Part 12

— Paljon minä tiedän, sanoi Stiina, — ja paljon minä näen, mutta hänen matkansa pituutta en voi nähdä. Nyt hän on päässyt ensimmäisten vuorten yli, nyt hän on merellä pahassa ilmassa. Hän kulkee pitkää tietä suurten metsien läpi, hänen jalkansa ovat rakoilla, hänessä on kuume, mutta hänen täytyy kulkea.

— Ei, ei! sanoi Elsa. — Minun käy häntä sääli!

— Nyt emme voi häntä pysäyttää. Sillä jos me sen teemme, niin hän kaatuu kuolleena maantielle.

Kului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi vanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.

— Se on varma merkki, siinä on takeet, sanoi Stiina. Nyt Rasmus tulee.

Mutta ei hän kuitenkaan tullut.

— Odotuksen aika on pitkä, sanoi Stiina.

— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin Stiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.

Mieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki pitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle talolliselle.

Hän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita. Kaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden viettoa.

Ne vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin klarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat kutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet, isäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat puhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista ottamansa ruuanjäännökset.

Hän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki ja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä. Herra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa, keltainen ja kalpea hän oli.

—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen sinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.

Ja äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin pidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.

Rasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja vanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt puun ja paljasjalkaisen Johannan.

Elsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi tai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja Elsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.

Rasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut käymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki nähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.

Tohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa niitä.

— Mitä se auttaa! sanoi hän.

— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain saisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan, niin mielelläni antaisin elämäni.

Ja Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui hänet eikä hänen poikaansa.

Talossa oli nyt hiljaista, siellä oli entistä köyhempää.

— Hän on kulunut loppuun! sanoivat pitäjäläiset. — Rasmus-raukka.

Hän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat ja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata. Hiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan mitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin kapakkaan kuin kirkkoon.

Eräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti likaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten poissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin poissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut poissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen matkaa.

— Kokoa voimasi, Rasmus!

— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.

— Sinulla on huono sananparsi, sanoi Johanna.

— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee, Rasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa». Silloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.

Johanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen luotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun alle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta virstanpatsaasta.

Tuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta. Rasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut, paitsi puu ja humiseva tuuli.

— Kuinka minun on vilu! Varmaan on aika mennä nukkumaan. Nukkua, nukkua!

Ja hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti ja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän ei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät suokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin puolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen jalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä limaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.

Päivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän toimitti hänet sairaalaan.

— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun äitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi palkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen ja sinun täytyy elää!

Ja Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin nousivat ja laskivat.

Pääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin. Rasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka ränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.

— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa, niin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan sinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.

— Hm, mitä se auttaa! sanoi Rasmus.

— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala ei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja lapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko lukea sinulle virren?

— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.

— Minä saan siitä aina lohdutusta, vastasi Johanna.

— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen himmein, väsynein silmin.

Ja Johanna luki virren, mutta ei kirjasta; hänellä ei ollut kirjaa, hän osasi sen ulkoa.

— Ne olivat kauniita sanoja, sanoi Rasmus. — Mutta minä en kokonaan voinut seurata. Minun päässäni on niin raskas paino.

Rasmus oli tullut vanhaksi mieheksi, mutta Elsakaan ei ollut enää nuori, jos nyt mainitsemme hänetkin — Rasmus ei koskaan maininnut häntä. Hän oli isoäiti, pieni tyttönen oli hänen lapsenlapsensa; pienokainen oli leikittelemässä kylän toisten lasten kanssa. Rasmus tuli, sauvaansa nojaten, hän pysähtyi, katseli lasten leikkiä ja hymyili heille; entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Elsan lapsenlapsi osoitti häntä sormellaan.

— Rasmus-raukka! huusi hän. Toiset pikkutytöt seurasivat hänen esimerkkiään. — Rasmus-raukka! huusivat hekin ja seurasivat kirkuen vanhaa miestä.

Oli raskas, harmaa päivä, ja sitä seurasi toiset samanlaiset, mutta harmaiden ja raskaiden päivien jälkeen tulee aurinkoinen päivä.

Oli ihana helluntaiaamu. Kirkko oli koristettu vihreillä koivunoksilla; siellä vallitsi metsän tuoksu, ja aurinko paistoi kirkonpenkeille. Suuret alttarikynttilät olivat sytytetyt, oli ehtoollinen; Johanna oli polvistuvien joukossa, mutta Rasmus ei ollut heidän joukossaan. Juuri sinä aamuna oli Jumala kutsunut hänet luokseen.

Jumalan luona on armoa ja laupeutta.

Siitä on kulunut monta vuotta. Räätälin talo on vielä paikoillaan, mutta siellä ei asu ketään, ensimmäinen yömyrsky voi sen kaataa. Suo on kasvanut kaislojen ja raatteiden peittoon. Tuuli humisee vanhassa puussa, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa sitä, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta. Hän elää siellä, veisaa virttään, jota hän veisasi Rasmukselle, hän ajattelee häntä, rukoilee Jumalaa hänen puolestaan, hän, tuo uskollinen sielu. Hän voi kertoa menneistä ajoista, muistoista, jotka humisevat vanhassa puussa.

PORTINAVAIN.

Jokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia: kamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme kertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen portinavaimesta.

Se syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa rautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja viilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua takintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka oli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä, joka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.

Sanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa jotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä, Neitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa. Kamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti miehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina työntää eteenpäin.

Hänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi hänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen arvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo vaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla paikalla.

Nyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse sanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka asian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella, kaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun hän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun ei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan kanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui päivällisruoka kärsimään.

Kamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän palvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun kanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän vihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!

Mutta hän ei kuitenkaan tullut.

Hän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta kun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi sanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen toinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui toista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.

Kamarineuvoksettaren kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle.

— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on syntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä työnnä eteenpäin!

Kamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä. Hän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea uudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun, mutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina. Hän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset, vihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi salaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei kukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.

Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain, mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat tuntemaan vasta myöhemmin.

Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä, ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta. Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään. Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.

Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».

— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan, kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi markkaa hengeltä.

Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin, mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.

Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa. Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.

Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja, kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan avaimen lumoihin.

— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain neljännestunti.

Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan. Mitä sille mahtoi!

Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.

Tie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas kirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja suossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen, mutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut edes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen. Olisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi, vaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.

Vihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan yli ja tulivat kaupunkiin.

— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on meidän oma porttimme.

— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut takataskussa eikä sivutaskussa.

— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta? Sen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka me nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla poikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!

Palvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka pysyi tyynenä.

— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, — herättää hänet ja siten päästä sisään.

Hän löi rikki ruudun, hän löi rikki kaksi.

— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta. Silloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä. Kellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!» ja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja päästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta vastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä on tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun kamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi portinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita ei pitäisi olla taskussa.

Siitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin kun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja kamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.

Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.

Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein vähimmän avainhenkiin.

— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos, minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos, ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut. Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi, piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain vie, totta! Siis teen ankaran valan.

Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa; nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli avaintyperä.

Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja hänen viisaudenlähteensä.

Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi haihtuvan yön kuluessa.

— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen tulevaisuutensa olisi turvattu.

— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.

— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä. Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta, ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä, ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän. Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä. Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi; kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.

— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö! Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?

— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.

— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.

Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen toisensa jälkeen.

Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus määrätty.

Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».

Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen. Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta. Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.

— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.

Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien suitsutuksen tuoksu.