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja Maaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä tämä kiintymys pettänyt.

Joka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon talvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita, juustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse näyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin vanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»

Talossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin, sekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä seinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus; sen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat sovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli ainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara] sanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä muita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei koskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa oli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa kaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän, joutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin kaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet maalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt tähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli kartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka poika oli ilman vaatteita.

Mutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä; niihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei edes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.

— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että päästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä apunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni Rasmus voi hänkin neuloa!

Hän istui todella jo pöydällä, vihelteli ja lauloi, hän oli iloinen poika.

Koko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut väärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.

Puusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä köyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin hän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei korjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän oli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.

Kivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna suuren piilipuun alla.

Pojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi ja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen kisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta kisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti Johannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää, niin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa huoneessaan.

Johanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi, että näin tuli käymään.

Niin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä; tuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.

Syksyllä varisi jokainoa lehti, sade tippui alas paljaista oksista.

— Ne tulevat taasen vihreiksi! sanoi Ölse-muori.

— Mitä se auttaa! sanoi mies. Uusi vuosi, uudet huolet toimeentulosta!

— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää rouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.

Herrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden viikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen iloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse kuninkaankin luo.

Rouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat sellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei räätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt kartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta tämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi hän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja silloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja tällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.

Herrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset, mutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut ylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui kiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista viirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä loistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.

Oli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat kuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon, missä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja pitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu kädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa vastaanottamassa ruumista.

Arkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui, veisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne mustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat ulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.

Koko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein herrashautajaiset.

Siinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän oli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.

— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki että tavara. Meillä on sentään toinen näistä.

— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on iankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.

— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies on hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä tuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.

— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin: hänellä on iankaikkinen elämä!

— Kuka sen on sanonut sinulle, Maaren! toisti räätäli.

Ja Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei saanut kuulla sitä puhetta.

Äiti kantoi pojan turvemajaan ja itki.

— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun isäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi äänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen lapsen kädet.

— Nyt minä taas olen rauhallinen! sanoi hän. — Luota itseesi ja Jumalaan!

Suruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa. Hänen sydämessään vallitsi täysi ilo.

Huhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren tiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.

Palmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa kuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai kuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei Thorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon uusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies. Hän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti kuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.

— Mitä se auttaa! sanoi räätäli Ölse.

Palmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten seurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat kirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän ei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa ollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty, korjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa, mutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut suruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut, Maaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun, jossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas sekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän kenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat kuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä viisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan, sanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset eivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».

Puusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä lähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä, ketä tämä koskisi.

Ja se nähtiinkin.

Ensimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse. Huolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti kodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.

Vuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin oppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä kaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta saattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta Johanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi. Räätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.

Tähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun ja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska täytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei ollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli humisi oksissa ja lehdissä.

Pääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat keväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin Rasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis, mutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa, nähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki muut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo. Työtä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin paikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä talossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus seurasi äitinsä neuvoa.

Niin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen vanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.

Hauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä uusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin taloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain talonpoika pitäjässä.

Tytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja ihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita hampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki häntä.

Hän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan sanonut sitä selvin sanoin.

Rasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän isänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli; silloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta vaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa peitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat toivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi lähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu lintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.

Johanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja tehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten palvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa, kun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai Elsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.

— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni suon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään ollut syytä itkuun.

Kaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli mukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli rakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli tyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä saan hänet peloittamalla siihen.

Ja pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut Elsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt, minkä vastauksen tyttö oli antanut.

Ajatukset pyörivät Rasmuksen päässä.

Eräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta mitä se merkitsi.

— Kihlausta, sanoi Rasmus.

— Ja kenen kanssa luulet? kysyi tyttö.

— Rikkaan talollisen, sanoi hän.

— Oikeaan osasit, sanoi tyttö, nyökkäsi ja livahti tiehensä.

Mutta Rasmus livahti tiehensä hänkin, tuli kotiin äitinsä talolle hurjistuneena ja kiersi kiinni reppunsa. Kauas maailmalle hän päätti lähteä, äidin itku ei auttanut.

Hän veisti itselleen vanhasta piilipuusta sauvan, hän vihelteli ikäänkuin olisi ollut hyvällä tuulella, hän tahtoi päästä näkemään kaiken maailman ihanuuksia.

— Se on minulle suuri suru, sanoi äiti. — Mutta sinun mielestäsi kai on sopivinta ja parasta päästä pois. Minun täytyy tyytyä kohtalooni. Luota itseesi ja Jumalaan, niin minä kyllä saan sinut iloisena ja reippaana takaisin!

Rasmus asteli uutta maantietä; siellä hän näki Johannan tulevan ajaen lantakuormaa. Johanna ei ollut huomannut häntä, eikä Rasmus toivonut hänen näkevän häntä. Hän asettui pensaikon taakse ojan reunalle, siellä hän oli piilossa — ja Johanna ajoi ohitse.

Maailmalle hän läksi, kukaan ei tietänyt minne, hänen äitinsä ajatteli, että hän kai palaa kotiin ennen vuoden loppua. Nyt hän saa nähdä uutta, nyt hän saa uutta ajattelemista, pääsee sitten jälleen takaisin vanhoihin laskoksiinsa, joita ei silitetä pois millään prässiraudalla. Hänessä on hiukan liian paljon isänsä luontoa; näkisin mieluummin että hänessä olisi minun luonnettani, lapsi-parassa! Mutta kyllä hän tulee takaisin kotiin. Eihän hän voi jättää minua ja taloa.

Äiti oli valmis odottamaan vuosikausia. Elsa odotti vain kuukauden. Silloin hän salaa läksi tietäjä-vaimon, Stiina Matintyttären luo, joka osasi »tohtoroida», ennustaa korteista ja kahvista ja taisi muutakin kuin isämeitänsä. Tietysti hän tiesi, missä Rasmus oli, sen hän luki kahvinsumpista. Hän oli vieraassa kaupungissa, mutta sen nimeä hän ei voinut lukea. Siinä kaupungissa on sotamiehiä ja kauniita neitosia. Hänen aikomuksensa on ottaa pyssy tai joku neitosista.

Tätä ei Elsa voinut kuunnella. Hän oli valmis luovuttamaan säästörahansa ostaakseen Rasmuksen vapaaksi, mutta kenenkään ei pitänyt saada tietää, että hän oli sen tehnyt.

Ja vanha Stiina lupasi, että Rasmus tulee takaisin, hän tiesi erään tempun; se oli kyllä vaarallinen temppu sille, jota se koski, mutta se oli viimeinen keino. Hän aikoi panna padan kiehumaan häntä kotiin, ja silloin hänen täytyi lähteä liikkeelle. Vaikka hän olisi ollut missä tahansa maailmalla, niin hänen täytyi lähteä kotiin, sinne, missä pata kiehui yli laitainsa ja missä rakastettu odotti häntä. Saattoi kulua kuukausia ennenkuin hän tuli, mutta hänen täytyi tulla, jos hän oli elossa.

Hänen täytyi kulkea saamatta lepoa ja rauhaa, yötä ja päivää, yli järvien ja vuorten, oli ilma sitten hyvä tai paha, vaikka hänen jalkansa olisivat olleet kuinka väsyksissä. Kotiin hän pyrki, kotiin hänen täytyi tulla.

Kuu oli ensimmäisellä neljänneksellä. Sitä vaati vanhan Stiinan sanojen mukaan tämä temppu. Oli tuulinen ilma, vanha piilipuu ryski. Stiina leikkasi siitä oksan, sitoi sen solmuun; se kyllä auttaa vetämään Rasmuksen kotiin äitinsä taloon. Katolta otettiin sammalia ja kynsilaukkaa, pantiin pataan, joka asetettiin tulelle. Elsan piti repiä lehti virsikirjasta; hän repi sattumalta viimeisen lehden, sen, jossa painovirheet olivat.

— Se ajaa saman asian! sanoi Stiina ja viskasi sen pataan.

Monenlaista tarvittiin siihen puuroon, jonka piti kiehua ja lakkaamatta kiehua, kunnes Rasmus tulisi kotiin. Mustan kukon vanhan Stiinan tuvassa täytyi luovuttaa punainen harjansa; sekin joutui pataan. Elsan paksu kultasormus joutui sinne myöskin, eikä hän koskaan saa sitä takaisin, sen sanoi Stiina hänelle etukäteen, Stiina oli niin viisas. Monet esineet, joita me emme tunne edes nimeltä, joutuivat pataan. Se oli lakkaamatta tulella tai tulisilla hiilillä tai kuumassa tuhassa. Vain tietäjämuori ja Elsa tiesivät sen.

Oli yläkuu, oli alakuu. Joka kerta tuli Elsa kysymään:

— Etkö näe hänen tulevan?